IRC-Galleria

Nyt kun aikaa on annettu, jälleenkin sairauden mudossa, voi todella tarkastella tapahtuneita. Luin kirjoituksiani tunnistaen tunteet, jotka kirjoitushetkellä vallitsivat. Luin tunnistaen, kuinka koetin paeta yksinäisyyttä ja pahaa oloa. Kätkien kivun kauniiden sanojen taakse edes myöntämättä että sellaista tuntisin.

Keräsin jälleen kaiken rohkeuteni ja kasasin kamppeet kasaan nähdäkseni heitä. Yksin en uskaltanut, joten onnekseni tukijoukkoja ei ollut vaikea mukaan kalastella. Kokien suunnatonta pelkoa ja jänitystä kohtasin jälleen sen kaiken, minkä olin taakseni jättänyt. Sekasorto oli ottaa vallan; katkeruus, epäonnistuminen, kaipuu ja osin kateus jakaen ajatusteni käyttövarat.

Vaikka nuo ikävät tuntemukset koettelivat herkkyyttäni, en antanut niiden päästä sotkemaan kullan arvoisia hetkiä heidän kanssaan. Tiedän, että siellä he ovat ja ajattelevat minua samoin, kuin minä heitä. Mutta tietoisuus ei voi sitä varmaksi vastaanottaa, sillä sitä ei voi joka hetki nähdä ja todeta.

Siksi täytyykin luottaa ja uskoa. En arvannut, että matka kohti aikuisuutta ei olisi aivan niin yksioikoinen. Matkalla viisauteen ja sen luomiin päämääriin tarvitaan hyvin paljon kaikenlaisia taitoja ja kykyjä. Pikku hiljaa, varovasti edeten saavutamme yhden etapin, josta edetä seuraavaan. Kiire ei onneksi ole, sillä on koko elämä aikaa.