IRC-Galleria

Olen kotoisin Lestijärveltä, piskuisesta keskipohjalaisesta kunnasta, jossa on muutama sata asukasta, hiljainen kylätie ja yksi ainoa kauppa. Lestijärvellä ovat asuneet esi-isäni ammoisista ajoista lähtien. Kun nälkävuodet koettelivat, yksi heistä lähestyi kirjeitse Venäjän tsaaria kysyen voisivatko he saada luvan muuttaa Lestijärven kurjuudesta Venäjälle Mustanmeren rannalle hedelmällisemmille ja lämpöisemmille seuduille. No, lupaa ei hellinnyt, joten tässä sitä nyt ollaan! Minua ei varmaan olisi olemassa, jos muuttokuorma olisi pakattu.

Nämä ajatukset liikkuivat päässäni luettuani kirjailija Paula Nivukosken esikoiskirjan Nopeasti piirretyt pilvet. Romaanissa Nivukoski kertoo oman isoäitinsä tarinan alkaen 1910-luvun Isostakyröstä, pieni pohjalaiskunta sekin. Nivukoski on todellinen kirjainmaalari, joka osaa asetella sinänsä merkityksettömät sanat sellaisiksi jonoiksi, että ne muodostavat yhdessä aivan erityisen kauniin kokonaisuuden. Nopeasti piirretyt pilvet on kuin ihana laulu, joka jää soimaan sieluun. Kirjailijan rakkaus suomen kieltä kohtaan näkyy jokaisessa lauseessa, joiden avulla Nivukoski värittää lukijan eteen sata vuotta vanhan maalaismaiseman, joka herää henkiin. Siinä maisemassa Nivukosken isoäiti Liisa saa harteilleen raskaan painolastin: keuhkotautiin kuoleva isä vaatii tytärtään pitämään tilan suvussa, kävi miten kävi. Kovalla työllä, periksiantamattomuudella ja sisulla Liisa selviää tehtävästään, mutta helppoa se ei ole.



Köyhät vuodet koettelevat ja aviomieheksi valittu nuoruuden ihastus lähtee Amerikkaan leveämmän leivän toivossa. Miehen ollessa poissa Liisa joutuu entistä kovemmalle, enkä voi olla ihailematta naisen sitkeyttä. Liisa on ohjaksissa vakaa kuin kone, vaikka sisällään kiehuu. Elämä koettelee, muttei riko kokonaan. Raskaasta aiheesta huolimatta Nivukosken kirja ei ole synkkä tai toivoton. Uskoa parempaan huomiseen, iloa ja elämää tihkuu rivien välistä suoraan verkkokalvoille. Minä rakastin jokaista sivua! Useassa kohdassa peilasin Nivukosken kertomusta omaan sukuhistoriaani: millainen oman isoäitini elämä oli, millaisia vaikeuksia hän kohtasi ja miten niistä selvisi.

Nivukoski kirjoittaa: "Aika murtui kappaleiksi ja putoili maahan. Liisa sulki silmänsä. Suudelma oli nopea ja kömpelö, tunne humahti läpi koko vartalon. Liisaa huimasi, vaikka maa jalkojen alla tuntui väkevänä. Maailma oli tässä, pilvet kohisivat yhteen, aurinko venytteli säteitään jossain horisontin takana."

Tunsin voimaantumista, paluuta juurilleni, olevani yksi lenkki sukupolvien vahvassa ketjussa, olennainen osa jotain isompaa. Väittäisin, ettei kovinkaan moni kirja pysty nostamaan lukijassa sellaisia tunteita, kuin Nopeasti piirretyt pilvet, joka on mielestäni ainutlaatuinen genressään.



Minulla oli kunnia tavata Paula Nivukoski ja saada suloinen signeeraus omaan Pilvi-kappaleeseeni.

Kirja on Otavan vuonna 2019 julkaisema.

Sattumanvaraisuus. Kenet kohtaan ja miksi? Mitä tapahtuu ja milloin? Nyt koitti se päivä, kun kohtasin meedion. Hän sanoi, ettei minun pidä olla huolissani: hän näkee takanani suojelusenkelin. Vanhemman naisen, jolle minä olen ollut rakas. Hän kertoi, että näkee myös erivärisiä joulupalloja. Arveli sen tarkoittavan sitä, että joulu on ollut suojelusenkelilleni tärkeä tai että olemme viettäneet jouluja yhdessä.

Tuli lämmin olo, kyynelkin vierähti. Sen täytyy olla mummu! Mummu, suojelusenkelini!

Olen kuin ameba, sellainen joka kuuluu johonkin juurijalkaisten sukuun. Eilen astelin juurijaloillani noin 5896 askelta. Pieni askelmäärä ihmiselle, suuri juurijalkaiselle. Joinakin päivinä mietin, etten ole saanut mitään aikaiseksi, etten ole tehnyt yhtään mitään. Tänään minä kuitenkin olen jo avannut silmäni (oli kyllä vähän vaivalloista, täytyy myöntää, ehkä vaikein tehtävä elämässä), keittänyt kahvit, tehnyt aamupalan rakkaalleni (pilkkonut jopa kurkkusiivut leivän päälle!), rasvannut jalkani ja käteni (tämä talvisää kuivattaa minut kasaan, eilisen raakaakin raaemman pohjoisviiman jälkeen minusta ei ole jäljellä muuta kuin kasa ihohilsettä, ihan totta!), siivonnut keittiön pöytätasot ja laittanut astianpesukoneen hurisemaan (tätä ei tapahdu koskaan muulloin ennen aamukymmentä, paitsi tänään kun minun pitäisi tehdä libristiopintoihini liittyviä koulutehtäviä. Sijaistoiminnot!), katsonut kaunista auringonnousua ja lämpömittaria (joka näytti -12,3 celsiusastetta), yrittänyt pyöritellä kipeytyviä hartioitani (joo-o, tässäpä näet alkueliön jolla on hartiat! Luonnonoikku tai sitten evoluution tulos, mutta kallistun ensimmäiseen!), heittänyt roskiin vanhan topin, syönyt kolme suklaakeksiä (sellaisia suklaakeksejä, joissa on enemmän suklaata kuin keksiä: ne on tehty suklaataikinasta, johon on upotettu suklaahippuja ja lopuksi ne on vielä dipattu suklaaseen) ja mittaillut onko ohimollani oleva patti kasvanut eilisestä (mitäs sitä turhaan varailisi lääkäriaikoja, kyllä ameba itsensä osaa hoitaa: diagnoosi F99), tuijottanut pyöreää muovimaapalloa ja seurannut Niilin virtausta pitkin Afrikan itäosia. Aika paljon amebalta!

Olen tuijottanut tuota koivupuuta jo puoli vuosikymmentä. Katsonut keittiön likaisen ikkunan ja sälekaihtimien läpi, kuinka puu on hiljalleen kasvanut, eikä päästä enää kesäisiä auringonsäteitä tuuhean lehvästönsä lävitse. Siksi takapihallamme on aina varjoista. Olen toivonut, että puu kaatuisi myrskyssä, koska katvealueella eläminen on rankkaa: pimeää ja syksyisin täynnä mätäneviä lehtiä. Tänään kuitenkin katsoin vanhaa ystävääni uusin silmin. Näin sen kauniissa rungossa pandan pään. Pandalla oli lempeät silmät, viisas katse ja suu veikeästi supussa. Olenpa onnekas kun pihamaallamme asustaa panda! Omituista, ettemme ole tavanneet aiemmin.

Pää painaa suunnilleen tonnin. Mua ei oo tehty valvomaan. Vuosi vaihtui ihanan sister from another mother-henkilön kanssa. Päivä on harmaa. Onneksi päästiin eroon joulukuusta. Inhoan joulukuuta, kiirettä, stressiä, pitkiä pyhiä, ainaista jankkaamista kaikesta epäolennaisesta. Markkinatalouden pippalot, joissa yhden pienen ihmisen ajatukset eivät paljoa paina, eikä kukaan tiedä oletko edes mukana juhlissa, vaikka kutsukortissa lukee nimesi epäselvin kirjaimin.

Näin tämä kaikki voisi loppua. Minä vain kävelisin kylmään veteen ja antaisin pimeyden nielaista minut kokonaisena. Ei se tuntuisi juuri miltään, niin nopeasti hypotermia valtaisi kehoni ja ajatuksissani matkaisin jonnekin aurinkorannalle loikoilemaan. Kaikki mikä on minua, katoaisi pinnan alle. Muistoni häviäisivät maailmasta, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Haaveitani ei muistaisi kukaan. Joka ainoa hetki ja joka ikinen kokemus olisi poissa - tilalla pelkkää tyhjää. Eikä yksikään tietäisi millaista oli olla minä. Tämä kaikki voisi todellakin päättyä juuri näin, jos minä valitsisin niin. Mutta minä päätän vielä sinnitellä, pysyä kiinni elämässä niin kauan kuin annetaan. En tiedä millaista elämä on 60-vuotiaana, mutta haluaisin kovasti ottaa siitä selvää ja kertoa sitten kun tiedän.

Oon varmasti maailman huonoin ihminen.

Tänään on todellinen räytymispäivä. Aamulla kello kahdeksan toivotin huomenta hammaslääkärille, joka oli saapunut töihin vetääkseen hampaani irti. Sanoin hänelle, etten parhaalla tahdollakaan voi toivottaa hyvää huomenta tänä aamuna. Mätä, mutta rakas hampaani, joka oli vaivannut minua olemassaolollaan jo liki vuosikymmenen, oli määrä poistaa. Hammas, joka vaivaa minua nytkin, poissaollessaan. Tunnen itseni niin huonoksi ja rumaksi. Paljon huonommaksi ja rumemmaksi kuin eilen tunsin itseni. Miten annoin hampaani mädäntyä suuhuni, kuinka surkea olen pitämään huolta itsestäni. Kun viikko sitten söin aamupalaksi mysliä ja tunsin kuinka hampaani halkesi, en voinut uskoa että se oli lorun loppu. Naiivisti kuvittelin, että hampaan voisi vielä paikata, korjata tai edes säilyttää. Mutta ei, niin vain viiden puudutuspiikin ja puolentoista tunnin kiskomisen jälkeen hampaan kaikki kolme juurta oli kaivettu ulos. Kokemus oli aivan kauhea, kivulias ja lamaannuttava. Olen ollut koko päivän pois tolaltani. Tunnen itseni aivan kamalaksi. Pää on kipeä itkemisestä ja aivot väsyneet murehtimaan. Olen aivan loppu. Vähästä se ihminen murtuu.

Onneksi mulle ei käynyt mitään oikeasti kauheaa.

Jos kirjoittaisin kirjan, sen sivut täyttyisivät havainnoistani elämästä. Tyhjänpäiväisistä sattumuksista, jotka täytyy kirjoittaa todeksi. Kuten silloin kun aamutokkurassasi aloit ravistaa mehupurkkia, etkä muistanut että olit jo avannut korkin. Mehu pursusi ympäri keittiötä räjähdyksenomaisesti. Sinä suutuit, itsellesi. Minä nauroin. Tilanne oli niin hassu: vihasi mehupurkille ja katosta tippuvat tahmaiset pisarat. Sinä suutuit minulle, koska en voinut lopettaa nauramista. Pyyhin mehuläiskiä nauraen vedet silmissä. Sinä keskityit olemaan nyrpeä. Myöhemmin sinäkin nauroit tapahtuneelle, sitten kun aamutokkurasi hellitti ja sotku oli siivottu.

Hammaslääkäri ei puhu mitään. Hän tekee vain työtään, poraa Aasiaakin suurempaa reikää hampaassani. Reikä halkaisi hampaani syödessäni Daim-kakkua aamupalaksi. Sen kerroin myös hammaslääkärille, mutta häntä ei naurattanut, vaikka se oli tavallaan kevennykseksi tarkoitettu. Tai oikeastaan lääkäri lähinnä täyttää mustaa aukkoa hampaassani, tietenkin, sillä hampaanvärisellä massalla, jonka nimeä en tiedä. Kuitissa lukee hampaanvärinen täyte 131 euroa, joten suhteellisen arvokasta tököttiä.

Minä rakastan ihmisten tarkkailua. Kuunnella heidän puheitaan, seurata ilmeitään, miettiä mistä tulevat, minne menevät, miksi, kenen kanssa ja millaisia ovat. Miten käyttäytyvät, reagoivat, mitä ostavat ruokakaupasta. Voisin tuntikausia kulkea kaupungilla ja vain tarkkailla toisia ihmisiä. Silloin olen kuin ulkopuolinen, avaruusolio, joka itse ei ole ihminen laisinkaan. Ehkä päälläni on myös näkymättömyysviitta, ehkä lajitoverini eivät siksi tunnista minua.

Jospa tämä teksti loisi itse itsensä. Mun on pakko kirjoittaa nämä rivit, vaikka ne on kamalia. Pelkään että menetän jonkun rakkaan. Eniten pelkään, että menetän pikkusiskon. Mun on vaikea kuvitella että pystyisin jatkamaan elämää, jos mun sisko kuolis. Luhistuisin totaalisesti. Menettämisen pelko on läsnä mun elämässä koko ajan. Se pyörii ikään kuin kehää. Mitä jos menetän siskon, mitä jos menetän siskon, mitä jos menetän siskon... Eikä siitä pääse irti. Se ei päästä irti. Kun sisko lähtee ajamaan autollaan, pelkään jatkuvasti että päätyy kolariin. Kun sisko menee yöllä kotiin baarista, pelkään että joku hyökkää sen kimppuun, satuttaa ja heittää ojaan. Nämä ovat sairaita ajatuksia, mutta ne ovat tosia. Siksi ne on pakko kirjoittaa. Ne ajatukset ovat niin pelottavia ja siksi niin tosia. Kaikista eniten pelkään, että ne muuttuvat todellisuudeksi. Eivät ne minulta lupaa kysy.