IRC-Galleria

Otin T:n avaimen ja lähdin pihalle. Ajattelin, että käyn ensin katsomassa, onko se jostain syystä töissä tai tietäisivätkö sen työkaverit missä se voisi olla. Ja jos kukaan ei tietäisi T:stä mitään, kävisin sen kotona katsomassa, mikä tilanne on. T työskentelee baarissa ja ovella kysyttiin papereita: "Morjes, henkkarit?". En sanonut mitään, itku oli jo lähellä tulla. Ojensin ajokortin ja etsin katseellani T:tä. Ei näkynyt. Menin baaritiskille. Odotin vuoroani ja sitten kysyin minua palvelemaan tulleelta tytöltä, onko se sattunut näkemään T:tä tai tietääkö se yhtään missä T on nyt. "Käy kattoo tuolla missä on noi tikkataulut, siellä ne heitteli tikkaa ainakin vähän aikaa sitten...", sanoi tämä ystävällinen tyttö osoittaen baarin takaosaan. Minä lähdin kiireesti puolijuoksua kohti tikkatauluja ja samalla hetkellä T pyyhälsi paikalle. Siinä se yhtäkkiä oli! Minä meinasin kupsahtaa, olin niin huojentunut!

"T, siinähän sää oot! Mää oon soittanu sulle jotain kymmenen kertaa ja laittanu tekstareita! Mä luulin että sulle on tapahtunut jotain ku sulla oli niin huono oloki sillon aiemmin! Voi herranjumala mää pelkäsin! Mää aattelin että oot menny suihkuun ja pyörtyny ja lyöny pääs ja ties mitä! Voi ihanaa sää oot elossa!"

T kertoi että sillä on kaikki ihan hyvin ja että se arvostaa tosi paljon sitä että pidän siitä huolta.

Sitten tulin kotiin, luin Facebookista inbox-viestin (jossa luki, että eräät ihmiset tässä maailmassa rakastavat mua hyvin paljon) ja purskahdin itkuun. Itkin kymmenen minuuttia putkeen,välillä pyörin lattialla, välillä sängyllä, huusin ja vaikersin. Se oli kamalaa, enkä muista milloin viimeksi olisin saanut yhtä pahan itkukohtauksen. Kaikki tunteet vaan purkautuivat samaan aikaan. Tuntui tosi omituiselta ja mietin vain kauheita asioita. Kuin maailma olisi halunnut murskata mut.

Onneksi T on kunnossa.

P.s. En oo yhtään herkkä, en.

P.p.s. Mun pää tuli hirveen kipeeks.

P.p.p.s. Iltapäivällä sotkin asuntoni.

Apua. T ei vastaa puhelimeen. Se soitti mulle alkuillasta, että oli lähtenyt aiemmin töistä, koska oli tullut niin huonovointiseksi ja nyt se EI VASTAA PUHELIMEEN! Olen huolesta kangistunut, enkä tiedä mitä tehdä. Olen soittanut sille viisi kertaa ja laittanut lisäksi tekstarin. Apua.

Minun jalkani seisoivat väärällä maalla
keuhkoni hengittivät väärää ilmaa
ja mieleni tahrautui vääristä ajatuksista

Se oli pettäjien maa
sellainen maa missä ei ole rakkautta
eikä kunnioitusta

Siellä jokainen ajattelee vain itseään
jokainen peilailee itseään päivästä toiseen
jokaisen täytyy tuntea itsensä palvotuksi
halutuksi
tärkeäksi

se on raakaa
se on likaista

se on väärin

ja silti minäkin asun siellä

Loikin pitkin katua pidempänä kuin koskaan. Olin valtava. Olin jättiläinen. Jalkani tömähtelivät kuumaa asvalttia vasten ja tanner tärisi painoni alla. Minä tiesin olevani paras, lähes täydellisyyttä hipova yksilö. Minä pelastaisin koko maailman yhdellä kädellä ja siirtäisin Saturnuksen renkaatkin pois paikoiltaan, jos niin haluaisin. Mutta en minä halunnut. Halusin vain olla maailman kiltein ja mukavin ja vaatimattomin.

Minua ei enää väsytä, paitsi aamuisin. Iltaisin ja öisin tyydyn vääntelehtimään sängyssäni hapettomana ja hikisenä. Noin kello neljän aikaan viime yönä minä huokaisin hyvin syvään. En ollut nukkunut vielä silmällistäkään. Tuntui kuin en olisi lainkaan pysynyt paikoillani. Tyyny oli huonosti, pää valui koko ajan reunasta toiseen ja jalat olivat kuumat kuin auton konepelti heinäkuun auringossa paahdettuna.

Kävin T:n kanssa yölenkillä. Taas me puhuttiin samoista asioista samaan aikaan. Nyt me ollaan totuttu siihen: enää meidän ei tarvitse edes sanoa mitään, kun toinen jo ymmärtää. Me kurkittiin sisään kauppoihin ja nähtiin pari omituista asiaa. Me mietittiin jälleen kerran sitä, kuinka helppoa Michael Scofieldin olisi ylittää Vaasan vankilan piikkilanka-aita. Me nähtiin Lotta Svärd -patsas ja yritettiin muistella milloin kasarmialue on rakennettu. Edelleenkään emme tienneet mikä on se keltainen vanha Rantakadulla oleva talo, jota koristaa muutama lyyramainen kuvio. Joku studenthus varmaan?

Saattelin T:n kotiin ja paluumatkalla Public cornerin kohdilla kimppuuni hyökkäsi hilpeiden pultsareiden sijaan ilkeä lokki. Vihaan lintuja.

Euroopan kartta mun huoneen seinällä on vinossa. Heitän sillä kohta vesilintua. Norja on merkattu karttaan valkoisena, koska se ei kuulu Euroopan unioniin. Se on vähän kummallista.

Oi miten toivon, että olisin jo Kristiansandissa.

Mulla on niskat ihan jumissa. Pää ei meinaa kääntyä.

Ikävöin Gigiä ja Smigunia, vaikka erosimme vasta muutama tunti sitten.

Meidän rannassa on kamala varis. Se on niin raivoissaan, kun joku uskaltautuu sen reviirille ja näyttää siltä kuin tulisi repimään kaiken irtoavan koiraansa kävelyttävän, viattoman ihmispolon päästä. Sen täytyy suojella vasta lentämään opettelevaa pikkuista varisvauvaansa.

Edward Cullen havaittu Raastuvankadun liepeillä. Minä olen roikkunut katonrajassa raaputtamassa vanhoja maaleja pois autotallin seinästä, eikä Edwardia näy Lestillä päin. Tikkaat ovat notkuneet ja natkuneet, vaikka lupaavat kestävänsä 150 kiloa ja minä painan vähintään 149 kiloa. Antiikkiset suojalasit päässä pullottaen mustine silmänalusineni näytän aika paljon turpaansa saaneelta muurahaiskärpäseltä. Meillä on ruokana nakkikeittoa. Se on muuten hyvää, mutta iho alkaa haista ihan nakilta. Onneksi se ei haittaa raavasta työmiestä.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni netissä puhelimella. Bussin radio soittaa simple plania. Poika puhuu ruotsia. Olen keskellä svenskfinlandia. Mahaan sattuu ja nenä on ihan tukossa. Hirvee nälkä. En tiedä mitä tämäkin lysti meikäläiselle maksaa. Muuten on aika hyvä olo.

Miksi itseänsä täytyisi määritellä koko ajan? Minähän olen vain minä, enkä välttämättä mahdu tämän maailman määritelmiin, koska olen niin ainutlaatuinen ja erikoinen.

Aivastin äsken seitsemän kertaa.