Toivon, että vielä jonain päivänä voi syyspimeällä taivaan tähtiä katsellessani uskoa vankasti, että siellä poikani katselee maallista taivallustani ja on ihan tosiaan seurassani. Toivon todella vielä kohtaavani hänet ja muut rakkaat poismenneet. Nyt se vaan tuntuu niin harhalta, turhalta toiveelta ja itsensä pettämiseltä.
Toivon saavani lapsen uskoni takaisin kaiken luojasta, rakastavasta taivaan isästä...
On tämä maanpäällinen taivallus niin uskomatonta. En minä siitä ole kuitenkaan valmis vielä luopumaan. Haluan nähdä lastenlasteni kasvavan. Haluan saada mielenrauhan jne. Ajan kanssa se vielä tulee, mutta haluaisin uskoa jälleennäkemiseen. Siihen minun on kuitenkin vielä vaikea uskoa.
Erään äidin mielipiteet enkeleistä poikansa kuoleman jälkeen lohduttivat minua suuresti. Haluan ajatella hänen laillaan. Hän kirjoitti seuraavaa.
Jokainen kuolema on yksilöllinen, niin kuin ne ihmisetkin, jotka täältä oman käden kautta lähtevät.
Enkeleistä minä saan lohtua ajattelemalla niin, että enkelit olivat poikani vierellä. He veivät hänet sinne, missä kaikki on nyt pojallani paljon paremmin. Enkelit ovat mielestäni Jumalan lähettiläitä ja tottelevat Hänen käskyjään. Olen lukenut jostakin lauseen "yksin et kulje, et hetkeäkään". Haluan uskoa, että poikani ei ollut yksin, vaan hänet otettiin lempeästi "takaisin kotiin", koska hänen aikansa oli juuri silloin lähteä ja juuri sillä tavalla kuin lähti.
Suren, ikävöin ja kaipaan lastani, mutta uskon enkeleiden pitävän hänestä hyvää huolta ja uskon myös jälleennäkemiseen, sitten joskus.
Enkeleitä ajatellaan usein suojelusenkeleinä. Heidän pitäisi varjella ja suojella kaikelta pahalta, kuolemaltakin. Uskon heidän tehtävänsä olevan myös sen, että ovat täältä pois lähtevän rinnalla silloinkin, kun aika lähteä koittaa.
Jaksamista kaikille.
Nytkin katselin tähtiä ja sanoin hyvää yötä Tuomakselle. Kai meidän jokaisen päivät maanpäällä on ennakkoon määrätty...