IRC-Galleria

Vietettyäni tovin kokovartalokipsissä italialaisessa sairaalassa, pääsin viimeinkin suunnistamaan kotia kohti mehevä sairaalalasku takataskussani.
Matkani ei kuitenkaan alkanut kovin riemukkaissa merkeissä, sillä sairaalan aulaan tullessani näin pihalla lauman vihaisen näköisiä kettutyttöjä heiluttelemassa kylttejä joissa luki iskulauseita kuten ‘Free Willy’ ja ‘Kill the animal rapest’ , ja olin aika varma että kyseiset ihmiset olivat tulleet varta vasten minua vastaanottamaan, mutta eivät nimikirjoitusta pyytääkseen.
Sairaalassa oli kuitenkin takaovi, josta vähin äänin luikahdin rotanlailla ulos ilman että yksikään maailmanparantaja tajusi kiinnittää minuun minkäänlaista huomiota.
Lentokentälle ja koto Suomeen oli päästävä, mutta jalkapatikassa kentälle olisi ollut ainakin päivän matka (näin minulle huonolla venäjällä kerrottiin), joten kävely ei tullut kysymykseen.
Sairaalan takapihan roskakatokseen nojasi hylätyn näköinen ruosteinen tandemi ilman satulaa, ja olin aika varma siitä että tämä oli selvä merkki Herralta joka mitä ilmeisemmin halusi minun pääsevän kotiini jatkamaan iänikuista tuskien taivaltani.
Se paskiainen.
Anyway, hyppäsin tandemin kyytiin ehkä liiankin innokkaasti, ja jo valmiiksi herkkä takapuoleni huusi hunajaa tandemin nytkähtäessä varovasti liikkeelle loivaan alamäkeen.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja suureksi ilokseni huomasin että mokomassa härvelissä ei ollut jarruja lainkaan, joten suljin silmäni ja jännityksellä odotin mitä elämä tuo tullessaan(tai mennessään).
Onnistuin ajamaan kahden koiran, neljän mummon, seepran ja pantomiimikon yli ennen kuin matkani pysähtyi torin laidalla olevaan hedelmäkojuun.
Koska pyöräily osoittautui hengenvaaralliseksi, vaapuin loppumatkan lentokentälle ananas perseessäni huonoa tuuriani manaillen.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan onneni oli hylännyt minut.