IRC-Galleria

Kun olen koneella, internetissä, mesessä ta irkissä, koen lähinnä pettymyksiä. Kun taas opiskelen, luen ja pänttään minulle merkityksellisiä asioita tai ylipäätään mitä tahansa uutta, koen pelkkiä onnistumisen tunteita. Kumpaan minun pitäisi käyttää suurin osa ajastani? Tällä hetkellä käytän ensimmäisen listan aktiviteetteihin noin 8 tuntia päivässä ja jälkimmäisen ehkä tunnin tai pari. Kahdeksan tuntia turhautumista ja turtuneisuuden jäätävää paikallaan pysymistä ja tunnin pari mieltä virvoittaa, raikasta oppimista. Suhdeluku on siis mielekkään elämän kannalta vähintäänkin perseestä.

Kaikki sellaiset ominaisuudet, joiden vaikutusta itsessäni haluaisin vähentää, saavat minut jämähtämään kerta toisensa jälkeen koneelle vain huomatakseni kuinka onnettomaksi siitä tulen. Kompleksini, itsetunto-ongelmani, huteran identiteettini luomat häilyvät ja vaihtelevat tarpeet, tunteet ja päämäärät pitävät yksinkertaisempana vaihtoehtona jauhaa paskaa näennäisen sosiaalisissa chatverkoissa ja keskittyä ihmisten ulkonäön arvioimiseen sekä odotteluun siitä, että joku arvioisi omaa ulkonäköäni. Nekään ominaisuuteni, jotka näin tekevät, eivät kai oleta, että tulisin paskasta onnelliseksi, mutta hetkellinen, tyhjä ilo on helpompi toteuttaa kuin henkistä työtä vaativa uusien asioiden omaksuminen, kts. opiskelu.

En saa itsestäni irti tarpeeksi ennen kuin pääsen ongelmistani. En myöskään pääse ongelmistani ellen pysty korostamaan niitä ominaisuuksia itsessäni, joiden kautta tulen onnelliseksi. Eikä se ole vain niin, että lukeminen ja opiskelu ei merkitse minulle tarpeeksi, jotta viitsisin panostaa riittävästi. Tämä kevät on ollut täysin vallankumouksellinen minulle opiskelujen kannalta. Olen lukenut alle kolmen kuukauden sisällä 6 tulevaan alaani liittyvää tietokirjallista teosta ja käyttänyt runsaasti aikaa niiden omaksumiseen viiteaineiston kanssa. Pystyn siis parempaan kuin aiemmin ja pystyn parempaan kuin nykyäänkin. En vain tässä tilassa, en mitenkään.

Olen yksinäinen eikä mikään poista sitä tunnetta. Jos olisin tarpeeksi varma omista arvoistani ja paikastani maailmassa, yksinäisyyden tunnetta ei luultavasti olisi. Liikkuvuus, muuntautumiskyky ja jatkuva eteenpäin meneminen leimaa koko olemistani ja on aina niin tehnytkin. Minä koostun vapaasta halusta yrittää ymmärtää, omaksua ja samastua mahdollisemman moneen näkökulmaan ja kokemukseen, jotta voisin paremmin ymmärtää itseäni, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Miten voin tarkasti määritellä paikkani jos kerran en edes tahdo tehdä sitä. Jos olisin kuitenkin tarpeeksi varma vaikkapa em. tarkoituksestani, saisin siitä voimaa, yksin, kaksin tai yhdessä. Mutta kun olemistani määrittää edelleen liikaa vaikkapa se pitääkö vastaan kävelevä teini minua hyvännäköisenä vai ei. Kaltaiseni ihminen ei voi olla varma mistään muusta kuin siitä, että seuraava, täysin merkityksetönkin negatiivinen kokemus tai sosiaalinen hyljeksintä tuhoaa mielenrauhan ja valmiiksi sirpaleisen itseluottamuksen vieläkin pienemmiksi palasiksi, jotka eivät pysty edes keräämään itseään hankkiakseen töitä, saati sitten jahtaamaan korkeammaksi olennoksi kohoamisen tasoa.