IRC-Galleria

Viimeksi jäin pohtimaan...

Toivon, että vielä jonain päivänä voi syyspimeällä taivaan tähtiä katsellessani uskoa vankasti, että siellä poikani katselee maallista taivallustani ja on ihan tosiaan seurassani. Toivon todella vielä kohtaavani hänet ja muut rakkaat poismenneet. Nyt se vaan tuntuu niin harhalta, turhalta toiveelta ja itsensä pettämiseltä.

Toivon saavani lapsen uskoni takaisin kaiken luojasta, rakastavasta taivaan isästä...

On tämä maanpäällinen taivallus niin uskomatonta. En minä siitä ole kuitenkaan valmis vielä luopumaan. Haluan nähdä lastenlasteni kasvavan. Haluan saada mielenrauhan jne. Ajan kanssa se vielä tulee, mutta haluaisin uskoa jälleennäkemiseen. Siihen minun on kuitenkin vielä vaikea uskoa.





Erään äidin mielipiteet enkeleistä poikansa kuoleman jälkeen lohduttivat minua suuresti. Haluan ajatella hänen laillaan. Hän kirjoitti seuraavaa.

Jokainen kuolema on yksilöllinen, niin kuin ne ihmisetkin, jotka täältä oman käden kautta lähtevät.

Enkeleistä minä saan lohtua ajattelemalla niin, että enkelit olivat poikani vierellä. He veivät hänet sinne, missä kaikki on nyt pojallani paljon paremmin. Enkelit ovat mielestäni Jumalan lähettiläitä ja tottelevat Hänen käskyjään. Olen lukenut jostakin lauseen "yksin et kulje, et hetkeäkään". Haluan uskoa, että poikani ei ollut yksin, vaan hänet otettiin lempeästi "takaisin kotiin", koska hänen aikansa oli juuri silloin lähteä ja juuri sillä tavalla kuin lähti.

Suren, ikävöin ja kaipaan lastani, mutta uskon enkeleiden pitävän hänestä hyvää huolta ja uskon myös jälleennäkemiseen, sitten joskus.

Enkeleitä ajatellaan usein suojelusenkeleinä. Heidän pitäisi varjella ja suojella kaikelta pahalta, kuolemaltakin. Uskon heidän tehtävänsä olevan myös sen, että ovat täältä pois lähtevän rinnalla silloinkin, kun aika lähteä koittaa.

Jaksamista kaikille.

Nytkin katselin tähtiä ja sanoin hyvää yötä Tuomakselle. Kai meidän jokaisen päivät maanpäällä on ennakkoon määrätty...

Olen istuskellut koneella muutaman tunnin jo tälle aamulle. Kirjoittaminen on aina ollut minulle keino purkaa tuntemuksiani. Ajoittain kirjoittelen paljonkin ja usein miten menee kuukausia, etten riipusta riviäkään. Nyt kirjoittamisen tarvetta on ollut paljon, johtuen Tuomaksen kuolemasta.

Olen löytänyt www.surunauha.net sivut, josta olen löytänyt vertaistukea. Niillä sivuilla kirjoitellaan täysin anonyyminä ja siellä on keskustelupalstat myös nuorille.

Itse ajattelin mennä ensi keskiviikkona vertaistukiryhmään Turvapoijuun. Siellä ei ole niin sanotusti ammatti-ihmisiä vaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet läheisensä itsemurhan. Tuomaksen kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa, että pitää katsoa, kestänkö toisten surua, mutta senhän näkee sitten. Toisaalta koen, että olen siihen jo valmis. Henkilökohtaisia terapiaistuntoja ammatti-ihmisten seurassa aion myös jatkaa ja hakeutua lisäksi kuntoutuskursseille.

Se, miksi nyt herkesin nyt tänne kirjoittamaan, oli juttu juuri noilla em. sivuilla, jossa kuuden vuoden jälkeen tyttökaveri koki edelleen syyllisyyttä poikakaverinsa itsemurhasta. Minusta se on liikaa. Ymmärrän meidän kaikkien mahdollisen syyllisyyden tunteen, mutta kohtuus kaikessa. Emme me voi syyllistää itseämme vuosikausiksi.

Tuomas teki oman ratkaisunsa (tosin meidän mielestämme turhan ja hätiköidyn, mutta omasta mielestään sillä hetkellä ainoan oikean) syyllistämättä meitä ketään. Itse hän ei jaksanut. Itse hän pelkäsi juomistaan ja tulos oli sen mukainen. Hänen oma pelkonsa kävi toteen .Koska pelko oli olemassa, olisi hänen itse pitänyt osata olla juomatta. Toisaalta mehän kukin ajattelemme selvinpäin, että kyllä sen kuitenkin kestää. Niin paljon hän ei kuitenkaan vielä ollut kasvanut, että olisi osannut toimia itselleen parhaaksi.

Liitän tähän mukaan otteen em. naisen kirjoituksesta ja vastauksestani siihen. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloanne, mutta pahalla en tätäkään tee. Olette niin usein mielessäni ja toivon sydämestäni, että jaksatte jatkaa elämäänne tapahtumista huolimatta. Teillä on kaikki vielä edessä päin. Toteutakaa se häikäisevä tulevaisuus, jonka olisin Tuomaksellekin toivonut olevan mahdollista. Olette kaikki erittäin rakkaita.

Rakkaudella

Pirkko

TEKSTI SURUNAUHAT.NET SIVUILTA

Minun poikaystäväni ampui itsensä reilut 6 vuotta sitten.olimme olleet yhdessä noin vuoden.Ja eronneetkin monta kertaa sen aikana, aina pojan halusta.Hänellä oli alkoholiongelma, mitä ei tietenkään myöntänyt, nuori poika... Viimeinen eromme oli sunnuntaipäivänä, hän keräs kaikki tavaransa, sukkia myöten mukaansa ja lähti ovet paukkuen.Kummallisinta oli se ettei meillä ollut ollut ees riitaa.Hän vain lähti, juovuksissa kylläkin.Oli sit myöhemmin soittanut siskolleni ja käskenyt pitää minusta huolta.Tekstiviestejä tuli paljon viikolla, mutta en muista yhtään enään mitä ne oli Perjantaiyönä oli sit ampunut itsensä.Se kaikki viha mitä sain päälleni...Hänen sukulaisten mukaan (huhuja kylläkin)pojalla oli kaikki hyvin ennen lähtöä.En ymmärrä miten sinisilmäisiä he olivat, ei ihmisellä ole kaikki hyvin jos päättää tappaa itsensä....
tästä on kulunut yli 6 vuotta ja minä tunnen päivittäin syyllisyyttä ja kartan tiettyjä paikkoja missä voisin törmätä hänen vanhempiinsa.Minulla on 4 lasta ja hyvä mies, kaikki ihan kohdallaan...mutta miksi ajattelen päivittäin poikaa ja ahdistun ajatuksistani.mielessäni on koko ajan että olen tappanut ihmisen.
Silloin kun kaikki tapahtui, ensimmäiset kuukaudet oli vain jotan kauheaa, näin painajaisia, nukuin lääkkeiden avulla, hoidin lapset niin hyvin kuin pystyin, mutta illat kun lapset nukkui, olin aivan rikki .
Pikkuhiljaa siitä on noustu mutta tästä syyllisyydestä en pääse vaikka ajattelisin miten järkevästi.

VASTAUKSENI HÄNELLE

Kirjoituksestasi on kulunut vuosi ja poikaystäväsi itsemurhasta liki seitsemän vuotta. Toivon sydämestäni, että vuosi on tuonut helpotusta oloosi.

Poikani itsemurhasta on kulunut huomenna 4kk. Suru on lohduton ja alati läsnä. Omalla pojallanikin oli ihana tyttökaveri ja hänen jaksamisestaankin olen hyvin huolissani. Mennessäni paikalle poikani asuntoon tosin yksin, oli hänen tyttökaverinsa jo odotellut pitkään alaovella peloissaan. Palattuani asunnolta ei sanoja tarvittu.

Minä en todellakaan äitinä syytä tyttöä, en poikakaveria, en edes itseäni, enkä poikaanikaan, en ketään vaikka tiedän, että me itse kukin vaivumme aina välillä itsesyytöksiin. Syyllisiä ei ole. Ratkaisu oli yksin poikani. Jälkeen päin ajateltuna avunhuutoja oli nähtävissä, mutta emme osanneet niihin tarpeeksi hyvin tarttua. Olin poikani tukena enemmän kuin kenenkään toisen lapseni. Niin erilaisia he tarpeissaan ovat. .

Tiedän, että moni asia oli ollut todella ihanastikin, mutta olo silloin oli erittäin tuskainen ja alkoholi lisäsi sitä tuskaa suunnattomasti. Siksi olisinkin halunnut sulkea hänet syliini ja valaa uskoa tulevaisuuteen. Siinäpä se syyllisyys onkin, että niin moni olisi halunnut toimia tavallani, jos vaan olisi tiennyt asioiden todellisen laidan, mutta miten me voimme aina tietää.

Kirjoituksella halusin sanoa sinulle, että älä tunne enää syyllisyyttä. Pojan vanhemmat ovat omassa tuskassaan, eivätkä ole osanneet suhtautua sinuun minun mielestäni oikealla tavalla. Minä yritän olla poikani kavereihin ja sisariin paljon yhteydessä ja he ovat minuun.. Jokainen tekee vain sen mihin kykenee. Syyllisiä ei ole...

Toivon ,että voisit olla onnellinen nykyisestä elämästäsi. On kohtuutonta kantaa taakkana entistä. Hellitä jo ja jätä kauniit muistot mieleesi edellisestä ajasta.

Vielä pieni lisäys edelliseen. Minä tiesin, että pojallani ei ollut kaikki hyvin, mutta aiemmin oli ollut vielä paljon pahemminkin. Nyt kaikki tuntui minusta helpottavan. Samaa mieltä oli poikani ja hän oli ylpeä itsestään.

Muutamaa kuukautta aiemmin hän oli kuitenkin sanonut minullekin, että ei pidä tavastaan käyttää alkoholia. Tuolloin sanoin, että AA-kerhotkin ja klinikat ovat olemassa ja minä voin olla siinäkin asiassa hänen tukenaan, mutta enpäs vaan ollutkaan. En tilannut aikaa jne... aika vaan kului eteenpäin.

Itsemurhan jälkeen yksi hänen kaverinsa kertoi, että poikani oli sanonut, että yksin nukkuminen oli erittäin vaikeaa (humalassa = laskuvaiheessa tulee ns. lohikäärmeöitä). Alkoholi sopii niin harvoille, jos kenellekään... Apua hän olisi tarvinnut silloinkin, mutta nyt se kaikki on myöhäistä. Edelleen kuitenkin olen sitä mieltä, että syyllisiä ei ole. Itsesyytökset kuitenkin vaivaavat, vaikka järki sanoo toista... Tiedän kokemuksesta, että ajan kanssa helpottaa ja oppii olemaan kiitollinen yhteisestä ajasta.

Lapsen uskoni horjuu

Olen viime aikoina miettinyt yhä useammin suhdettani Jumalaan. Olen pelännyt, että lapsenuskoinen kuvitelmani jälleennäkemisestä on harhaa. Selailin toisten henkilöiden ajatuksia samasta asiasta ja löysin seuraavan tekstin.

Julia oli aika raju tyttö, ratsasti hevosilla millä eivät isot miehetkään uskaltaneet....kaahasi mopolla, vuoden aikana noin kahdeksan, joko kolaria tai kaatumista! noin viikkoa ennen paasasin kaahailusta ja kerroin pelkääväni hänen kuolevan moponsa kanssa! Julia vastasi: äiti rakas, turha sun on huolehtia, meille on kaikille annettu aika syntyä ja kuolla!
kerroin tämän julian kuoleman jäkeen yhdelle uskovaiselle ihmiselle(itsekkin kyllä uskon, mutta yksityisesti omassa sydämmessäni) hän säpsähti ja haki raamatun, etsi minulle kohdan "ennen kuin olet ituna äitisi kohdussa, sinulle annetaan aika syntyä ja kuolla" ei ehkä sana tarkasti. miten uskotte asian, sehän myös perustuu uskoon?

Siinä on se...hämärän raja...Jos uskomme,että näin on, on meillä vielä mahdollisuus tavata rakkaamme toisessa maailmassa. Mutta jos näin ei olisi,
matkamme pää olisi vain pimeys. Tämä tuo myös esiin monia kysymyksiä. Miksi, miksi juuri minulle kävi näin? Itse vertaisin elämäämme savenvalajan
ruukkuihin, jotka olivat tehty eri käyttötarkoitusta varten. Mietin myös Jobin elämää, joka menetti kaikki rakkaansa, mutta pysyi tyynenä, ehkä tietoisena elämän jatkuvuudesta

Toinen henkilö kirjoitti edelliselle seuraavaa: Minä uskon, että meille on annettu kaikille oma aikamme syntyä ja kuolla. Tyttäresi oli todellakin oikeassa tässä asiassa. Luoja taivaassa yksin päättää koska on aika kuolla. Vaikka itsemurhankin kautta. Hänhän sanoo, "minä olen elämän ja kuoleman herra". Jokainen ihminen ja hänen kuolintapansakin ovat tärkeitä sanomia meille jälkeen jääneille täällä. Tyttäresi "suoritti Luojan hänelle antaman tehtävän" ja hänen aikansa lähteä tuli. Lähtötavalla on kaikessa karmeudessaankin oma sanomansa jälkeen jääneille, sureville, läheisille, tuttaville. Jokaisen on tarkoitus "kasvaa" tämän kauheuden kautta ihmisinä eteenpäin, olet jo alkanut pohtia asioita, luin näin rivien välistä. Minua on Raamatun lukeminen auttanut paljon poikani itsemurhan jälkeen, mutta muista terve järki siinäkin asiassa. Lue uutta testamenttia ja pohdi lukemaasi. Minulle asiat ainakin näin selkenivät paljon.
Minä uskon kuoleman jälkeiseen elämään, Jumalan Armoon ja Rakkauteen, koska Hänen Poikansa on meidät kerran lunastanut ristillä. Sinutkin, ja tyttäresikin. Julialla on kaikki nyt hyvin siellä toisella puolella, meillä jälkeen jäävillä on vain suuri ja raskas surutyö tehtävänä. Mutta siitä selvitään elämään, sen kanssa opitaan elämään, ja katso, joku päivä kaikki on sittenkin valoisaa, ymmärrämme elämän ja tämän kaiken tarkoituksen. Ja senkin, että kuolema on osa elämää, tuli se milloin tahansa, miten tahansa, kenelle tahansa. On vain opittava elämään sen asian kanssa, että kuolemakin kuuluu elämään ja sen asian kun oppii, sen kun hyväksyy, niin on paljon helpompi elää kuin koskaan ennen. Näin minä ajattelen.

7.11.2008 minä vastasin teeksteihin omalla tavallani.

Kaipasin juuri tällä hetkellä sanojasi lohduton. Ensimmäisen lapseni kuoleman jälkeen luulin oppineeni, että tänne synnytään ja täältä lähdetään. Niin on aina ollut ja niin tulee olemaan. Olen "luonnontieteilijä" ja ajatellut, että puutkin kaatuvat ja maatuvat ja luovat uutta hyvää kasvualustaa uudelle kasvulle. Niin meille ihmisillekin tapahtuu.

Toisaalta olen halunnut säilyttää mielestäni lapsenomaisen uskoni uuteen ulottuvuuteen siirtymisestä, taivaan ymmärtävään isään, hyvään oloon ja jälleen näkemiseen. Toivoisin niin, että poikani katselisi taivallustamme ja odottaisi tapaamistamme. Jotenkin se vaan tuntuu niin hassulta. Olisihan se lohdullista, mutta...

En halua kirjoituksellani loukata kenenkään tunteita, enkä vähätellä uskoa. Itsellä vaan on niin huono olo.... En tiedä mihin uskoa???

Sanonnat, ettei meille anneta enempää kuin , mitä jaksamme kantaa tai kaikella on tarkoitus tai kriisien ja menetysten kautta kasvamme ihmisinä jne, ovat kauheita ajatuksia. Niihin itsekin olen uskonut, mutta... Kuinka paljon minun pitää kasvaa, eikö vähäisempikin riittäisi jne... Kahden lapsen kuolema, kodin tulipalo, kaksi lähes konkurssia, aviomiehen kuolema, yrityksen tulipalo jne... muutamia luetellakseni.... Nyt oma, neljän poikani sisaren, poikani tyttöystävän, ystävien, mummojen, mieheni, hänen poikiensa jne.... tuska on suunaton. Surevien ja avun tarpeessa olevien joukko on laaja.

Jumala koittelee vaan ei hylkää??? Ahkerasti ristin käteni muutamina iltoina ennen poikani itsemurhaa ja pyysin, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Itsemurha ei ollut minulle ennakkoon nähtävissä. En tiedä, mistä oli kyse, etiäisestäkö vai mistä. Ambulanssien ja paloautojen äänet olivat taas alkaneet kammoksuttaa jo kuukausia ennen tapahtumaa jne.... Miten minä jaksan???? Usko uudelleen syntymään ja Jumalaan voisi auttaa, mutta... Voisiko rakastava Isä antaa näin paljon rakkaalle lapselle kannettavaksi???

Tekstiini tuli vastauksia, joista tässä ensimmäinen.

Silloinkun tuntuu siltä, että oma pää ei enää kestä sitä surun ja tuskan taakkaa, voi sanoa Taivaan isälle," Nyt on niin, että tämä on aivan liikaa minulle, ota sinä huoleksesi nämä minun asiani ja elämäni"

Aina voi omia murheita ja ongelmia jättää Jeesuksen huomaa.Ajattelet omassa mielessäsi ,että tee sinä Jeesus niiden kanssa niinkuin niiden on tarkoitus mennä.

Jatka kuitenkin rukoilemista, pidä piuhat kuumana ylhäälle.

Kaikista pahinta on se kun katkeroittaa oman mielensä niiden suurien takaiskujen ja menetysten kanssa, mitä elämässä tapahtuu.Tämä maanpäällinen elämä tuntuu joskus niin epäinhimillisen raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta.

Ei se ole itsekästä jos luopuu omista tuskaa aiheuttavista asioista ja luovuttaa ne Jeesuksen hoitoon.Se on sitä suurta luottamista, että kaikki asiat järjestyvät. Jeesushan on luvannut huolehtia meistä.

Minunkin elämässä on tapahtunut paljon menetyksiä, nykyisin pystyn kuitenkin jotenkuten olemaan murehtimatta sitä, että mitenkäs tässä minun elämässäni näin kävikään.

Jos kokoajan mietimme oman elämämme tuskallisempia kokemuksia, on se päättymätön suo jossa rämpiä.Kun alkaa miettimään jotakin valoisaa, tuntuu aluksi että sitä valoa ei minun elämästäni löydy.Vähitellen huomaa , että onhan sitä ja sitä löytyy lisää.

Voimia sinulle tälle taipaleelle!

Tässä toinen

Poikani vielä eläessä rukoilin juuri noin. :"en tiedä mitä hitsii on tekeillä, mutta on outo fiilis tulevan suhteen tosta pojasta. Joten tee Sinä, mitä tässä voi. amen" Näin puhuin ikonin eessä. Kun sitten kävi näin, sanoin ikonille "mitä? miksi? missä hän on? En näköjään voi luottaa mihinkään." Yhteys katkesi pitkäksi ajaksi. Jumala ei viitti kuunnella edes mua, ja hänen poikansa oli näköjään vain ihminen. Minulla oli siis uskon kriisi. Jumala petti mut, mikä Jumala se sellainen. Yhtä hyvin voisin olla inkkari tai joku ja uskoa outoihin henkiolentoihin. Mutta, kuten piispa Eero Huovinen sanoo, usko on kuin rakastuminen, et voi vaikuttaa siihen, se vain on, vaikkei siinä olis mitään järkeä. Lopetin kirkossakäynnin, ja jos näin kadulla papin, ajattelin "ai kato pellenpuku siinä menee, mahtaaks toi jätkä/muija tietää mitään mitä tosielämä on."
Nyt jatkan taas tänä hitsin kristittynä. Jumala ei ole antanut mulle muuta vaihtoehtoa. Sinä kuulut minulle-ajatus. Uskon, että poikani sai periä maan, tai miten se raamatussa sanotaan. Mutta sen sanon, ettei mua päästetty vähällä

ja tässä kolmas
Mulla on sama kokemus. Vaikka ketuttaa ja mikään ei paranis, niin mulle jää vain Jumala. En tiedä, osasinko muotoilla sanoiksi sen, mitä tunnen.

Mua lohduttaa virsi, jossa sanotaan:

"Oi auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan!
En päästä sinua, ennenkuin minua käyt siunaamaan

Tekstien jälkeen minulle tuli pakoittava tunne vastata seuraavaa:

Toivon, että vielä jonain päivänä voi syyspimeällä taivaan tähtiä katsellessani uskoa vankasti, että siellä poikani katselee maallista taivallustani ja on ihan tosiaan seurassani. Toivon todella vielä kohtaavani hänet ja muut rakkaat poismenneet. Nyt se vaan tuntuu niin harhalta, turhalta toiveelta ja itsensä pettämiseltä.

Toivon saavani lapsen uskoni takaisin kaiken luojasta, rakastavasta taivaan isästä...

On tämä maanpäällinen taivallus niin uskomatonta. En minä siitä ole kuitenkaan valmis vielä luopumaan. Haluan nähdä lastenlasteni kasvavan. Haluan saada mielenrauhan jne. Ajan kanssa se vielä tulee, mutta haluaisin uskoa jälleennäkemiseen. Siihen minun on kuitenkin vielä vaikea uskoa.

Jatkan pohdintoja…

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten pieni neliviikkoinen lapseni kuoli kätkytkuolemaan. Tänäkään päivänä ei tiedetä syytä ko. tapahtumaan. Lakkasiko hän vaan hengittämästä. Julmasti sanottuna, tekikö itsemurhan.... Tuolloin en edes noin ajatellut. Silloin kuitenkin kävin jossittelu- ja syyllisyystaipaleen niin perinpohjin läpi, etten sille taipaleelle enää nyt ole lähtenyt, kun yhdeksäntoistavuotias poikani päätti päivänsä täällä itsensä ampumalla. Pikkupojan kuoleman jälkeen saimme kaksoset kolmen vuoden kuluttua ja elämä todella hymyili.

Nyt toinen noista kaksosista ampui itsensä vahvassa laskuhumalassa neljä kuukautta sitten. Ensimmäisen lapseni kuoleman jälkeen sanoin monta kertaa, että mitä tahansa kestän, mutten yhdenkään lapseni menetystä enää, mutta nythän vain täytyy kestää. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Hirveä huoli on kuitenkin muista lapsista.

Kahdeksan vuotta sitten lapset menettivät isänsä aivoverenvuodon seurauksena ja siitäkin oli selvittävä. Nyt olen ollut naimisissa jo viisi vuotta. Onnellisesti, mutten ilman vaikeuksia. Uusioperhe, ei ole sekään helppoa. Vasta nyt olemme muuttaneet saman katon alle, koska halusin, että lapsilla olisi entinen koti ja kokeilujen kautta se olikin paras ratkaisu.

Elämä rupesi järjestymään ja seestymään. Kuitenkin poikani itsemurha laittoi pakan jälleen kerran uuteen uskoon. On maailma julma. Koskaan en saa tietää kuitenkaan, miksi. Voin pähkäillä ja miettiä, jos.... Voin etsiä syyllisiä ja syyllistää itseäni, mutta... Vähitellen ei ole kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä ja olla kiitollinen niistä vuosista, joita saimme yhdessä viettää. Matka on kuitenkin hyvin, hyvin pitkä niin minulla kuin muillakin läheisillä. On tämä julmaa.

Poikaanikaan en voi syyllistää niistä tunteista, jotka hän on meille aiheuttanut teollaan. Uskon vahvasti, että, jos hän olisi pystynyt järkevästi ajattelemaan, niin teko olisi jäänyt tekemättä. Hänellä oli työtä, ihana tyttöystävä, nuoruuden hulluttelut olivat laantuneet, asui omassa asunnossa jne... Kuitenkin jokin asia teki hänelle sillä hetkellä elämän mahdottomaksi elää...En tiennyt hänen vaikeuksistaan vaikka niin läheisiä olimmekin. Jos olisin tiennyt niin yhdessä olisimme taas etsineet ratkaisuja, mutta... Ei siis jossitteluja...

Jossittelua voisi jatkaa loputtomiin. Hankalinta on edelleenkin se, että olisin niin halunnut olla hänen luonaan tuona hetkenä. Ottaa syliin, halata ja sanoa, että kyllä tästäkin selvitään, mutta kun en kykene olemaan alati läsnä ja irrottautuakin täytyy uskaltaa antaa, vaikka se meitä äitejä eniten maailmassa pelottaakin.

Ikävä on suunnaton ja pelko muiden jaksamisesta myös. Itse ehkä selviän, mutta aikaa se vaatii ja uskallan jo nyt vaatiakin itselleni aikaa ja mahdollisuutta surra rauhassa.

Viikko vierähti siivillä. Teki terää aloitella työnteko näin hissukseen. Monenlaista touhua mahtui lomaan ja tunteiten kirjo oli välillä huikea.

Viikonloppu on ollut ihana. Saaraa oli kiva nähdä vaikka kukkaro aina kevenee huisisti, kun neiti pöllähtää tänne (ja muutenkin). Ikeassa piti taas piipahtää, kun makkari kaipasi uutta väritystä. Viime yönä sitten ompelinkin uusiaa verhoja ja tyynyjä tyttöselle.

Tänään oli uskomatoman ihanat tunnit, kun sain viettää niitä Danielin kanssa. On se sitten niin syötävä. Ihanaa, kun hän sanoo jo selkeesti MUMMI

Usein olen halunnut joitain juttuja oikein paljon. Aina en ole saanut haluamaani, mutta monestipa olen. Mitään muuta en elämältä haluaisi kuin saada Tuomaksen takaisin. Järki sanoo, ettei se todellakaan ole mahdollista, mutta kaipuun tunteita ei pysty hallitsemaan.

Tunteet velloo edestakaisin. Niitä ei aina pysty hillitsemään. Järki kyllä laittaa stoppia...

PItää tyytyä siihen, mitä on saanut ja yrittää asettaa uusia tavoitteita ja haaveita. Jatkumon kannalta on erittäin tärkeää, että jaksaa haaveilla. Muuten elämällä ei ole mitään merkitystä. Pitää nauttia tästä hetkestä, suunnata tulevaan ja olla sinut menneen kanssa.

Niin ne kuukaudet vierii. Tänään nimipäivänäni Tuomaksen syntymäpäivästä on kulunut kolme kuukautta. Aika on tuntunut äärettömän pitkältä. Niin paljon tunteita tähän aikaan mahtuu, ettei niiden sulattelu ole ollut todellakaan helppoa.

Aika kuitenkin matelee hetki hetkeltä eteenpäin, joskus se kyllä jopa rientää. Pakka on edelleen sekaisin, mutta kaipa se siitä kuitenkin...

Lapseni olet alati mielessäni kuten olit elinaikanasikin. Sinuun liittyvien tunteiden käsittely ei sulje kuitenkaan ulkopuolelle muita läheisiäni. Muut lapset ovat samoin ajatuksissani koko ajan. Toivon, että joskus vielä helpottaa ja palaset loksahtelevat kohdalleen...

äiti

Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan


Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen

Täällä Pohjantähden alla, murheita on laulajalla
Täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen
Täällä Pohjantähden alla, hiipii sieluun asti halla
Ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen


Rakas lapseni

Emme lie muistaneet kertoa Sinulle tarpeeksi usein, kuinka rakas meille kaikille olit.
Olin niin ylpeä Sinusta, enkä sitäkään lie tarpeeksi korostanut.
Moitteita kyllä sait kuulla, mutta niidenkin tarkoitus oli ohjata Sinua oikealle tielle,
jonka pinnistelyjesi kautta saavutitkin.
Olisin niin halunnut, että olisit jatkanut valitsemallasi tiellä täällä taivaltamista.

Pienenä olit elämäni ilo, murkkuna vaikeahko, kuten niin moni muukin silloin,
eikä itselläsikään varmaan aina ollut hyvä olla.
Viime vuodet kasvoit uskomattoman upeaan mittaan.
Luulin tuntevani Sinut ja sisimmät ajatuksesi, mutta
kuinka kaukana olinkaan silloin, kun ratkaisusi teit.

Olisin halunnut olla tukenasi, mutta en voinut aavistaa tuntojasi.
Olit väärässä siinä, millaiseksi ihmiseksi itsesi tunsit.
Olisinpa voinut korjata näkemyksesi.

Rakastan Sinua niin paljon ja kaipaus on suunnaton.

Aina anteeksiantava äitisi

Niinpä niin...

Joskus päivät menevät suht´kivasti. Viime yö ei ollut sellainen. Kun kolmen aikaa ei uni vaan ollut tullut niin nousin kiltisti ylös ja aloin touhuileen kaikenlaista lähinnä koneella.

Olen luvannut itselleni, että skannaan digitaaliseen muotoon kuvia Tuopista, etsin jo valmiita kuvia, musiikkitallenteita ja videoita jne. Sitä työtä sitten tein aamu seitsemään.

Kuvien plaraaminen, järjestely jne on todella vaikeaa, koska niin paljon tulee mieleen juttuja menneiltä vuosilta ja koko ajan kuitenkin syvällä sisällä on niin valtava ikävä ja mielessä kuitenkin pyörii tuhat kysymystä... aika voimakkaana kysymys miksi...

Tämän päivän kouluampumistapahtuma on tuntunut myös valtavan vaikealta. Itsekkäästi sanon, että olen onnellinen, etten ole vielä töissä. Asian käsittely oppilaiden kanssa olisi voinut olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Nyt olo on suhteellisen rauhallinen ja jatkan kuvien työstämistä, mutta menen ajoissa nukkumaan...

Saaralle tsemppiä huomiseen kirjoitukseen......

Kävin tänään ensi kertaa kevään jälkeen töissä moikkaamassa opettajia ja oppilaita. Jäi kiva tunne, että minua odotetaan takaisin. Aloitan kahden viikon päästä vähän pelon sekaisin tuntein, mutta innolla.

Tuomaksen kuoleman jälkeen vaan kaikki on mennyt niin uusiksi...

Hetkien ohittaminen on ollut hankalaa ja minulla on niin suunnaton ikävä Tuomasta. Tunteiden läpikäyminen ja tapahtuman hyväksyminen on vain tehtävä, muuta mahdollisuutta kun ei ole annettu.

Jossittelulle ei ole sijaa ja syyllisiä ei ole. Kuitenkin noidenkin tosiasioiden edessä tuntuu hetkittäin niin vaikealta. Kuitenkin vakaasti uskon, että Tuomas ei halunnut kenellekään pahaa. Hän, jos kuka, oli mielestäni niin herkkä, pehmeä ja sydämellinen, että meille surua hän ei olisi halunnut tuottaa.

"Huomenna" hänestäkin olisi voinut tuntua toisenlaiselta, ehkä... Kuitenkaan kukaan ei voi tietää ja tuntea hänen laillaan, joten kenen näkemys on oikea, sitä ei kukaan voi sanoa.

Tuomas oli niin upea ja "monitahoinen", minulle niin rakas, etten koskaan voi saada mitään hänen tilalleen. Kaipaan hänen tempauksiaan ja huumoriaan, vakkakaan aina jutut eivät todellakaan äitiä naurattaneet. Hän kuitenkin kasvoi ja miehistyi aivan silmissä ja oli tunnollisuuden perikuva. Olisi voinut kuvitella, että edessä olisi ollut loistava tulevaisuus (takana pieni "häpeä") niin töissä, ihmissuhteissa kuin musiikissakin, mutta...

Menetys on suuri. Odotan kuitenkin aikaa, että osaan kiitollisuudella olla onnellinen niistä yhdeksästätoista vuodesta, jotka sain hänen kanssaan taapertaa. Vielä nyt ei ole sen aika, koska suru ja ikävä on niin raastava. Tunnen kuitenkin, kuinka tunteet muuttavat muotoaan ja tiedän selviäväni. Kunpa muutkin selviäisivät...

Olemme yhdessä toistemme kanssa surussa. Kunkin tehtävä on auttaa toista kykyjensä mukaan. Tehtävä on suuri...

Pirkko