Olen tuijottanut tuota koivupuuta jo puoli vuosikymmentä. Katsonut keittiön likaisen ikkunan ja sälekaihtimien läpi, kuinka puu on hiljalleen kasvanut, eikä päästä enää kesäisiä auringonsäteitä tuuhean lehvästönsä lävitse. Siksi takapihallamme on aina varjoista. Olen toivonut, että puu kaatuisi myrskyssä, koska katvealueella eläminen on rankkaa: pimeää ja syksyisin täynnä mätäneviä lehtiä. Tänään kuitenkin katsoin vanhaa ystävääni uusin silmin. Näin sen kauniissa rungossa pandan pään. Pandalla oli lempeät silmät, viisas katse ja suu veikeästi supussa. Olenpa onnekas kun pihamaallamme asustaa panda! Omituista, ettemme ole tavanneet aiemmin.