IRC-Galleria

On se hetki, kun toinen sanoo "älä jätä, älä mee." Mutta mitä ihmettä oikein teen, kun järki ja tunteet vastakkain taistelee. Toinen lupaa ja vannoo muuttua, mutta sitten käykö niin kuitenkaan lopulta? niin monen monta yötä on tullut valvottua ja tätä asiaa vatvottua, että pää alkaa seota.

Voiko olla itsekäs, jos toinen itku silmissään anelee "jäisit mun viereen"? Ehkä voisi, mutta en minä ole, en minä niin tee. Jos rakkaus on kuihtunut, kuka sen niin kastelee, että se nostaa päänsä pystyyn uudelleen?

Ei, en pysty jatkamaan. Sen toisen takia pitäisi olla toinen mahdollisuus ja se sille antaa. Entä jos se ei hedelmää kannakaan? Sitten tulisi aika, jolloin tilanteen joutuisimme uudestaan kohtaamaan. Se olisi se hetki, kun joutuisin jälleen satuttamaan.

Ei kukaan olisi uskonut, että minä tähän tilanteeseen olen joutunut. Minä olin se, joka oli rakkaudesta juopunut! Asiat vain muuttuivat niin, että olen siitä luopunut. Mutta miksi se toinen nyt herää ja kertoo olevansa rakastunut?

Kevät tekee taas tuloaan; aurinko paistaa ja vettä sattaa. houkutukset yhteen sun toiseen asiaan kasvavat samalla nopeudella, kuin lumi sulaa maan pinnalta. yhteydet pääni sisällä kuhisevat armottoman vilkkaasti. lopputulos on jälleen sama, sitä ei ole. mikä vie yöunet ja vastaanottaa lisää perhosia vatsanpohjaan ja saa posket punoittamaan? arvatenkin vastaus on itse kullekin selvä.

Sydän pamppailee vimmatusti ja heti sen alkaessa koetan suunnata ajatukset toisaalle. pyrin muuttumaan järki-ihmiseksi tunneihmisyyden sijaan ja se vaatii suunnattomia määriä henkisiä voimavarojani. ja ollessani en niinkään suuri ihminen, ne voimallisuuden varat eivät ole järin valtaisat. tiedän, on pakko ponnistella.

Tämä päivä voi olla pelastukseni, sillä vesisade lamaannuttaa kaikenlaiset aistit eikä anna sen tähden järjen juoksennella niin kovasti ympäriinsä.toisaalta ehkä yksi päivä ei voi merkitykseltään olla niin valtavanmoinen, että noin vain pääsisin pinteestäni pakoon. haluaisin todentotta paeta. tuntuu kuin seinät ympärilläni puristaisivat minuuttani kasaan, vaikka tiedän, etteivät seinät voi liikahdella hevin helpolla.

Haluaisin irti kahleista, mutta jos pääsen, en voi päästä takaisin. ei kai kukaan haluakaan. saatan silti olla poikkeustapaus. haluaisin saada kaiken mahdollisen ja mahdottoman, tiedän etten saa kumpaakaan ja arvaan, etten varsinkaan molempia. ristiriidat käyvät loputonta sotaa sisimmässäni. enkä tuurillani viitsi veikata mitään, en kuitenkaan voittaisi.

Joskus pohdin, että voisiko todelliselta maailmalta päästä piilon, edes hienoiseksi hetkeksi. miksi joku sitä paitsi tuli todellisuuttani muuttamaan, en pyytänyt sitä. siellä toisessa maailmassa vain joskus harvoin unelmoin siitä. ehkä kaksi päivää sitten oli se päivä, kun unelmani alkoivat viimein käydä toteen, valitettavasti(ko?) todellisuudet sekaannuttaen. luulen että tästä minun on vain jollain konstein selviydyttävä.

Nyt kun aikaa on annettu, jälleenkin sairauden mudossa, voi todella tarkastella tapahtuneita. Luin kirjoituksiani tunnistaen tunteet, jotka kirjoitushetkellä vallitsivat. Luin tunnistaen, kuinka koetin paeta yksinäisyyttä ja pahaa oloa. Kätkien kivun kauniiden sanojen taakse edes myöntämättä että sellaista tuntisin.

Keräsin jälleen kaiken rohkeuteni ja kasasin kamppeet kasaan nähdäkseni heitä. Yksin en uskaltanut, joten onnekseni tukijoukkoja ei ollut vaikea mukaan kalastella. Kokien suunnatonta pelkoa ja jänitystä kohtasin jälleen sen kaiken, minkä olin taakseni jättänyt. Sekasorto oli ottaa vallan; katkeruus, epäonnistuminen, kaipuu ja osin kateus jakaen ajatusteni käyttövarat.

Vaikka nuo ikävät tuntemukset koettelivat herkkyyttäni, en antanut niiden päästä sotkemaan kullan arvoisia hetkiä heidän kanssaan. Tiedän, että siellä he ovat ja ajattelevat minua samoin, kuin minä heitä. Mutta tietoisuus ei voi sitä varmaksi vastaanottaa, sillä sitä ei voi joka hetki nähdä ja todeta.

Siksi täytyykin luottaa ja uskoa. En arvannut, että matka kohti aikuisuutta ei olisi aivan niin yksioikoinen. Matkalla viisauteen ja sen luomiin päämääriin tarvitaan hyvin paljon kaikenlaisia taitoja ja kykyjä. Pikku hiljaa, varovasti edeten saavutamme yhden etapin, josta edetä seuraavaan. Kiire ei onneksi ole, sillä on koko elämä aikaa.

Kamalaa on huomata voivansa pahoin, tietämättä varsinaista syytä, ja silti olo on ja pysyy. Kamalampaa on, kun se tapahtuu päivä toisensa jälkeen ja pyrkii kaoottisuutta pakenemaan. Kaikista kamalinta on kuitenkin kohdata pelon tila, astua kynnyksen yli ja nähdä ihmiset tilaa ympäröivinä.

Joka päivä, joka ainut aamu sen kohdatessaan alkaa etsiä syitä, miksi? Päänuppi on sekoamaisillaan ja olo muuttaa muotoaan epäuskottavan kurjaksi. Toivoen, että omistaisi ennennäkemättömiä kykyjä, jotta voisi olla edes hetken näkymätön. Ja vaikka kuinka toivoisi, ei kyvyt ole yhtään sen mullistavammat kuin aiemminkaan.

Mitäs se sitten on, kun jokainen nauru on sinuun kohdistettu ja kaikki arvostelevat katseet hakeutuvat keskuuteesi? Määrittelyistä olisi varaa valita, mutta tällä kertaa häpeä ja pelko ovat oikeat sanat viittaamaan kyseistä tapahtumaa. Tuskinpa noinkaan on. Mielikuvitus tekee jäyniä peräjälkeen ja pian olet totuuden ja epä sellaisen rajamailla, ja pian totuutta ei enää olekaan.

Lopulta koittaa ilta ja voit hetken hengähtää, kunnes palaat päivääsi ja hetkessä se muuttuu ahdistavaksi, etkä haluaisi edetä seuraavaan, koska aina voi käydä huonommin. Peiton uumeniin turvautuen ja kippuraan käpertyen yrittää huutaa Nukkumattia viimein saapumaan, jälleen koet unohduksen ja kristallit poskiasi koristaen katoat yön uumeniin.

Valinnat voivat joskus hämätä. Ne antavat ymmärtää toista, mitä ovatkaan. Jälkeen päin on vain mahdotonta valita enää toisin. Seuraukset kulkevat perässä ja tamppaavat elämänpolkua jättäen jälkensä. Jäljet ovat ja pysyvät, ainoastaan aika voi niitä haalistaa.

Katumus on turhaa, itse olet valintasi tehnyt. Toisaalta taas katuessaan ymmärtää oman arvokkuutensa ja voi ensi kerralla päätyä toisenlaiseen loppuratkaisuun. Voi oppia antamaan anteeksi itselleen ja hyväksymään tosi asian, että kaikki tekevät joskus virheitä. Täydellisyys on epäinhimillinen käsite, johon kaikki vain sattuvat pyrkimään.

Jokin kummallinen mielentila saattaa laittaa asioita tapahtumaan. Mutta tapahtuneiksi ne ovat tulleet tarkoituksellisesti. Elämä on valmiiksi kirjoitettu kirja, jonka sivuja ovat päivämme. Sivu sivulta etenemme ja saatamme tekstin täytäntöön.

Jälleen olen edennyt sivun kirjassani, uskomattomuus loistaen kasvoiltani, sillä juonikäänteet ovat laittautuneet mullin mallin. Paljon totta, vähemmän tarua eläneenä pyrin kääntämään seuraavan sivun rohkeasti, jotta voisin jäljittää polkuani.

Tältä siis tuntuu, kun saavuttaa numeraalisen aikuisuuden. Sanoinkuvailtuna, en huomaa itsessäni mitään uutta tai outoa. Olen aivan se sama tyttö, joka olin viikko sitten, vuosi sitten tai syntyessäni. Tieto määrä ja ajatukset elämästä ovat karttuneet ja olen varma, että olen oman elämäni ekspertti.

Se, että vaikka kuinka olisin ekspertti, ei tee minustakaan täydellistä. Aina on jotain mitä hioa. Aina on jotain jossa voi onnistua vielä hieman paremmin. Eräs elämän tarkoituksista voikin olla se, että pyrkii toteuttamaan itseään ja unelmiaan nostamalla piirun verran rimaa ylemmäs.

Omani on aivan liian korkealla. Vaikka tiedän, ettei täydellistä ole, haluaisin se olla. Liikaa ja liian raakoja ja vaativia tavoitteita polulleni olen ripotellut. Jonain päivänä ehkä kyllästyn säätelemään elämääni ja voin olla vapaa kahleista.

Eräänlaisen vapauden olen kai jo saavuttanut; virallisesti vapaa menemään ja tulemaan. Viikonloppuni oli upeutta pullollaan. Erityisesti sitä. Olisin silti voinut kuunnella äidin neuvoa ja ottaa pienen hetken aikaa itselleni. Ehkäpä en sitten olisi aivan näin väsynyt pieni aikuinen.

Pohdin, voiko rivillinen tekstiä muuttaa loppuelämääni radikaalisti? Irtoaako ote, eikä voi saada enää kiinni? Toivon, että voisin tuon turhan rivin eliminoida. Poistaa, tuhota ja unohtaa.

Hän joka tuon sai, oli pahoillaan, loukkaantunut suorastaan. Kiivaus hänen sisältään oli riveiltä aistittavissa. Tuo samainen kiivaus kosketti herkkyyttäni ja sai tämän järkkymään. Suihkuun kiiruhtaen, eikä vesi voinut virrata tavalla joka olisi toiset poistaneet. Silmät punoittaen sänkyni painona, odottaen vastausta. Kirkas kosteus hauraana loistaen poskilla. Kirveltäen, polttaen. Hyväksymällä anteeksipyyntöni olo hetkeksi keventyen.

Jokin hänessä, jokin syvä, saa herkkyyttäni koskettaa. Olen hämilläni, häpeillen suuremmin. Vain taivaskappaleet salaisuudet tietäen. Pirstaleina nähden ne nyt edessäni. Sormeni niihin satuttaen, jättäen ikuisen arven; näkyvän sellaisen.

Mikä on, kun yhteen johtaa, mikä on voima joka erottaa? Suunniteltu valmiiksi tarkoin tapahtumaan?

Mitä tahansa lienee. Sirpaleet koota haluan ja nuo eheyttää. Rikkauden suuren ikuisesti säilyttää, lähellä sisintäni jakaen oikeaa elämää.

Tulethan; luokseni jää.

Astuessaan paikalliseen opinahjoon, voi heti aamusta tuntea jännittyneen ilmapiirin. Eihän tuo ihmekään ole. Lähes he kaikki huomenna hikoilevat kiperien kysymysten edessä, jotka vaativat lukemaan rivien väleistä. Ei kuitenkaan ole oikeutettua ilmaista sitä, että luit rivien välistä. Miksi tehdä kaikesta aivan niin monimutkaista?

Onnellisena ulkopuolisuudestani tässä tapauksessa, pyrin keskittymään omaan oleelliseen. Oleelliseen, mitä se ikinä onkaan. Pyrkimys suoriutua annetuista tehtävistä täydellä panostuksella, ehkä se sitä on.

Ensimmäinen kuusi viikkoinen lähenee loppuaan. Olen ylittänyt itseni moninverroin, enkä aivan vielä voi sitä todeksi uskoa. Tänään annoin luvan liueta yhdestä tukalasta neljäkymmentäviisi minuuttisesta kokien minimaalisen määrän omantunnontuskia. Olin tuon ajan ansainnut armoa.

Joitain hetkiä sitten, en olisi voinut kuvitella, että todella olisin paikalla, tekisin tehtävät ja tekisin aidosti parhaani. Sen lisäksi ylläpitäen sosiaalisia suhteita, sekä antaen aikaa omiin lempipuuhiini.

Jos tavallisuus on tätä, toivon sen näin pysyvän. Tuska, kipu ja haavoittuneisuus jäävät jälkeen hetki hetkeltä nopeammin. Kohta olen ehkä saavuttamattomissa ja pääsen turvaan. En ehkä lopullisesti, mutta saanen hetken hengähtää.

Vasta ilta ja jo hämärtää. Viimeinen lauantai ennen kuin koulun, uuden sellaisen, käytävät räjähdyksenomaisesti täyttyvät ihmismassoistaan. Perhoset lentelevät jo niin suurina määrinä vatsassa, että sekin on liiaksi laajentunut. Kesä tuo kummia mukanaan.

Sunnuntai, ja seuraa uusi viikko. Tämä uusi viikko tuo tullessaan niin paljon jännittävää ja toivottavasti myös mieluista tullessaan, etten pysty edes kuvittelemaan, miten koen mullistavuudet.

Kadotetun ryhdikkyydeen ja tiukan otteen elämästä aion napata kiinni. Oli tapa sitten enemmän tai vähemmän raadollinen. Veikkaan jälkimmäistä, mutta tuo ei vähennä tarmoani voittaa niitä sitä suuremmin takaisin.

Ehkä siis kaikki voikin vielä kääntyä sopivissa astelukemissa uuteen asetelmaan. Tuolloin edes tulevan syksyn pimeys ei voi omaa valoani haalistaa, loistakoon se entistäkin kirkkaammin.
Päättävyyden puute ei ainakaan soimaa, toteutus vaatii vain hitusen sinnittelyä.

Ilta saapuu aina niin yllättäen. Päivät vain lipuvat ohitse. Eikä niitä haluaisi päästää menemään ja yöt valvomalla luulee pelastavansa edes osan kiitävistä hetkistä. Välillä ei saa vain ajatusten kilpajuoksua keskeytymään ja yöt menevät valvoessa tahtomattaankin.

Mitä se sellainen sitten on, kun haluaa ja on haluamatta samaan aikaan? Sekasortoa synapsien välillä? Ehkei. Luulisin, että mahdollisesti jokin on tuolloin herättänyt henkiin ne aivosopet, jotka herkiämättä miettivät seuraavia liikkeitään. Tai vaihtoehtoisesti pyrkivät jatkuvalla syötöllä muistelemaan tapahtuneita mahdollisimman tarkoin, ettei mikään yksityiskohta jäisi arvailujen varaan.

Olkoon niin, jos se saa nauruni jälleen valloilleen ja ehtymättömän puheen sorinan raikaamaan. Voisi olla aika kaivaa esiin se mikä hetken oli eksyneenä maailman tuulissa. Voisin olla valmis; joka ainoalla tavalla. Ehkä parasta olisi kuitenkin ensin saattaa loppuun vanha, tuolloin uusi voisi alkaa.