IRC-Galleria

Kamalaa on huomata voivansa pahoin, tietämättä varsinaista syytä, ja silti olo on ja pysyy. Kamalampaa on, kun se tapahtuu päivä toisensa jälkeen ja pyrkii kaoottisuutta pakenemaan. Kaikista kamalinta on kuitenkin kohdata pelon tila, astua kynnyksen yli ja nähdä ihmiset tilaa ympäröivinä.

Joka päivä, joka ainut aamu sen kohdatessaan alkaa etsiä syitä, miksi? Päänuppi on sekoamaisillaan ja olo muuttaa muotoaan epäuskottavan kurjaksi. Toivoen, että omistaisi ennennäkemättömiä kykyjä, jotta voisi olla edes hetken näkymätön. Ja vaikka kuinka toivoisi, ei kyvyt ole yhtään sen mullistavammat kuin aiemminkaan.

Mitäs se sitten on, kun jokainen nauru on sinuun kohdistettu ja kaikki arvostelevat katseet hakeutuvat keskuuteesi? Määrittelyistä olisi varaa valita, mutta tällä kertaa häpeä ja pelko ovat oikeat sanat viittaamaan kyseistä tapahtumaa. Tuskinpa noinkaan on. Mielikuvitus tekee jäyniä peräjälkeen ja pian olet totuuden ja epä sellaisen rajamailla, ja pian totuutta ei enää olekaan.

Lopulta koittaa ilta ja voit hetken hengähtää, kunnes palaat päivääsi ja hetkessä se muuttuu ahdistavaksi, etkä haluaisi edetä seuraavaan, koska aina voi käydä huonommin. Peiton uumeniin turvautuen ja kippuraan käpertyen yrittää huutaa Nukkumattia viimein saapumaan, jälleen koet unohduksen ja kristallit poskiasi koristaen katoat yön uumeniin.

Valinnat voivat joskus hämätä. Ne antavat ymmärtää toista, mitä ovatkaan. Jälkeen päin on vain mahdotonta valita enää toisin. Seuraukset kulkevat perässä ja tamppaavat elämänpolkua jättäen jälkensä. Jäljet ovat ja pysyvät, ainoastaan aika voi niitä haalistaa.

Katumus on turhaa, itse olet valintasi tehnyt. Toisaalta taas katuessaan ymmärtää oman arvokkuutensa ja voi ensi kerralla päätyä toisenlaiseen loppuratkaisuun. Voi oppia antamaan anteeksi itselleen ja hyväksymään tosi asian, että kaikki tekevät joskus virheitä. Täydellisyys on epäinhimillinen käsite, johon kaikki vain sattuvat pyrkimään.

Jokin kummallinen mielentila saattaa laittaa asioita tapahtumaan. Mutta tapahtuneiksi ne ovat tulleet tarkoituksellisesti. Elämä on valmiiksi kirjoitettu kirja, jonka sivuja ovat päivämme. Sivu sivulta etenemme ja saatamme tekstin täytäntöön.

Jälleen olen edennyt sivun kirjassani, uskomattomuus loistaen kasvoiltani, sillä juonikäänteet ovat laittautuneet mullin mallin. Paljon totta, vähemmän tarua eläneenä pyrin kääntämään seuraavan sivun rohkeasti, jotta voisin jäljittää polkuani.

Tältä siis tuntuu, kun saavuttaa numeraalisen aikuisuuden. Sanoinkuvailtuna, en huomaa itsessäni mitään uutta tai outoa. Olen aivan se sama tyttö, joka olin viikko sitten, vuosi sitten tai syntyessäni. Tieto määrä ja ajatukset elämästä ovat karttuneet ja olen varma, että olen oman elämäni ekspertti.

Se, että vaikka kuinka olisin ekspertti, ei tee minustakaan täydellistä. Aina on jotain mitä hioa. Aina on jotain jossa voi onnistua vielä hieman paremmin. Eräs elämän tarkoituksista voikin olla se, että pyrkii toteuttamaan itseään ja unelmiaan nostamalla piirun verran rimaa ylemmäs.

Omani on aivan liian korkealla. Vaikka tiedän, ettei täydellistä ole, haluaisin se olla. Liikaa ja liian raakoja ja vaativia tavoitteita polulleni olen ripotellut. Jonain päivänä ehkä kyllästyn säätelemään elämääni ja voin olla vapaa kahleista.

Eräänlaisen vapauden olen kai jo saavuttanut; virallisesti vapaa menemään ja tulemaan. Viikonloppuni oli upeutta pullollaan. Erityisesti sitä. Olisin silti voinut kuunnella äidin neuvoa ja ottaa pienen hetken aikaa itselleni. Ehkäpä en sitten olisi aivan näin väsynyt pieni aikuinen.

Pohdin, voiko rivillinen tekstiä muuttaa loppuelämääni radikaalisti? Irtoaako ote, eikä voi saada enää kiinni? Toivon, että voisin tuon turhan rivin eliminoida. Poistaa, tuhota ja unohtaa.

Hän joka tuon sai, oli pahoillaan, loukkaantunut suorastaan. Kiivaus hänen sisältään oli riveiltä aistittavissa. Tuo samainen kiivaus kosketti herkkyyttäni ja sai tämän järkkymään. Suihkuun kiiruhtaen, eikä vesi voinut virrata tavalla joka olisi toiset poistaneet. Silmät punoittaen sänkyni painona, odottaen vastausta. Kirkas kosteus hauraana loistaen poskilla. Kirveltäen, polttaen. Hyväksymällä anteeksipyyntöni olo hetkeksi keventyen.

Jokin hänessä, jokin syvä, saa herkkyyttäni koskettaa. Olen hämilläni, häpeillen suuremmin. Vain taivaskappaleet salaisuudet tietäen. Pirstaleina nähden ne nyt edessäni. Sormeni niihin satuttaen, jättäen ikuisen arven; näkyvän sellaisen.

Mikä on, kun yhteen johtaa, mikä on voima joka erottaa? Suunniteltu valmiiksi tarkoin tapahtumaan?

Mitä tahansa lienee. Sirpaleet koota haluan ja nuo eheyttää. Rikkauden suuren ikuisesti säilyttää, lähellä sisintäni jakaen oikeaa elämää.

Tulethan; luokseni jää.

Astuessaan paikalliseen opinahjoon, voi heti aamusta tuntea jännittyneen ilmapiirin. Eihän tuo ihmekään ole. Lähes he kaikki huomenna hikoilevat kiperien kysymysten edessä, jotka vaativat lukemaan rivien väleistä. Ei kuitenkaan ole oikeutettua ilmaista sitä, että luit rivien välistä. Miksi tehdä kaikesta aivan niin monimutkaista?

Onnellisena ulkopuolisuudestani tässä tapauksessa, pyrin keskittymään omaan oleelliseen. Oleelliseen, mitä se ikinä onkaan. Pyrkimys suoriutua annetuista tehtävistä täydellä panostuksella, ehkä se sitä on.

Ensimmäinen kuusi viikkoinen lähenee loppuaan. Olen ylittänyt itseni moninverroin, enkä aivan vielä voi sitä todeksi uskoa. Tänään annoin luvan liueta yhdestä tukalasta neljäkymmentäviisi minuuttisesta kokien minimaalisen määrän omantunnontuskia. Olin tuon ajan ansainnut armoa.

Joitain hetkiä sitten, en olisi voinut kuvitella, että todella olisin paikalla, tekisin tehtävät ja tekisin aidosti parhaani. Sen lisäksi ylläpitäen sosiaalisia suhteita, sekä antaen aikaa omiin lempipuuhiini.

Jos tavallisuus on tätä, toivon sen näin pysyvän. Tuska, kipu ja haavoittuneisuus jäävät jälkeen hetki hetkeltä nopeammin. Kohta olen ehkä saavuttamattomissa ja pääsen turvaan. En ehkä lopullisesti, mutta saanen hetken hengähtää.

Vasta ilta ja jo hämärtää. Viimeinen lauantai ennen kuin koulun, uuden sellaisen, käytävät räjähdyksenomaisesti täyttyvät ihmismassoistaan. Perhoset lentelevät jo niin suurina määrinä vatsassa, että sekin on liiaksi laajentunut. Kesä tuo kummia mukanaan.

Sunnuntai, ja seuraa uusi viikko. Tämä uusi viikko tuo tullessaan niin paljon jännittävää ja toivottavasti myös mieluista tullessaan, etten pysty edes kuvittelemaan, miten koen mullistavuudet.

Kadotetun ryhdikkyydeen ja tiukan otteen elämästä aion napata kiinni. Oli tapa sitten enemmän tai vähemmän raadollinen. Veikkaan jälkimmäistä, mutta tuo ei vähennä tarmoani voittaa niitä sitä suuremmin takaisin.

Ehkä siis kaikki voikin vielä kääntyä sopivissa astelukemissa uuteen asetelmaan. Tuolloin edes tulevan syksyn pimeys ei voi omaa valoani haalistaa, loistakoon se entistäkin kirkkaammin.
Päättävyyden puute ei ainakaan soimaa, toteutus vaatii vain hitusen sinnittelyä.

Ilta saapuu aina niin yllättäen. Päivät vain lipuvat ohitse. Eikä niitä haluaisi päästää menemään ja yöt valvomalla luulee pelastavansa edes osan kiitävistä hetkistä. Välillä ei saa vain ajatusten kilpajuoksua keskeytymään ja yöt menevät valvoessa tahtomattaankin.

Mitä se sellainen sitten on, kun haluaa ja on haluamatta samaan aikaan? Sekasortoa synapsien välillä? Ehkei. Luulisin, että mahdollisesti jokin on tuolloin herättänyt henkiin ne aivosopet, jotka herkiämättä miettivät seuraavia liikkeitään. Tai vaihtoehtoisesti pyrkivät jatkuvalla syötöllä muistelemaan tapahtuneita mahdollisimman tarkoin, ettei mikään yksityiskohta jäisi arvailujen varaan.

Olkoon niin, jos se saa nauruni jälleen valloilleen ja ehtymättömän puheen sorinan raikaamaan. Voisi olla aika kaivaa esiin se mikä hetken oli eksyneenä maailman tuulissa. Voisin olla valmis; joka ainoalla tavalla. Ehkä parasta olisi kuitenkin ensin saattaa loppuun vanha, tuolloin uusi voisi alkaa.

Lämpöä, kuumuutta ja hikeä. Sitähän saa odottaa. Tuo kesän aurinkoinen sulokkuus katosi tyystin. Onneksi sateinen viehkeys jäi kuitenkin jäljelle itikoineen, joten jokainen voi yhä edelleen tuntea kesän läsnäolon.

Keskikesä. Minne se puolikas katosi? Mietin vain mielessäni. Vastahan kaikki alkoi ja nyt muka enää toinen samanlainen jäljellä. Ihmiset saavat uskomaan kaikenlaista, kun toisilleen puhuvat. Oikeasti kesä ei lopukaan juhannukseen, vaikka niin jotkut uskaltavat väittää. Siitähän tuo vasta alkaa.

Annankin omani. Piskuiset sadepisarat eivät kadota kesän huumaa. Nuo antavat vain oman lisäsäväyksen koko kesä hössötykseen. Sadepisarat hikeen sekoittuen tuovat vain eksoottista raikkautta muuten niin tavalliseen kesäarkeen.

Itsellensä uskottelu ja positiivisten puolten löytäminen asiasta kuin asiasta, ovat lempi puuhiani. Ainokainen lomaviikko ennen töiden alkua täytyy osata viettää mahdollisimman mukavasti. Siksi tänä aamuna päätin herätessäni, ettei sade estele pitämästä hauskaa. Antaa vain haasteellisia vaihtoehtoja.

Turtuneena sohvaan, tottuneena rahavisailuihin jatkan sitä silti. Vaihtoehdot ovat hyvinkin rajatut, suorastaan minimaaliset. Ärtyneenä itselleni ihmettelen miten kipeyspöpöt vain päätyvätkin aina kerta toisensa jälkeen elimistöni syövereihin.

Mutta kantakoon vallitseva ajatus, vaikka pakon reppuselässä, ainahan jotain hyvääkin. Myönnän, että yleensä ei tarvitse rehkiä ponnistellen suurina määrinä vain että löytäisin. Nyt jouduin ehkä rasittamaan henkisyyttäni enemmän kuin aikoihin.

Onhan ollut aikaa vain itselle. Todellakin. Eipä juuri seinät jaksaneet kanssani asioida. Ystäviäkin tavannut mukavasti, nähden, että yhä he ovat läsnä. Harmitellen tosin pois jääntiä yhteismenoista. Aivan kuin olisi kaksi maailmaa. Eri maailmaa.

Mutta jopa ylpeyttä kokien. Jälleen uskalsin kertoa ajatukseni ikävyydestä ja epäreilusta kohtelusta. Uskalsin keventää lastiani, kiittäen äitiä, joka tuota nyt kanssani kantaa.

Olen kyllästynyt sohvaan, rahavisailuihin vielä enemmän. Tällä kertaa pakotan itseni jaksamaan paikoillaan olemiseen, sillä en ota uusintaa. En enää. Olisipa vain jotain mitä odottaa. Olisi niin paljon mukavampaa sairastaa.

Istun kallion laidalla. Kuulen lintujen laulavan iloisesti joka puolella, kaikkialla. Tätäkö se oli? Näinkö ihanaa? Tuuli hulmuttelee hiuksiani pitkin kasvoja. Ei sekään saa hymyäni hyytymään. Ei nyt, vaikka olisi kuinka voimakas tai raskas, kuitenkin niin lempeä ja mukaansa kutsuva. Ah, kevät on saapunut tuoden tullessaan sen ihmeet.

Ihmeitä, niitä tosiaankin tapahtuu, olivat ne sitten iloisia tai ikäviä sellaisia. Nuo kaikenlaiset ihmeet ovat itseni tavoittaneet. Olen jokaiselle erikseen antanut vallan. Mieleni myllertäessä olen yrittänyt säilyttää tasapainon, välillä siinä myös epäonnistuen.

Tämä moinen vuodenaika on tuonut paljon uutta, jopa odottamatonta. Surun ja hullaantumisen taistellessa mieleni taistotantereella, olen silti löytänyt kadotetun onnellisuuden. Se ominaisuuden, joka valloittaa ja voittaa kaiken muun.

Välillä mietin, onko väärin olla onnellinen. Onko väärin nauraa ja saada muut nauramaan. Saanko katsella suloisinta maan päällä ajatellen, ettei tuo koskaan katoaisi. Voiko "ei" sanoa, jos on vain poikki. Ovatko nuo ajatukset vääriä nyt.

Kai jokainen kuitenkin itse tietää, kuinka ja milloin mitäkin tuntee. Pitäisi vain antaa itsensä nauttia niistä asioista, jotka saa sisimpänsä hykertelemään onnesta. Saa perhoset lentämään vatsassa. Vielä on mahdollisuus elää ja niin kauan kuin se on madollista nautitaanhan joka hetkestä. Tuolloin tuo maailman ihmeiden runsaus ottaa meidät syleilyynsä.