IRC-Galleria

Oi rakas päiväkirjani, anna minulle anteeksi. Olen laiminlyönyt tunteitasi ja jättänyt kirjoittamatta kuukauden päivät. Eikä se edes tarkoita, että olisin löytänyt järkevää tekemistä. Tarkoittaisikin.

Tuli taas riehuttua yksi viikonloppu ja sen jälkeen myös mietittyä, että onko siinäkään sitten niin mitään järkeä. Ei kai siinä ole. Ensviikonloppuna pyrkimys on riehua vähemmän ja sitä vastoin tehä jotain fiksua - jos se nyt mitenkään on mahdollista meikän kohdalla. Viikonloput tulevat ja menevät, mutta ennenkaikkea ne myös vähenevät tulevan risteilyn edeltä. Tuota kruisia on toisaalta odotettukin; kauhiat täpinät ollu jo monta viikkoa.

Otsikon biisivalinta on taas tätä peruslässyä ihkumusiikkia, mitä allekirjoittanut on viimeaikoina kuunnellut yllättävän paljon. Mutta mikä toisaalta onkaan mukavampaa, kuin ladata ämpeekolmonen täyteen herkkiä viisuja ja kuunnella niitä sitten väkijoukkojen keskellä täysin omissa hurmostiloissa. Ehkäpä olen sekoamassa - ketäpä se silti edes yllättäisi, onhan tätä jo odotettukin.

Tuntuu jo nyt, että tästä tekstistä tulee kaikkien aikojen pohjanoteeraus: on vain pakko kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Töissä kai tämä mielentila iski eikä se jättäny rauhaan, vaikka itte rauhottumaan kotiin jo pääsinkin. Työnteko muutenkin oli tänään kovin levotonta, liekö johtunut väsymyksestä, joka toisaalta ei taas ole selitettävissä ainakaan huonoilla yöunilla. Tai ainakin nukun tarpeeksi tunteina, mutta voishan sitä tietenkin heräillä ennen puoltapäivää.

Valvottajana on toiminut uusi Potter. Olen pian 21-vuotias ja vieläkin vain luen lapsille kirjoitettua saagaa. Siitä ei vain pääse irti - joku sisäinen pakottava tarte taustalla saa meikän lukemaan vielä sen seitsemännenkin osan, vaikka ilmestymispäivä olisi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Eikä edes hävetä, koska ei tämäkään osa ole toistaiseksi mitään pakkopullaa ollut. Ehkäpä lapsenmielisyys ei kuole ihmisestä koskaan, sitä vain kontroloi eri tavoin eri ikäkausina.

Taidan itseasiassa mennä nytkin lukemaan edellämainittua nidettä. Päästän sinut, päiväkirjaiseni, suuremmitta paskapuheitta; järkevät sanomiset näyttävät tällä kerralla olevan vähissä.

Öitä,

Massi.

Little Brother yllätti minut tänään täysin. Loistavaa ja loistavaa.

Öitä.

Massi

Little Brother yllätti minut tänään täysin. Loistavaa ja loistavaa.

Öitä.

Massi

Outoja tapoja on monenmoisia. Yksi kaivaa nenäänsä, toinen piereskelee äänettömiä purkauksia julkisilla paikoilla. Naapurin suurin huoleenaihe yleensä sijaitsee naapurissa ja tottahan sitä valvoa pitää vaikka poraamalla reikä seinään; yöuni ei tule vailla mielenrauhaa.

Itse en allekirjoita mitään edellämainituista. En, vaikka muut tahot niin väittäisivätkin tuommoista harrastavan. En, vaikka joskus saattaisikin lipsahtaa väärille poluille. En perkele. Katkoin sulkakynänikin kaiken varalta.

On oikeastaan aika haastavaa keksiä itsestään outoja puolia, kun on outo lähinnä jokasella elämän osa-alueella. Ehkä se onkin suurin outous minussa: itseni kuvaileminen ei sitten niin millään onnistu kuin negatiivisessa mielessä. En varmasti koskaan pääse mihinkään merkittävään asemaan urallani. En löydä itseäni iltapäivälehtien kansista. En saa itselleni naista, koska en osaa kehua itseäni ollenkaan. Jotkut sanovat sitä kadonneeksi itsetunnoksi, itse kutsuisin itseäni vain luuseriksi.

Olen niin luuseri, ettei meikällä ole edes matikkapäätä. Siksi onkin erittäin outoa viehätykseni numeroihin ja etenkin niiden välisiin suhteisiin. Lauseiden sanat muodostavat ylitsepääsemättömän yhtälön, jos ne eivät muodosta vaikkapa lukuja 5, 6 tai 7 - lasken siis epätoivoisesti ja kuitenkin myös automaattisesti lauseiden sanojen lukumääriä. Mutta rajoittuisipa se vain lauseisiin ja sanoihin; maailma on täynnä numeroita ja ne kiusaavat pientä mielenvikasta Massia.

Joskus olen laskenu katuvalopylväitäkin ajaessani autoa. Autoillessani olen muutenkin outo: jos radiosta soiva musiikki on hyvää, niin tottahan meikä sitä mukana hoilottaa. Eikä sen radion täydy edes päällä olla, ko muutenkin Mällikylän Pavarottin on pakko luikauttaa parit aariat. Onneksi autot ovat sen verran äänieristettyjä vempeleitä, etteivät aiheuttamani melusaasteet ulos saakka kantaudu. Sen sijaan ne kyllä näkyvät - kun laulan, eläydyn. Kaikkialla muualla paitsi koulussa aikanaan, ko eläytymisestä olisi saanut lisäpisteitä.

Ehkä itsetuntoni puute pönkkii minusta esiin myös piirteen, jota en itse ainaskaan ymmärrä. Ennen se ilmeni ainoastaan ollessani tillintallin kaennissa, mutta nykyään meikän on aivan pakko näyttäytyä mitä ihmeellisimmissä vetimissä, fiiliksissä, ihmeellisien asioiden tai ihmisten kera ja sitä rataa. Kerron esimerkin: kun äitini osti itselleen uuden pipon, niin minähän sitä heti halusin käyttää. Naisten pipoa. Sen lakin puolustukseksi sanottakoon, että hiano se on. Mutta sitten minun pitää vielä esitelläkin sitä vaivihkaa. Kysyms on pohjimmiltaan kaiketi jostain hei, katsokaa, minullakin on persoonallinen elämä -syndroomasta. Aika heikkoa.

Yhdestä oudosta tavastani olen sentään päässyt miltei irti. Pienempänä koin hirmuista tarvetta asetella kaikki esineet ja asiat esteettisesti tyylikkäästi. Tämä puolestaan pohjasi siihen, että esineilläkin oli omat tunne- ja älylliset elämänsä. Vanhempani varmasti ovat aikanaan käyneet itseään ja kasvatusmetodejaan läpi muutamat kerrat. Olen minä ollut aika hankala tapaus. Onneksi tuo on siis taakse jäänyttä sekoilua - tässä elämänvaiheessa se voisi olla jo haitallista kaikilla tavoin. Pelottava ajatuskin.

En kerro teille enempää, mutta kerron sen, etten sentään runkkaa päiväkodin lähipusikoissa lihapullia ajatellen. En ihan oikeasti. Uskoisitte nyt.

Massi

Ps. Kiitos Vilmalle tästä haasteesta.

Lamassi yksityisesti kuiskaa henkilölle miyo_: sulle voin vielä kertoa, että puhun kissalleni. Uskon, et muutki puhuu, mutta mä puhun simmottis typerästi kimittäen. Se ei todellakaan kuulosta miehiseltä, hirmuisen järkevältä eikä vähääkään siltä, että kissa sais siitä ees mitään selvää ;>

Otsakkeen biusavalinnan tahdissa ko päätä nyökyttää, ni se meinaa irrota muusta ruumiista. Aika pelottavaa ja samalla himpeen siistiä.

Viimeaikoina on muutenkin tullu ajoittan fiilaroitua ihmeellistä musiikkia - lähinnä ajatellen omaa makuani. Vielä kummallisempaa on uudelleen henkiinherännyt viettini soitella kitaraa. Kummallista siitä tekee lähinnä se tosiasia, etten ole mikään virtuoosi ja hyvä ko edes normisoinnut osaan siitä vempeleestä taikoa. Siksi aikoinaan tuo puinen rakkine lensi kauniissa kaaressa nurkkaan ja minä seurasin perässä murjottamaan. Kaikista ei tosin voi tulla Tahvo Riisejä, mutta en minä hetkeäkään moiseen paskaan ole edes uskonut.

Nälkä kurnii ja jääkaapissa on ruokaa. Ei tartte olla mikään suuri tiedemies löytääkseen näiden kahden asian yhteyden; silti istun tässä tietsikalla taas saamatta aikaan yhtikäs mitään. Tai soitinhan sentään jonnei ammatin- ja koulutusvalintaspessulle sopiakseni ajan pääni syväluotakseen: opiskelupaikka on niin hirmuisen vaikea keksiä. Tosin ei kannata muutenkaan olla noin älyttömän itsevarma, koska tuskin mihinkään mestaan ovet paukkuen sisään edes mennään. Alkaa aika olemaan kortilla. Tartteen persiillepotkijan. Soita 0800-LAMASSI (vain ppm).

Pian pitää rientää töihinki. Herkulliset einesvätkätykset mikroon ja menoks sanos laama lenoks. ->

Massi

Ps. Kiitos Juffelle hienoista uusista piktuureista. Hän saa ruman näyttämään yhtä rumalta ko ennenki, mutta silti se rumuus on tyylikkäämpää kuin ennen. Enkä tarkoita nyt suinkaan muokkaamistaitojaan, vaan naamataulua joka kuvissa esiintyy.

Ajoin keskiviikkona parran poies. Nyt tuntuu omituiselta.

Ehkä tähän tottuu.

- Massi

Katsaus vuoteen 2005 eli tuskin kovinkaan sisältörikas tarina tämäkään on.

Tammikuuta huanommin vois tuskin vuosi ikinä alkaa. On kylmää, kaikki maholliset juhlat tuli ja meni, joulupukin - oletetaan, että se nyt on taruolento - puuttuessa lahjat ovat vieneet viimeisetkin massit. Eikä sovi tietenkään unohtaa omankin kulutusvietin suurta noususuhdannetta. Mikä voisi ketuttaa enää pahemmin?

No tietenkin se, että suuri velvollisuus alkoi 10.1.2005. Tuona kyseisenä harmaankalskeana päivänä astuin loskalammikoiden yli kasarmimme portista sisään täynnä pelkoa ja lisää pelkoa; pelko tosin osoittautui myöhemmin turhaksi. Mutta ensimmäiset 48 tuntia olivat tuskallisen hitaita. Ihmiset olivat omituisia. Kuri oli pelleilyä. Äitiä oli ikävä.

Lopulta intistä jäi kuitenkin myös kivojakin muistoja, joille naurettiin silloin ja joille nauraa vieläkin. Ihan niinko kummisetäni sen sanoi: armeijassa saa nauraa enemmän kuin missään muussa instituutiossa tai elämäntilanteessa, on se sen verran velmu laitos. Kaikki kaverini, tykkimies nönnönnöötä lukuunottamatta, kotiutuvat viikon päästä, mutta minäpä pääsinkin poies jo kesällä. Kertausharjoituskutsuja odotellessa ja kammoksuessa.

Armeijan jälkeen koitti Ruisrock. Ruisrock oli rock. Valokuvista päätellen minäkin olen ollut paikanpäällä. Tuopeissa oli kahden euron pantti. Siitäkin piti ottaa kuva. Joku bändi soitti lavalla. Heitäkin kuvasimme. Melkeinpä väitän, että kaikki muut keikat vuonna 2005 jättivät suuremman muistijäljen, kuin yksikään Ruisrockin vastaava. Tosin hauskaa siellä oli, sitä ei käy kieltäminen.

Pääsinpäs myös töihin heti kotiuduttuani; samaisessa paikassa olen vieläkin ihmisiä kiusaamassa ja huomenna myymässä oikein raketteja. Toivottavasti olen myös keväällä vielä palkkalistoilla - kaikista möhläyksistäni huolimatta. Pitänee hymyillä seuraava viikko oikein leveästi ja kauniisti ja tehdä lähtemätön vaikutus päättäviin elimiin, joita myös esimiehiksi kutsutaan.

Vuonna 2005 tehtiin myös hyvää musiikkia:

Mezmerize/Hypnotize
Mew and the glass handed kites.
Jotain räppiä
Miss you already
Kroonisesti akuutti
Takk

Eihän sitä ny kaikkea voi edes muistaa.

Toivottavasti huomisesta tulee metka päivä. Ollaan nyt puhuttu suurensuurista kemuista, jotka toteutuessaan ovat kerrassaan mainiot ja mahtavat ja ties mitkä superlatiivit. Itse lähden varmasti suoraan töistä juhlistamaan ja odottamaan Saksan mm-kisoja 2006 - enkä tarkoita, että aion jäädä auton alle ja olla kesään asti koomassa. Vuosi 2005 oli vain niin nopea hujaus, että uskallan odottaa samaa ministi myös kaksnollanollakutoselta. Tosin armeijaa ei onneksi tarvitse käydä uudestaan.

Skumpat jäihin ja poksautellen,
Massi.

Se vitsi meni jo.

Hyvää yötä, pälli.

Kamala nälkä. Ehkä nämä suklaarasian jämät eivät liene paras lääke moiseen. Sen siitä saa, ko aamupalaksi näkee unia, lounaaksi syö aamupalan ja päivälliseksi lounaan. Tyhmä, tyhmempi, ihminen. Se minä tosiaan olen.

Tänää kuulemma pelataan jalkapalloa Englannissa; minuahan ei tästä informoitu ja nyt kyseisen katkoksen saattelemana tunnen pienehköä pettymystä - eihän tuolla kapakissa ole melkoiseen aikaan taas tullu istuttua. Tiedotusvastaava, Juffe, on ilmeisesti nukkunut aikamoisen pahaan aikaan tiedon ohitse. Hän ei tosin taida muistaa, että tontut liikkuvat jo ikkunoiden alla ja sisällä ja yllä ja päällä ja mihin ikinä haluaa uskoakaan. Minä uskoin joulupukkiakin vakaammin siihen, että löydän tuolle tiedotusupseerilleni jonkun näppärän Arsenal-aiheisen joululahjan, vaan semmoista ei eteeni ole kävellyt. Ehkä minun pitäisi kävellä semmoisen luo.

Kai sinne kapakkiin tulee kuitenki taas perjantaina eksyttyä enemmän ja vähemmän tonttuilemaan, lähinnä selvinpäin katsastamaan hyvää keikkaa. Lähtisköhän tuo elämäänsä kyllästynyt kaverinikin mukaan? Sitä hän tuskin tietää itsekään vielä, kerran ylipäänsä menot yleensä sovitaan viisi minuuttia myöhässä. Ja minäkö muka hidas? Pah.

Lauantaina on vain niin pirkuleen aikaseen työpäivä, että näen jo nyt hallusinaatioita pelkästä ajatuksesta. Työpäivän jälkeen on orkesterireenit ja siihen päälle on vielä samaisen toimittamisen virallisempi osio, jota myös joulukonsertiksi kutsutaan. Itellä ei ole enää kovin kummoista roolia kyseisessä poppoossa, mutta mukavaahan siellä on lirkutella ja vinkuilla muiden tukena ja rohkasijana. Ite niin rohkea ko olenki.

Soittosessioiden päälle pitäs vielä päästä kerta ennen joulua ratailemaan - siihen tarjoaisi myös loistavat puutteet jokunen keikka myöhemmin illalla. Kaikki kaverini, Opaakkelia lukuunottamatta, ovat kuitenkin vihoviimeisessä gineksessään, joten tuota Juffea pitänee koittaa narrata mukaan. Sen jo tosin tiedän miten siinä käy; mialuummin minä pysyn leijonahäkin ulkopuolella. Mutta kättähän voi aina tarjota kaltereiden välistä.

Olen muuten siivonnut, kiillottanut ja silikonilla liukastanut 30 kassaa. Moisen takia tunnen itseni lähes korvaamattomaksi viilipurkkien pelastajaksi: nyt ne liukuvat kuin formulat sadekelillä päin ratavallia. Nuo aineet tosin tuoksuvat aika lepsakalle ja jännälle. Pistetään ylimääräinen hilpeys näinä parina päivänä kyseisten aineiden piikkiin.

En kiusaa sinua enää, rakas päiväkirjani, tänään.

Laho

Ps. Löysin tänään pullokuitin vuodelta 2004. Löysin pienenä yhden pennin kolikon vuodelta 1897. Ehkä seuraavaksi löydän dinosaurusten luita kaapistani.

Otsikossa mainittu litku on sitä mitä rahtasin laivalta reilu kuukausi takaperin ja jota nyt juon sen oltua Juffen jääkaapissa avattuna muutaman viikon. Mikäs sen parempaa unilääkettä, varsinkin ko huame eli tänää ei tartte nii hirmusen aikasee edes herätä. Voin kertoa, ettei ole mitenkään herkkua herkkua tuo tökötti - varastointimenetelmä lienee osallinen pahantekijä.

Miehekkäästi pullon suusta juotuna tuo alas nautitaan; mitään muuta miehekästä ei tästä kuvauksesta kannata etsiä edes suurennuslasilla. Miehisyys sen sijaan varmaan pulppuaa näin kerran vuodessa pintaansa sään tuodessa mukanaan talven ensimmäisen mahdollisuuden törmätä liikenteenjakajaan vain painamalla jarrua pohjassa. Onhan se jännää, miten liukkaat kelit aina yllättävät suomalaiset, vaikka joka vuosi ne kuitenki josain välissä tulevat. Itse kuulun siihen typerään kastiin, jonka mielestä pääkallokelit ovat suurinta viihdettä. Olen tosin niin suuri nyhverö, etten uskalla tehdä mitään hianoja liirauksia - ihan ministi vain, niin isukin tärvelemän oikean puolen lommo ei saa kavereita muuten niin upeaan ysärifarmariimme.

Ja hei! Tänäänhän on ensimmäinen joulukalenteripäivä. Jippii, aamulla, tai siis aamupäivällä aikasintaan meikän tapauksessa, saa avata ekan luukun! Kui mahtavaa, kui ihanaa, kui fantastista. Samat teemat vuodesta toiseen noissakin läpysköissä vallitsevat, mutta silti siinon sitä taikaa, mikä tuo joulun. Pitäs varmaa tosin eka joku adventtihössökkä ripustaa johki seinälle, jotten ala availemaan seinään mitään reikiä, koska sitten siskoni näkee esteettä kaikessa epäeroottisuudessaan salaisimmankin tietokone-elämäni. Säästän hänet moiselta.

Krääns tiesi kertoa, että viikonloppuna on kemut. Tuurillani kyseiset hipat ovat tietenkin perjantaina, jolloin koristan seinää alkoholin virratessa muissa kanssajuhlijoissa. Lauantaina, töiden jälkeen, muutankin sitten Juffen luoksi pariksi yöksi evakkoon. Väittävät, että täällä kotona tarvitaan tilaa kaukaisille vieraille, mutta kaippa herra Salminen lienee oikeassa väittäessään minun olevan se pääsyy: kukapa nyt haluaa nähdä isoa möllikkää ryömimässä viideltä aamuyöllä kotiin kebabannos kainalossaan? Varsinkin, ko se kebab jää syömättä ja äijä sammuu saman tien punkkaan päästyään. Juffe lienee kestävä moista, on hänet niin monessa liemessä uitettu. Nostan hattua moisesta ^^

Nyt en Torres-päissäni kummempaa sepustamista osaa kehitellä. Viikonlopun ihmeellisiä änkyrävänkyröitä odotellessa; sitä ennen pitäisi puskea vielä kolme kokonaista työpäivää maineella ja kunnialla. Tokkopa tuo kummoista vaikeutta tuottaa - on vain niin hienoa mukamas tehä rankat hommat ja sitten hupailla. Eihän se edes ole rankkaa.

Hauskaa joulukuun aloitusta, päiväkirjani!

Laama-aasi

Ps. Minusta tuli eilen joulupukki eli tehtävänäni lienee esittää tuota möhömahaista partaveijaria, johon itse uskoin vielä noin 15 vuotta sitten. Pelottava ajatus, mutta luvattu mikä luvattu.