IRC-Galleria

Minulla on yksinäistä.

Ehkäpä se on ympäröivä maailma. Ehkäpä se on nukkuva kämppis. Ehkäpä on hassua olla taas pitkästä aikaa omassa himassa. Ehkäpä olen vain omituinen. Ehkäpä tämä talvi alkaa jo risoa. Ehkäpä se on myös sunnuntai. Ehkäpä ehkäpä ehkäpä.

Olisi todella kivaa, jos
- ei tarvitsisi katsoa tuota jalkapallomatsia yksin
- jaksaisin huomenna pitkästä aikaa olla töissä
- löytäisin jotakin piristävää elämääni
- löytäisin jonkun piristäjän elämääni
- löytäisin piristäviä. Tai ehkei sittenkään niitä.

Ehkäpä kaikki muuttuu paremmaksi - huomenna voi olla parempi päivä, tosin ei tässäkään mitään vikaa ole ollut. Paitsi nyt tietenkin tällä hetkellä juurikin par'aikaa.

Millon meikästä on tullu tämmönen seurankipeä pölö? Minusta, ujosta ihmisestä?

Vaimo ois komee juttu. Säätiedotus kuitenki meinas, et kevät ei ala vielä ensviikolla. Se on tyhmää.

Kohti parempaa,

Massi :)

Tein tänään töissä runon. Näin se kuuluu:

Kilinää kassassa
ko vilinä massassa yltyy.
Sekoittaa pasmansa
ken mihinkään kyltyy -
kymmenen per talous!
Lyödäänkö yhteen
hynttyyt?

Sikiää narkoosit,
lailla kipinän syttyy
tarve kipittää markettiin;
kaikkeen ne pystyy.

Hiki pääs osaansa
vihdoin piripää tyytyy.

Vaan silmässään
hirmuisin myrskykin tyyntyy:
auta armias Actimel -
kansamme uudestisyntyy!

Tänään tulee uutta tekstiä. Tuntuu ihan siltä.

Edit.

Eipäs tullutkaan. Meni niin myöhään Prisonia ja Heroesia kattellessa, että ny kutsuu unimaailma.

Toivottavasti en tänä yönä näe unta koiliperhosista. Mitä sitten ovatkaan.

Lauri

Mitäs sitä mies muuta tekisi ko kuuntelis Sigur Rosia keskellä yötä? Täydellistä sekoilua. Ihihihii.

Viisas mies nukkuisi.

Oi rakas päiväkirjani, anna minulle anteeksi. Olen laiminlyönyt tunteitasi ja jättänyt kirjoittamatta kuukauden päivät. Eikä se edes tarkoita, että olisin löytänyt järkevää tekemistä. Tarkoittaisikin.

Tuli taas riehuttua yksi viikonloppu ja sen jälkeen myös mietittyä, että onko siinäkään sitten niin mitään järkeä. Ei kai siinä ole. Ensviikonloppuna pyrkimys on riehua vähemmän ja sitä vastoin tehä jotain fiksua - jos se nyt mitenkään on mahdollista meikän kohdalla. Viikonloput tulevat ja menevät, mutta ennenkaikkea ne myös vähenevät tulevan risteilyn edeltä. Tuota kruisia on toisaalta odotettukin; kauhiat täpinät ollu jo monta viikkoa.

Otsikon biisivalinta on taas tätä peruslässyä ihkumusiikkia, mitä allekirjoittanut on viimeaikoina kuunnellut yllättävän paljon. Mutta mikä toisaalta onkaan mukavampaa, kuin ladata ämpeekolmonen täyteen herkkiä viisuja ja kuunnella niitä sitten väkijoukkojen keskellä täysin omissa hurmostiloissa. Ehkäpä olen sekoamassa - ketäpä se silti edes yllättäisi, onhan tätä jo odotettukin.

Tuntuu jo nyt, että tästä tekstistä tulee kaikkien aikojen pohjanoteeraus: on vain pakko kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Töissä kai tämä mielentila iski eikä se jättäny rauhaan, vaikka itte rauhottumaan kotiin jo pääsinkin. Työnteko muutenkin oli tänään kovin levotonta, liekö johtunut väsymyksestä, joka toisaalta ei taas ole selitettävissä ainakaan huonoilla yöunilla. Tai ainakin nukun tarpeeksi tunteina, mutta voishan sitä tietenkin heräillä ennen puoltapäivää.

Valvottajana on toiminut uusi Potter. Olen pian 21-vuotias ja vieläkin vain luen lapsille kirjoitettua saagaa. Siitä ei vain pääse irti - joku sisäinen pakottava tarte taustalla saa meikän lukemaan vielä sen seitsemännenkin osan, vaikka ilmestymispäivä olisi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Eikä edes hävetä, koska ei tämäkään osa ole toistaiseksi mitään pakkopullaa ollut. Ehkäpä lapsenmielisyys ei kuole ihmisestä koskaan, sitä vain kontroloi eri tavoin eri ikäkausina.

Taidan itseasiassa mennä nytkin lukemaan edellämainittua nidettä. Päästän sinut, päiväkirjaiseni, suuremmitta paskapuheitta; järkevät sanomiset näyttävät tällä kerralla olevan vähissä.

Öitä,

Massi.

Little Brother yllätti minut tänään täysin. Loistavaa ja loistavaa.

Öitä.

Massi

Little Brother yllätti minut tänään täysin. Loistavaa ja loistavaa.

Öitä.

Massi

Outoja tapoja on monenmoisia. Yksi kaivaa nenäänsä, toinen piereskelee äänettömiä purkauksia julkisilla paikoilla. Naapurin suurin huoleenaihe yleensä sijaitsee naapurissa ja tottahan sitä valvoa pitää vaikka poraamalla reikä seinään; yöuni ei tule vailla mielenrauhaa.

Itse en allekirjoita mitään edellämainituista. En, vaikka muut tahot niin väittäisivätkin tuommoista harrastavan. En, vaikka joskus saattaisikin lipsahtaa väärille poluille. En perkele. Katkoin sulkakynänikin kaiken varalta.

On oikeastaan aika haastavaa keksiä itsestään outoja puolia, kun on outo lähinnä jokasella elämän osa-alueella. Ehkä se onkin suurin outous minussa: itseni kuvaileminen ei sitten niin millään onnistu kuin negatiivisessa mielessä. En varmasti koskaan pääse mihinkään merkittävään asemaan urallani. En löydä itseäni iltapäivälehtien kansista. En saa itselleni naista, koska en osaa kehua itseäni ollenkaan. Jotkut sanovat sitä kadonneeksi itsetunnoksi, itse kutsuisin itseäni vain luuseriksi.

Olen niin luuseri, ettei meikällä ole edes matikkapäätä. Siksi onkin erittäin outoa viehätykseni numeroihin ja etenkin niiden välisiin suhteisiin. Lauseiden sanat muodostavat ylitsepääsemättömän yhtälön, jos ne eivät muodosta vaikkapa lukuja 5, 6 tai 7 - lasken siis epätoivoisesti ja kuitenkin myös automaattisesti lauseiden sanojen lukumääriä. Mutta rajoittuisipa se vain lauseisiin ja sanoihin; maailma on täynnä numeroita ja ne kiusaavat pientä mielenvikasta Massia.

Joskus olen laskenu katuvalopylväitäkin ajaessani autoa. Autoillessani olen muutenkin outo: jos radiosta soiva musiikki on hyvää, niin tottahan meikä sitä mukana hoilottaa. Eikä sen radion täydy edes päällä olla, ko muutenkin Mällikylän Pavarottin on pakko luikauttaa parit aariat. Onneksi autot ovat sen verran äänieristettyjä vempeleitä, etteivät aiheuttamani melusaasteet ulos saakka kantaudu. Sen sijaan ne kyllä näkyvät - kun laulan, eläydyn. Kaikkialla muualla paitsi koulussa aikanaan, ko eläytymisestä olisi saanut lisäpisteitä.

Ehkä itsetuntoni puute pönkkii minusta esiin myös piirteen, jota en itse ainaskaan ymmärrä. Ennen se ilmeni ainoastaan ollessani tillintallin kaennissa, mutta nykyään meikän on aivan pakko näyttäytyä mitä ihmeellisimmissä vetimissä, fiiliksissä, ihmeellisien asioiden tai ihmisten kera ja sitä rataa. Kerron esimerkin: kun äitini osti itselleen uuden pipon, niin minähän sitä heti halusin käyttää. Naisten pipoa. Sen lakin puolustukseksi sanottakoon, että hiano se on. Mutta sitten minun pitää vielä esitelläkin sitä vaivihkaa. Kysyms on pohjimmiltaan kaiketi jostain hei, katsokaa, minullakin on persoonallinen elämä -syndroomasta. Aika heikkoa.

Yhdestä oudosta tavastani olen sentään päässyt miltei irti. Pienempänä koin hirmuista tarvetta asetella kaikki esineet ja asiat esteettisesti tyylikkäästi. Tämä puolestaan pohjasi siihen, että esineilläkin oli omat tunne- ja älylliset elämänsä. Vanhempani varmasti ovat aikanaan käyneet itseään ja kasvatusmetodejaan läpi muutamat kerrat. Olen minä ollut aika hankala tapaus. Onneksi tuo on siis taakse jäänyttä sekoilua - tässä elämänvaiheessa se voisi olla jo haitallista kaikilla tavoin. Pelottava ajatuskin.

En kerro teille enempää, mutta kerron sen, etten sentään runkkaa päiväkodin lähipusikoissa lihapullia ajatellen. En ihan oikeasti. Uskoisitte nyt.

Massi

Ps. Kiitos Vilmalle tästä haasteesta.

Lamassi yksityisesti kuiskaa henkilölle miyo_: sulle voin vielä kertoa, että puhun kissalleni. Uskon, et muutki puhuu, mutta mä puhun simmottis typerästi kimittäen. Se ei todellakaan kuulosta miehiseltä, hirmuisen järkevältä eikä vähääkään siltä, että kissa sais siitä ees mitään selvää ;>

Otsakkeen biusavalinnan tahdissa ko päätä nyökyttää, ni se meinaa irrota muusta ruumiista. Aika pelottavaa ja samalla himpeen siistiä.

Viimeaikoina on muutenkin tullu ajoittan fiilaroitua ihmeellistä musiikkia - lähinnä ajatellen omaa makuani. Vielä kummallisempaa on uudelleen henkiinherännyt viettini soitella kitaraa. Kummallista siitä tekee lähinnä se tosiasia, etten ole mikään virtuoosi ja hyvä ko edes normisoinnut osaan siitä vempeleestä taikoa. Siksi aikoinaan tuo puinen rakkine lensi kauniissa kaaressa nurkkaan ja minä seurasin perässä murjottamaan. Kaikista ei tosin voi tulla Tahvo Riisejä, mutta en minä hetkeäkään moiseen paskaan ole edes uskonut.

Nälkä kurnii ja jääkaapissa on ruokaa. Ei tartte olla mikään suuri tiedemies löytääkseen näiden kahden asian yhteyden; silti istun tässä tietsikalla taas saamatta aikaan yhtikäs mitään. Tai soitinhan sentään jonnei ammatin- ja koulutusvalintaspessulle sopiakseni ajan pääni syväluotakseen: opiskelupaikka on niin hirmuisen vaikea keksiä. Tosin ei kannata muutenkaan olla noin älyttömän itsevarma, koska tuskin mihinkään mestaan ovet paukkuen sisään edes mennään. Alkaa aika olemaan kortilla. Tartteen persiillepotkijan. Soita 0800-LAMASSI (vain ppm).

Pian pitää rientää töihinki. Herkulliset einesvätkätykset mikroon ja menoks sanos laama lenoks. ->

Massi

Ps. Kiitos Juffelle hienoista uusista piktuureista. Hän saa ruman näyttämään yhtä rumalta ko ennenki, mutta silti se rumuus on tyylikkäämpää kuin ennen. Enkä tarkoita nyt suinkaan muokkaamistaitojaan, vaan naamataulua joka kuvissa esiintyy.

Ajoin keskiviikkona parran poies. Nyt tuntuu omituiselta.

Ehkä tähän tottuu.

- Massi