IRC-Galleria

Katson elokuvaa kun ei uni tule ....Tämän sarjan olen enenkin katsonut .Mutta on erityisen hyvä ...Elokuvan nimi on LUKKOJEN TAKANA VANKILA Sarja tosi hyvä...Olen sen kauan sitten katsonut enenkin.Hyvä sarja...Pitäis käydä nukkuunkin jossain vaiheessa ettei rytmit menis ihan sotkuun...Huominen sää on huono sataa lunta ja tuulee kunnolla.0nneksi tein kunnolla ruokaa niin sitä ei tarvi tehä ainakaan huomenna voisin siivota jotain...JÄRKEVÄÄ.....SE ON ,MORO.....

On olliut pitkä päivä ja osittain huono.Paljon sattuu ja tapahtuu alan olla väsynyt tähän touhuun ....Elän jokainen päivä miettien miten elämäni muuttuisi saisin elää sitä omaa elämää .vähemmän ajattelevan ketään muuta kuin vain itseäni...Olen tosi väsynyt elämään siihen että joudun huolehtimaan aikuisista lapsista ja vielä niiden lapsista.haluaisin pikku hiljaa elää omaa vaivatonta elämää...Pitäis vaan tehdä se päätös ja lopettaa kaikki ja iin loppuun piste...,Rakastan lapsiani mutta alan kaipaa omaa elämää jo...Nyt jatkan Netfliksin katsomista katson hyvää naisvankien sarjan katsomista,,,Se on moro huomenna palataan asiaan :)

Älä puhu vihasta

Kerroin jokin aika sitten eräälle ystävälleni, että valmistan esitystä Jumalan vihasta. Hän heti sanoi, ettei hän ainakaan halua olla missään tekemissä sellaisen aiheen kanssa. Saman päivänä keskustelin erään toisenkin ystäväni kanssa ja hän myös ilmoitti välittömästi, ettei hän halua sellaisesta kuulla mitään.

Moni meistä joutuu elämään niin voimakaan masennuksen ja pahanolon tunteen kanssa, koko elämä on ikään kuin piripinnassa, ettei kerta kaikkiaan kestä kuulla mitään kielteistä, masentavaa, pelottaa. Vain pieni määrä jotain kielteistä, niin kaikki aivan kuin vuotaa yli, taivas tuntuu romahtavan niskaan. Siinä tilassa kirjoitus tai puhe Jumalan vihasta tuntuu aivan kauhealta. Eihän sellaista jaksa seurata edes minuuttiakaan.

Onko niin, ettei vain näiden kahden ystäväni kohdalla, vaan paljon yleisemminkin meidän ajassamme on oikeastaan mahdotonta puhua millään järkevällä tavalla Jumalan vihasta. Ikään kuin aikamme yleinen mielipide huutaa: Jos yleensä Jumala on olemassa, hän on jotain suloista, aina rakastavaa, hymyilevää hyvä. On mahdotonta liittää tähän Jumalaan sanaa viha. Maailmahan on täynnä vihan ja kauhun ilmauksia ja nyt vielä täytämme taivaankin vihalla.

Meille sana viha kuvaa jotain pelottavaa ja kammottavaa. On kauheaa kokea avointa ihmisten vihaa. Onko meidän liitettävä tuo sama pahanolon tunne myös Jumalan nimeen? Eihän Jumalassa voi olla sellaista alhaista ja paheksuttavaa asiaa kuin viha.

Avaamme Raamatun

Mutta mitä me sille voimme, että kun avaamme Raamattumme ja alamme lukea sitä, niin me jo aivan kirjan alussa kohtaamme Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa ahdistavan jännitteen ja ristiriidan. Ihmisen ei olekaan helppo tulla toimeen Jumalan kanssa, ei olekaan niin yksikertaista ja helppoa lähestyä Jumalaa. Jumala ei suinkaan merkitse vain leppoisuutta, hauskuutta ja turvallisuutta. Jotain on pahasti särkynyt ihmisen suhteessa Jumalaan.

Tietenkin moni aikamme ihminen on tehnyt valintansa ja ilmoittaa kyllä gallupeissa, että hän uskoo Jumalaan, mutta uskoo toisin kuin mitä kirkko opettaa. Ihmiset haluavat kyllä uskoa Jumalaan, mutta sellaiseen Jumalaan, jonka he itse ovat luoneet, jonka he voivat hyväksyä ja joka tuntuu hyvältä, miellyttävältä ja turvalliselta.

Voihan olla, ettei sana viha olekaan oikea sana kuvamaan tätä jännitettä, joka Raamatun mukaan alusta alkaen liittyi ihmisen suhteeseen Jumalaan. Mutta joka tapauksessa jo Raamatun alkusivut osoittavat, että ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen liittyy jotain sanomattoman vakavaa.
Jo aivan kirjan alussa luemme, kuinka Jumala rajoitti luomansa ihmisen valinnan vapautta ja päätösvaltaa. Hän asetti ihmiselle erään rajan ja sanoi: Älä astu tämän rajan yli! Annamme Raamatun nyt puhua omalla kielellään ja tavallaan: "Herra Jumala sanoi ihmiselle: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma" (1 Moos 2:17). Vanha käännös käytti sanontaa: "Pitää sinun kuolemalla kuoleman".

Alusta alkaen ihmisyys siis perustui Jumala sanan asettamaan kontrolliin ja ihmisen vastuuseen tekemistään ja vakuutukseen siitä, että jos ihminen toimii vastoin Jumalan tahtoa seuraukset ovat vakavat. Ihminen valitsi Jumalan sanan tahdon vastaisen toiminnan ja nousi Jumalaa vastaan kapinaan.

Määritelmä Jumalan vihasta

Tämä edessä voimme muodostaa perusmääritelmän Jumalan vihasta. Se on Jumalan vastavaikutusta, -toimintaa. Käytän vieraskielisiä sanoja: Ensin ihmisen toiminta - aktio, sitten tulee Jumalan vastatoiminta - reaktio. Viha on Jumalan reaktio, ei Jumalan aktio. Aina on ensin ihmisen aktio ja vasta sitten tulee Jumalan reaktio. Viha ei ole siis koskaan Jumalassa ensimmäinen. Sitä edeltää jotakin muuta. Se on seurausta jostakin. Viha ei ole koskaan päällimmäisenä Jumalan suhteessa ihmiseen.

Olen löytänyt seuraavan määritelmän: "Jumalan viha on vierasta Jumalalle sen vuoksi, ettei sitä olisi, jos ei olisi pahaa ja syntiä. Mutta pahaa ja syntiä Jumala voi kohdata muuten kuin vihan ja tuomion Jumalana ollakseen uskollinen omalle perusluonnolleen. Jumala ei voi olla synnille suopea ja sen vuoksi pysyy hänen vihansa iäisenä ja peruuttamattomana kaikkea pahaa kohtaan" (Yrjö J. E. Alanen).

Raamatun alkulehdet kertoo tästä omalla ja niin havainnollisella tavallaan: "Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan" - heillä oli varmaankin tunne siitä, että Jumala oli heille vihainen. "Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?" Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin (1 Moos 3:8-10).

Tämä siis on Raamatun kielessä Jumalan vihaa. Ihmisellä on paha olla rikkomuksensa takia. Jumala tavoittaa rikkoneen ja syyllisen. Asiat tulevat valoon, ne selvitetään ja niille annetaan oikea nimi.

Jeesus sanoi: "Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi" (Luuk 12:2). Saman totesi raskaaseen syntiin syyllistynyt Daavid: "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8).

"Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili" (Hepr 4:13).

Jumala vaatii tilille

En osaa paremmin sanoa kuin, että Jumala on jämtti. Asioihin tartutaan ja ne selvitetään ajallaan. Tätä selvittämisen aikaa voimme kutsua ihmisen kannalta Jumalan vihan ajaksi tai vihan päiväksi tai siksi suureksi päiväksi tai etsikonajaksi.

Mutta asioita ei vain tuoda valoon, vaan myös niiden vaikutukset, seuraukset selvitetään. Jumala julistaa tuomiot ja rangaistukset. Kohtaamme tuon ratkaisevan avainsanan: "Koska tämän teit, olet kirottu" (1 Moos 3:14) - sana käärmeelle. UT sanoo tämän saman asian karusti: SYNNIN PALKKA ON KUOLEMA (Room 6:23).

Jumala julisti tuomion synnistä ja sitä seuraavan rangaistuksen. Näin tapahtui Kainille, joka tappoi veljensä, näin Nooan aikaiselle väkivaltaa täynnä olevalle ihmiskunnalle, näin Baabelin tornin rakentajille. Koko Israelin kansan historia on kulkua kohti tuomiota ja rangaistusta. Samaria hävitettiin, Jerusalem tuhottiin. Ei vain VT:n historialliset ja profeetalliset kirjat ole täynnä Jumalan tuomioita, vaan myös UT sisältää monin tavoin tämän meille niin vastenmielisen sanoman. Ei tarvitse muuta kuin vähän aikaa lukea Raamatun viimeistä kirjaa, kun alkaa pelottaa. Kirja on täynnä kuvauksia Jumalan vihasta ja tuomiosta.

UT:n tärkein kirja, Roomalaiskirje, sanookin suoraan: "Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen (Room 1:18). Jumalattomuutta ja vääryyttä kai jokaisen meidän elämästämme löytyy - ainakin jos vähänkin suostumme näkemään omaa elämämme Raamatun valossa.

Jatkan vielä Roomalaiskirjettä: "Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan….. niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa" (Room 2:5-9).

Juudan kirje vakuuttaa, että Jumala tuo "jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jokaisesta teosta, jonka he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikista julkeista puheista, joita nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet" (Juuda 15).

Eräs kaikkien järkyttävimmistä Jumalan tuomion ja vihan ilmoituksista on kuitenkin VT:n Naahumin kirjassa: "Herra… on Jumala, joka kostaa vihollisilleen. Herra kostaa, hän on täynnä vihaa, Herra kostaa vastustajilleen. Vihollisiaan hän ei lakkaa vihaamasta. Herra on kärsivällinen, mutta hänen voimansa on suuri, ei hän jätä rankaisematta… Vuoret järkkyvät hänen edessään, kukkulat hajoavat. Herra hävittää maan, koko maanpiirin, ja kaikki sen asukkaat. Kuka kestää hänen raivoaan, kuka voi vastustaa hänen vihansa hehkua? Hänen suuttumuksensa purkautuu kuin tuli, ja kalliot halkeavat hänen voimastaan. Hyvä on Herra, turvapaikka hädän päivänä, hän tuntee ne, jotka luottavat häneen (Naah 1:2-7).

Joskus Raamattua lukiessa tulee sellainen tunto kuin taivas olisi niin synkkien pilvien peittämä, ettei näy pienintäkään valoviirua.

Minä kutsun Jumalan vihaksi sitä, että hän tavoittaa ja ottaa minut kiinni ja vaatii tekemään tiliä elämästäni. Näin joudun selvittämään asioitani. Olen vastuullinen ja tilivelvollinen ihminen. Vuosikokouksessa tilintarkastaja ehdottaa tili- ja vastuuvapauden myöntämistä tilipitovelvollisille. Jumalan viha ei tarkoita muuta kuin ihmisen vastuullisuutta, kerran tapahtuvaa lopullista ihmisen koko elämän kattavaa tilintekoa ja sen mahdollisia kielteisiä seurauksia.

Emme voi paeta minnekään elettyä elämäämme. Mitään tehtyä emme saa tekemättömäksi. Tämä sama asia on sanottu Raamatussa myös näin: "Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal 5:7-8).

Emme pääse minnekään pakoon tilintekoa Jumalan edessä. Siksi mikään ei ole meille ihmiselle sen merkittävämpää kuin tiedostaa ja ottaa huomioon, että "ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio" (Hepr 9:27). Meidän kohdattava kerran hetki, jolloin kirjat avataan ja luetaan kaikki, mitä niihin on meistä kirjoitettu. Jumalan viha on samaa kuin tilinteko hänen edessään. Meidän kohtalomme ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa. Jumalan viha on tilinteon seurauksena julistettu kadotustuomio.

Näin olemme Raamatun ilmoituksen ydinasiassa. Jälleen edessämme on ne raamit, joiden sisällä on Raamatun ydinsanoma Jumalan rakkaudesta. Sanoma Jumalan rakkaudesta nousee esiin Jumalan vihan ja tuomion keskeltä.

Kuitenkin Jumala rakastaa

Karu tosiasia on kuitenkin, että Raamatusta on helpompi löytää jakeita jotka kertovat ihmisen raadollisuudesta, pimeydestä, rangaistuksesta, tuomiosta, vihasta kuin rakkaudesta ja hyvyyden voitosta ja voimasta. Jossain elämänvaiheessa on saattanut tuntua siltä, että avaan minkä kohdan tahansa Raamatusta, se vain lyö ja masentaa.

Emme kuitenkaan missään tapauksessa lue silloin oikein Raamattua, jos löydämme sieltä vain tuomiota, rangaistusta ja vihaa.

Jos Jumala olisi vain viha, tuomio ja rangaistus, meillä ei olisi koko Raamattua. Raamattu olisi päättynyt sen kolmanteen lukuun. Kaikki sen luvun jälkeiset sivut jo pelkällä olemassaolollaan julistavat, että Jumala on kärsivällinen, hän haluaa armahtaa ihmisen, hän rakastaa ja antaa mahdollisuuden ja elämän. Tämä sanotaan 2 Moos:ssa unohtumattoman voimakkaasti: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta (2 Moos 34:6-7).

Raamattu ei missään kohden opeta, että Jumala on viha, mutta sen sijaan kyllä väittää mahdollisimman yksiselitteisesti, että Jumala on rakkaus. Emme tee väärin, jos nostamme korkealle erityisesti kolme sanaa, jotka toistuvat: Jumala on rakkaus (1 Joh 4:8 ja 4:16).
Eräs Raamatun hienoimpia kohtia on: "Kaukaa ilmestyy minulle Herra: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta (Jer 31:3).

Jumalan rakastaa ja rankaisee

Raamatun opetuksessa Jumalan rakkaudesta on eräs äärimmäisen tärkeä piirre. Tuo äsken lukemamme 2 Moos 34:7 loppuosa viittaa siihen selvästi: "Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta". Miten hän voi rakastaa ja samaan aikaan rangaista syyllistä?

Jesaja koki tämän Jumalan vihan ja rakkauden näin: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin." Silloin lensi minun luokseni yksi serafeista, kädessään hehkuva kivi, jonka hän oli pihdeillä ottanut alttarilta, ja kosketti sillä minun suutani sanoen: "Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu" (Jes 6:5-7). "Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa" (Jes 38:17).

Roomalaiskirjeessä sama sanotaan näin: "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme". (Room 5:8). Näin olemme kohdanneet jälleen Raamatun ydinsanoman Jumalan rakkaudesta.

Sen valossa näemme, että ihmisen perusongelma Jumalan edessä on hänen syntinsä, ei sairaudet, nälkä, toisten ihmisten pahuus, mielettömät elämänkohtalot. Juuri ihmisen synti herättää Jumalan vastareaktion, vihan. Nyt Jumala rakastaa ja pitää huolen ihmisestä sillä tavoin, että hän vihansa sovituksessa muuttuu rakkaudeksi.

Johanneksen kirje sanoo tämän keskeisen totuuden näin: "Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:9-10).

Kun Paavali tunnusti henkilökohtaisen uskonsa, hän sanoi nimenomaan elävänsä sinä luottamuksessa, että Jumalan Poika "on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal 2:20). Nämä kaksi kuluvat yhteen: Rakkaus ja sovitus.

Kun viha muuttuu rakkaudeksi

Näin kohtaamme sen merkillisyyden, joka sisältyy meidän otsikkoomme. Jumala on muuttumaton, hänessä ei ole vaihteluja, hän on aina sama. Hän on valkeuksien Isä, "jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa" (Jaak 1:7).

Ja nyt kuitenkin muuttumaton Jumala muuttuu. On tietenkin mieletöntä sanoa näin, mutta emme ihmisinä osaa sen paremminkaan sanoa: "Jumalan rakkaus antoi maailmalle synnit anteeksi vasta sitten, kun Kristus ensin oli kärsinyt kuoleman sijaisenamme. Jumalassa tapahtui sittenkin mielen muutos, kun sijaiskärsimys poisti rakkauden esteenä olleen vihan" (Jukka Thurén). "Me olimme Jumalan vihamiehiä, joiden kohtalona olisi ollut tuhoutua Jumalan vihan aikanaan purkautuessa. Me emme älynneet emmekä tahtoneet tehdä mitään asian auttamiseksi. Jumala kuitenkin rakastaa myös vihamiehiään ja on siksi antanut Poikansa kuolla meidän sijastamme ja niin sovittaa meidät Jumalan kanssa eli lopettaa vihollisuuden Jumalan ja meidän välillämme, jotta me aikanaan pelastuisimme eikä tuleva viha kohtaisi meitä" (Jukka Thurén).

Jumalan rakkaus ei Raamatun mukaan ole siinä, että Jumala noin vain pelkkää hyvyyttään vapauttaa ihmisen kaikista kurjista asioista ja pälkähästä. Näin toki voimme ja haluamme unelmoida. Kenties juuri tätä vaadimmekin Jumalan kaikkivaltiudelta. Ehkä juuri jotain tuollaista vaistomaisesti odotammekin kuullessamme puhetta Jumalan rakkaudesta. Emme voi kuitenkaan sivuuttaa selvää Raamatun opetusta asiasta.

Ei paha noin vain muutu hyväksi, ei syyllisyys syyttömyydeksi, ei viha rakkaudeksi. On helpompi hävittää kuin rakentaa, särkeä kuin tehdä eheäksi, tuhota ja tappaa kuin hoitaa terveeksi ja antaa elämä. Kuinka helppoa onkaan rikkoa ja pettää luottamus ja kuinka vaikea onkaan jopa kaikkivaltiaan ja iäisen Jumalan vapauttaa ihmisen siitä kirouksesta ja tuomiosta, johon ihminen on itse syössyt itsensä. Samalla näemme, ettei pahuutta ja todellista syyllisyyttä voida millään saada olemattomaksi. Kerran tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sen on tultava loppuun asti selvitetyksi.

Jumalan rakkauden ilmestyminen ja sen toteutuminen ihmisten elämässä olikin paljon vaikeampaa kuin ihmisen lankeemuksen ja sen seurauksena vihan ja kadotuksen ilmestyminen.

Sovituksen ihme

Raamattu osoittaa, että Jumalan viha vaihtuu rakkaudeksi vain sijaissovituksessa. Emme voi kohdata Jumalan rakkautta ilman ristillä tapahtunutta sovitusta ja uskoa sovituksen sanaan, ilman uhrikuolemaa, ilman evankeliumin vastaanottamista.

Kristinuskon ydinsanoma ei koskaan olekaan sanoma Jumalan rakkaudesta vaan sanoma sovituksesta, jonka alla ja turvissa vasta ihminen voi kohdata Jumalan rakkauden. Raamattua lukeva kristitty puhuu Jumalan rakkaudesta vain Golgatan ristin läpi ja vain sen juurella.

Hän lähetti ainoan Poikansa sovittamaan kaikkien ihmisten kaikki synnit Golgatan ristinkuolemassa. Se on monen aikamme ihmisen mielestä täysin järjetön ratkaisu. Siinä rakkaus tulee luoksemme äärettömän vaikeasti ymmärrettävänä ja samaan aikaan mitä lapsenomaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla vastaan otettavana. Raamattu vain toteaa: JUMALA NÄKI (tai katsoi) HYVÄKSI (1 Kor 1:21, KR 38).

Kuinka vaikea tätä ihmeellistä totuutta onkaan pukea inhimilliselle kielelle, sen huomaamme vaikkapa kirkkoisä Augustinuksen sanoista: "Meidät sovitettiin hänen kanssaan, kun hän jo rakasti meitä ? huolimatta hänen vihollisuudestaan meitä kohtaan meidän syntimme tähden. Niin hän on siis tehnyt sen jumalallisen ihmeen, että vihasi meitä ja kuitenkin samalla rakasti meitä" .

Nyt tiedämme, että ilman välittäjä ja ilman hyvitystä Jumalan viha ei olisi vaihtunut rakkaudeksi. Uskonpuhdistaja sanoi sen terävästi: ”Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä” (Luther).

Tuomari onkin meidän sijastamme tuomittu

Jeesuksen kärsimys on Jumalan omaa kärsimystä, jopa omaa kuolemaa: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2 Kor 5:19). Jumala rakkaudessaan kärsii ja Jumala pyhyydessään saa oikeuden. Nyt onkin tuomari meidän sijastamme tuomittu. Jumala sovittaa synnin ja Jumala ottaa vastaan syntiuhrin. Vain meidän Jumalallamme on haavat. Jumalan pyhyyden viha kohdistuukin ristillä häneen itseensä Kolmiykseisenä Jumalana.

Koko Jeesuksen elämä tähtäsi hänen rangaistuskärsimykseensä.
"Jotteivät ihmiset ikuisesti eksyisi taivaasta, rakkaus veti Jumalan itsensä alas taivaasta, puki hänet lihaan ja vereen, yhdisti Luojan luomakuntaan, sulki hänet neitsyen kohtuun, puki hänet ryysyihin ja laski hänet seimeen. Eikä tässä vielä kyllin: köyhyydessä ja taisteluissa eletyn elämän jälkeen rakkaus löi Kristuksen maahan Getsemanessa, kahlehti hänet, sitoi ja sylki häntä, kruunasi hänet orjantappuralla, iski naulat hänen käsiinsä, ripusti hänet ristille, antoi hänelle katkeran kalkin juotavaksi ja vei hänet viimein kuolemaan, ja kaikki tämä hänen vihollistensa puolesta" (Quenstedt).

Sanoma huipentuu Golgatan tapahtumien kuvailuun. Kaikki neljä evankeliumia keskittyvät siihen. Kaikki niissä tähtää siihen. Jumalan viha vaihtuu rakkaudeksi Golgatan ristin tapahtumassa. Oi katso Golgataa! "Kun vasaraiskujen ääni alkoi kuulua pitkien mustien naulojen tunkeutuessa Jumalan pojan käsien ja jalkojen läpi, kuuntelivat sitä taivas, maa ja helvetti. Sellaista ääntä ei maailmassa vielä milloinkaan oltu kuultu eikä tulla milloinkaan kuulemaan aina arkienkelin viimeiseen pasuunaan asti… me emme sitä kuuntele, ja me kuulemme sen kuitenkin, sillä ihmisen korva on sellaiseksi luotu, että sen täytyy kuulla nämä vasaraniskut" (Mereshkovskij). Siinä meille raivattiin tie avoimeksi Jumalan sydämeen, jonka olimme synneillämme sulkeneet.

"Sillä kaikki ovat langenneet syntiin ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaiksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla" (Room 3: 23-25, Jukka Thurén).

Vain ristillä on Jumalan rakkaus tullut tämän maailman keskelle ehdottomana, lopullisena ja täydellisenä. Vain siellä on Jumalan rakkaus aina läsnä, aina kohdattavissa ja omistettavissa. Siellä Jumalan rakkaus on muuttumattomana ja ehtymättömänä

Kristitty on ihminen, joka on oppinut vähitellen tunnustamaan sen, ettei hän löydä tästä maailmasta Jumalan rakkautta muualta kuin Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Hän myöntää senkin, että tämä rakkaus tulee täydelliseksi, puhkeaa täyteen voimaansa hänen elämässään vasta suurena tilinteonpäivänä.

Miten löydän Jumalan rakkauden?

Miten kestän tässä Raamatun julistamassa Jumalan rakkauden ja Jumalan vihan välisessä jännityksessä. Sillä olenhan kaikessa ja joka hetki sellainen ihminen, joka ansaitsen kyllä Jumalan tuomion ja rangaistuksen. Olen hänen lakinsa rikkoja, olen sisimmältäni synnin turmelema. Niin moni asia elämässäni ennemminkin todistaa Jumalan vihasta ja ainakin kurituksesta. Entä jos vain kuvittelen, että hän rakastaa minua?

Miten uskallan tällaisenani luottaa sanomaan Jumalan sovittavasta rakkaudesta? Millä perusteella voi siihen turvata. Eihän elämässäni ole tapahtunut mitään sellaista, joka oikeuttaisi minut tähän luottamukseen. Miten siis pääsen sisälle tähän Jumalan rakkauteen? Se on lopulta elämäni tärkein kysymys. Asia on lopulta tavattoman yksinkertainen, suorastaan tyrmistyttävän yksinkertainen.

Jeesus sanoi lähetyskäskyssään: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen" (Mark 16:15-16). Siksi Jeesus lähetti Paavali saarnaamaan evankeliumia. Paavali ei halunnutkaan elämältään mitään muuta julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). "Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1 Kor 1:21).Juuri julistetussa evankeliumissa "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille" (Tiit 2:11). Jumalan pelastava armo lähestyy meitäkin saarnatun evankeliumin kautta. Siinä kuulijoiden silmien eteen aivan avoimesti asetetaan Jeesus Kristus ristiinnaulittuna (Gal 3:1). Tässä jokainen meistä kohtaa Jumalan rakkauden tänäänkin.

Tämä rakkaus ilmenee halvassa ja suorastaan mielettömässä muodossa. Se kohtaan meidät Golgatan keskimmäisellä ristillä. Siellä se on alhaisena, raadeltuna, häväistynä, heikkona, rikollisena. Siksi tämä todella maan alimpiin paikkoihin asti tullut Jumalan rakkaus, ei torju eikä työnnä pois ketään luotaan. Se ei halveksi ketään.

Se rakkaus etsii tänäänkin sanallaan ja hengellään kuten alkoi etsi langennutta ihmistä jo paratiisissa. Se huutaa kaikkinäkevänä ja kaikkitietävänä: Missä olet.
Se kutsuu: "Tulkaa minun tyköni kaikki" (Matt 11:28). .
Se rakkaus on kuin hyvä paimen, joka etsii kadonnutta kunnes löytää.
Se rakkaus on kuin Tuhlaajapojan isä, joka ottaa syliinsä, oli poika elänyt ja tehnyt mitä tahansa.
Se rakkaus vakuuttaa, "että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastu" (Apt 2:21) ja ttä sitä, "joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37)
Se rakkaus sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani" (Ilm 3:20).
Se rakkaus odottaa, että otamme hänet vastaan ja "kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä" (Joh 1:12; KR38)

Vaikka se rakkaus ei puhuttele eikä kohtaa minua millään yliluonnollisella ja muista ihmistä poikkeavalla tavalla, se on kuitenkin mitä todellisimmin nytkin täällä läsnä kutsuu ja sulkee syliinsä jokaisen joka tulee sen luokse ja ottaa sen sanan ja lupauksena vastaan. Oi miten ihmeellinen Golgata!.

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius).

Intialainen kuuluisa kristitty nainen ja johtaja Pandita Ramabai löysi vaikean, pitkän sisäisen kriisin jälkeen rauhan Kristuksen ristin edessä. Hän kirjoitti: "Katsoin pyhää Jumalan Poika, joka oli korotettu ristille ja kärsi siinä minun sijastani kuoleman, jotta minä vapautuisi synnin ja kuolemanpelon orjuudesta ja saisin elämän. Oi tätä rakkautta minua, kadotettua syntistä kohtaan, tätä Isän rakkautta hänen antaessaan ainosyntyisen Poikansa kuolemaan minun edestäni. Minä en ansainnut sellaista rakkautta, mutta juuri siksi hän sen minulle osoittikin".

Olen hänen edessään joka hetki perin juurin pahana, ilkeänä, mahdottomana Jumalan kohtaamiseen. Minun sisimmässäni kuohu pahoja ajatuksia, varkautta, haureutta, murhaa, ylpeyttä. Mutta keskellä tätä syntimertani kuitenkin Jumalan sanan todistuksen äänen kuultuani nostan katseeni Kristukseen sovittajanani, huudan häntä avuksi. Ja hänen apunsa on ihmeellinen. En vapaudu syntisyydestäni. Jotakin putoaa kyllä pois vähitellen elämästäni. Mutta varsinaiset tuskani ja syyllisyyteni aiheuttajat - itsekkyys ja ylpeys - säilyvät loppuun asti erittäin todellisina ja elinvoimaisina. Mutta kuitenkin minulla on puhdas omatunto, sillä Jeesuksen veri jatkuvasti saa puhdistaa sen. Pyhä Henki tulee asumaan minun syntisen sydämeeni ja muunlaisia sydämiä ei täällä tänäänkään ole. Olen autuas synneistäni huolimatta.

Tätä olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi. Se on suurenmoisin rakkauden kokemus mitä koskaan elämässäni saan kokea. Se on tarjolla juuri nytkin jokaiselle joka kuuntelee. "Elän joka hetki tuomion ja anteeksiantamuksen jännityskentässä. Hyväksyminen tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen ja se on joka kerta minulla yhtä suuri ihme ? oikeastaan tuhannes kerta on entistä suurempi ihme. Ajatella, ettei Jumala ole väsynyt minuun" (Agne Nordlander ).

"Puhkea, sieluni, riemuun! Sydämeni on haljeta, kun oikein ajatelen tätä: Se on täytetty. Mitä minä en voinut, se on tehty. Kaikki syntini on sovitettu. Pelastus on täydellinen - epätäydellisellekin uskolle. Vaikka minulta puuttuukin kaikki, ei minulta puutu sittenkään mitään, sillä pelastus on täytetty. Minun ei tule enää raataa täyttääkseni lain, sillä lain vaatimukset on sijaiskärsijäni täyttänyt. Minun uskoni eivät tee minua arvolliseksi, sillä täytetty pelastus ei voi kysyä arvollisuutta. ei uskonikaan voi täyttää pelastustani, sillä se oli jo täytetty ennen kuin uskoinkaan. Kyyneleeni ja katumukseni eivät voi sovittaa syntiä, sillä sovitus on täytetty Jeesuksen veressä" (Fredrik Wislöff).

Kaikkien sairauksiemme, pettymystemme ja ennen kaikkea oman ilkeytemme ja pahuutemme keskellä loistaa nyt Jumalan kirkkaus ja valo. "Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitsesi. Sillä katso, pimeys peittää maan ja synkeys kansat, mutta sinun ylitsesi koittaa Herra, ja sinun ylläsi näkyy hänen kunniansa" (Jes 60:1-2).

kyllä on tosi sairasta menoo ja meininkiä...Mä oon tilannut aikaa lääkeriin .Tässä tänään tuli aika 28.2.2023 sain ajan ja mulla on todettu Diapettes useita vuosia sitten muttei sitten kun sairastuin aivoinfaktiin pois sulkivat useita sairauksia sen myötä.Mutta minulla ollut tosi kauan oireita diapeetteksestä muttei nämä ole ottaneet minään.Ette arvaa kun liattoivat ajan niin tuli että kaikki sokeri merkinnät heille ei edes ole mitään edes annettu .Nyt alkaa tulee selvyyttä.Hoito virheistä.olen saannut sokeri sairas kohtauksia useita vuosia.ja laittovat oudot täytettävät kaavakkeet alkohooli juttuja.En ole juonnut alkoholia ollenkaan enkä tupakoi enkä miuutakaan päihteitä käytä.On kyllä outoja juttuja...En ymmärrä mikä on homman nimi.Teen valituksen se on 100 ja varma...Outoa touhua no katsellaan ja ihmetellään...No mutta jatketaan myöhemmin ...

Vastaan otsikkoon tämän hetken tilanteestani käsin, joten vastauksessani on osittain ns. jälkiviisauden maku. Oikeastaan vastaankin otsikkoon kertomalla miksi edelleenkin halua olla kristitty. Koetan saada esiin vain kaikkein oleellisimman - en tiedä miten onnistun!

Myönnän avoimesti, etten pysty älyn ja tiedon tasolla vastaamaan tähän kysymykseen. En ole tullut kristityksi siksi, että olisin tutkimalla elämää ja todellisuutta tehnyt havaintoja ja päätelmiä johdonmukaisesti ja niiden pohjalta kypsynyt kristityksi. En siis pysty antamaan yleispätevää, kriittistä, loogisesti etenevää vastausta kysymykseen. En liiku tieteenfilosofian ja maailmankatsomusten maailmassa.

En ole myöskään omasta mielestäni pystynyt älyllisellä tasolla vakuuttamaan toista ihmistä kristittynä olemisen mielekkyydestä. Toki sillä vähäisellä älyllä ja heikolla päättelykyvylläni, joka minulla on, olen täysin vapautuneesti kristitty, en koe tehneeni jonkinlaista älyllistä itsemurhaa. Ei taida olla mitä murhata!

Vastaukseni on kiteytynyt kolmeen suureen asiaryhmään.
1. Ensimmäinen osa kiteytyy näin: OLEN KRISTITTY, KOSKA MINUSTA RIIPPUMATTA, MINUN ULKOPUOLELTANI TARTUTTIIN ELÄMÄNI KULKUUN. En suunnitellut itse enkä järkevän päättelyn kautta lähtenyt liikkeelle kohti Kristusta. En minä ole valinnut sitä teitä, jota minun on ollut pakko kulkea. Se on ollut aivan toisenlainen kuin joskus nuoruudessani kuvittelin. Minua on viety, talutettu, pakotettu.

Ensimmäinen tällainen elämäni ulkopuolinen tarttuminen on dokumentoituna Toisen armeijakunnan, kolmannen divisjoonan 47. eli Vallilan rykmentin kuudennen komppanian sotapäiväkirjassa 26.8.1941. Siinä sanotaan: ”Kello 20 saavuimme Majankylän kaakonpuoleiseen tien risteykseen, jossa jälleen saimme viholliseen uuden kosketuksen. Tässä syttyikin kiivas taistelu, joka jatkui keskiyöhön…. Taistelu oli kiivas, monin pakoin olimme metrin päässä vihollisesta. Käsikranaatteja satoi sekaamme mahdottomat määrät, samoin tankit ampuivat tykeillään ja pikakivääreillään senkun ennättivät jota vihollisen jalkaväki säesti kaikilla mahdollisilla aseilla. Emme mekään ammuksia säästetty, emmekä pelänneet, mentiin päälle vaan ja ajettiin vihollinen hajalleen tien toisella puolella…. Meiltä kaatui ( ja mainitaan viisi nimeä) sekä haavoittui (mainitaan 9 nimeä ja yksi oli): ”alik. Peltola (kuoli myöhemmin kenttäsairaalaan vietäessä)”.

Minun kokemusmaailmassani tästä kaikki alkoi. Alikersantti Peltola on tietenkin isäni. Olen kristitty siksi, että tätä kuolinsanomaa seurasi se, mitä seurasi.

Tuohon tapahtumaan liittyy jatko. Prof. Lenni Pinomaa kertoo Muistelmissaan vuonna 1990 kuinka hänen puheilleen Käpylän kirkossa 1941 syksyllä tuli ahdistunut kahden pienen pojan leskiäiti: ”Eikö teillä, hyvä pastori, ole yhtään lohdutuksen sanaa?” ”Vastasin: ”Sitä sanaa minulla ei ole, mutta koetetaanhan pitää yhteyttä” Näin sitten pidettiin yhteyttä… ”Niin kuin kissa siirtää poikasensa niskasta nostaen, niin Olavi Peltola siirrettiin kesken lukukautta ilman muuta vain Käpylän yhteiskoulun toiselle luokalle.” Vähän myöhemmin Lenni Pinomaa kirjoittaa: ” Olavi ja Eino-poikani tutkivat eräitä hengellisiä kirjoja Särkisalon pappilan vintillä kesällä 1944 ja siellä he tulivat herätykseen… Pojista tuli parhaat ystävät ja he saivat koulutovereittensa kesken nimen ”kirkkoisät”…

Tiedän, että minun olisi pitänyt oikean luterilaisen opin vaatimusten mukaan aloittaa kerrontani siitä, että syksyllä 1929 uskonnonlehtori Sakari Mäkelä kastoi minut silloisessa kodissani Tehtaankadulla täällä Helsingissä. Tai jos oikein haluan olla raamatullinen minun tulisi nyt todistaa, että olen kristitty siksi, että Jumala valitsi minut jo ennen maailmanperustamista olemaan Kristuksessa. En halua antaa tällaista vastausta, koska se on minun kokemushorisonttini ja muistini toisella puolella. Nyt puhun siitä, miten itse olen asian kokenut ja nähnyt. Toki Raamattu koko ajan vaikuttaa siihen, mitä kerron.

Kesän 1944 tapahtumat eivät merkinneet sitä, että olisin tullut ihanaksi uskovaksi ja kaikki olisi ollut selvää. Minut valtaisi monia vuosia kestänyt pahan olon tunne ja ahdistus. Jälkeenpäin olen kuvitellut sen aiheutuneen ihanne, joka synnytti halun tulla todelliseksi kristityksi ja karu tunto siitä, ettei minusta ollut sellaiseen. Ei Jumala tuntunut puuttuvan elämääni millään tavoin - paitsi siten, että hän antoi jostakin kummallisesta syystä kiinnostuksen ja halun tutkia Raamattua.

Miksi olen kristitty - siksi, että alku oli niin vaikeaa! Yritin nuorisokokousten jälkikokouksissa selvittää sielunhoitajien kanssa itseäni, mutta ei vain pahan olon tunne hellittänyt. Kävin jopa Käpylän poliisiasemalla tunnustamassa joulukuusivarkauden kaupungin metsästä. Yritin kaikin voimin tehdä sitä parannusta. Ei auttanut. Rauhaa en saanut!

Kiersin kehää enkä päässyt irtaantumaan siitä. Monen vuoden etsimisen jälkeen kuulin eräästä sielunhoitajasta, joka saattaisi osata neuvoa. Tilasin vastaanoton. Keskustelun kuluessa sielunhoitaja teki yhden kysymyksen ja silloin oivalsin jotain tärkeää. Kysymys oli näinkin naivi: Tykkääks Jeesus susta? Siinähän se juju onkin. Ei siinä, että olen tehnyt todellisen parannuksen, että olen vuorenvarmasti uudestisyntynyt ja muuttunut uudeksi luomukseksi. Sellaiseksi en todellakaan ollut muuttunut. Olin edelleen sama ihminen kuin ennen kiinnostuksen heräämistä. Mutta minulle riittäköön se, että Jeesus rakastaa minua, vaikutti se sitten minussa mitä vaikutti tai oli vaikuttamat ta. Se ei kuulu minulle. Sain vihdoinkin pelastusvarmuuden. Minä en ollut tehnyt mitään myönteistä. Mutta toinen oli minun puolestani ja minun hyväkseni.

Enhän tietenkään tyytynyt siihenkään. Halusin täyttyä Hengellä - tulla joksikin suureksi ja merkittäväksi Jumalan valtakunnan työssä. Evankelista Moodykin oli täyttynyt ja Yrjö Karilaan mukaan tämä erityinen kokemus oli vasta tehnyt hänestä suur-evankelistan. Saman minäkin haluan. Ja niin menin kahden teologitoverini kanssa erään helluntaisaarnaajan käsiteltäväksi. Hänellä oli kyky täyttää ihmiset Pyhällä Hengellä. Hänen käsittelyssään sain helluntailaisen henkikasteen ja aloin puhua kielillä. Alkoi hurja toiminnan ja kiihkon aika. En kai siitä vieläkään ole päässyt täysin irti. Joka tapauksessa tuo ohjasi minun teologiaani, uskonelämääni ja hengellisyyttäni noin 16 seuraavaa vuotta.

Jumala vei kuitenkin siitä ajasta kymmeneksi vuodeksi kärsimyksen kouluun - toistuviin kipuihin - viidesläisten tyyppisairauteen - selkäkipuihin eli diskus prolapsiksen kanssa painiskelemaan. Jälleen oman yrittämisen ulkopuolinen voima tarttui elämääni. Sairauden koulussa sortui melko perinpohjin sekä pyhityskristillisyyteni että karismaattisuuteni. Minusta tuli lopullisesti äkäinen ja pahansuopa syntinen. Siitä en ole päässyt enää irti, en ole kasvanut enkä muuttunut enkä kypsynyt paremmaksi.

Siksi pidän elämäni tärkeimpänä löytönä syksyn 1967 erään kirjan alleviittausta. Ja taas apu tuli minun ulkopuoleltani. Löytö annettiin minulle. En osannut itse sitä etsiä. Kirja on Olavi Tarvaisen Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys. Myöhemmin saman kohdan löysin Martti Simojoen kirjasta Tie totuus elämä (Porvoo 1969): "Muistan vanhan Lapuan rovastin kertoneen, että Juho Malkamäki, ylistarolainen herännäisjohtaja, kerran oli sanonut tälle ahdistuneelle papille seuraavaan tapaan: Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (s. 84). Siitä lähtien jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) on ollut minulla parhaiten Raamatun ydintotuutta kuvaava sanonta. Siitä riipun päivittäin kiinni ja siksi uskallan sanoa, että olen tänään kristitty.

Olin siihen asti yrittänyt tulla todelliseksi uskovaksi, täyttyä hengellä, omistaa armolahjoja, tulla uudeksi luomukseksi, pyhittyä Kristuksen kaltaiseksi. Ei mitään näistä ollut asiallisella tavalla saavuttanut. Olin vain syntinen.

Myöhemmin lukiessani Eino Sormusen kirjaa Kerjäläisiä me olemme, löysin sieltä muutamia kohtia, joissa on mielestäni hienolla tavalla ilmaistu se, miksi olen kristitty: ”Jumala on elävä ja joka hetki läsnäoleva todellisuus. Minä seison omassatunnossani hänen edessään ja olen juuri nytkin kokonaan arvoton ja ansioton enkä täytä mittaa ja tuomio on lähellä. Synti asuu tahtoni viimeisissä tahattomissa liikkeissä, joissa aina on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että olen perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itseni ympärille käpertynyt ja etsin aina ja kaikkialla omaa etuani ja kunniaani. Sellaisena minä olen Jumalan edessä: mitättömänä, arvottomana, syntisenä, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamana - ja kuitenkin omaa itseäni jumaloivana ja Jumalaa vihaavana ja vastustavana.”

II. Tuon kaiken kertomani keskellä kiteytyy vastaukseni toinen osa: OLEN KRISTITTY SIKSI, ETTÄ NÄEN JA KOEN KOKO IHMISENÄ OLEMISEN ARVOITUKSELLISUUDEN JA ENNENKAIKKEA ITSENI SYNTISENÄ IHMISENÄ. SIIHEN TOKI LIITÄN AINA JUMALAN KRISTUKSESSA TARJOAMAN ARMON TODELLISUUDEN

Olen kirjoittanut muistiin prof. Kullervo Rainion ajatuksen siitä, että havaintojen teko ja järki ovat nykyisen tietoteorian peruskategoriat. Hyvä, jos näin on. Minulle tärkein havaintoni ihmisen elämästä on synnin todellisuus, ihmisen raadollisuus ja pahuus, kuinka parhaimpiinkin yrityksiin sekoittuu kaikkea surkeutta. Se on niin voimakas havainto, että se peittää alleen kaiken muun ihmistä koskevan havainnoinnin. Minä todella näen ja koen joka hetki, että koko maailma on pahan vallassa. Helpommat vaiheet ovat vain lyhyitä taukoja ja siten alkaa taas pahuuden varsinainen todellisuus lyödä läpi.

Katselin pari iltaa sitten Kiinan tapahtumia touko-kesäkuussa 1989. Pekingin Taivaallisen rauhan, Tianenmenin aukiolla. Miten siinä kävikään opiskelijavallankumoukselle. Alku näytti ihmeelliseltä vapautumisen, innostuksen ja ilon tähden. Keskinäiset riitelyt ja äärimmäisyyteen menevät vaatimukset tukahduttivat kuitenkin kaiken vereen. Vallankumous söi jälleen lapsensa - tosin nyt vastustajien raa’an voiman tähden.

Siksi näen Maon, Stalinin, Hitlerin, ja vaikkapa jonkun Saddamin - ihmisenä, joiden elämässä perisynti lyö kauhistuttavalla tavalla kaiken läpi järkyttävine tuloksineen. Sellaisena näen myös tänään Afganistanin, Somalian, Ruandan, Bosnian tilanteet. Hetkeksi voidaan saada voimalla rauhoittumaan. Sitten pahuus ryöppyää jälleen esiin jossakin muualla.

ITSE KOEN OLEVANI SISIMMÄLTÄNI JUURI TUOLLAINEN MISTÄ TOISIA KAUHISTUNEENA SYYTÄN. Kaikkeen on edellytykset, vaikka ei tilasutta eikä voimaa.
Kaiken lisäksi PIDÄN JOKAISTA IHMISTÄ SAMANLAISENA KUIN ITSE OLEN - RAKKAIMPIA FRAASEJANI ON: PATA KATTILAA SOIMAAN, MUSTA KYLKI KUMMALLAKIN. Siis sellainen kuin itse olen kaikessa sisäisessä pahuudessani, sellaisia ovat kaikki tämän maailman ihmiset pohjimmaltaan. Kaikilla vain ei pahuus ilmene juuri samanlaisella tavalla.

Sopu ja rauha rakentuu teeskentelyyn ja omanvoiton pyyntiin. Se on minun laiskuudelleni sopivaa ja siksi kannatan rauhaa ja rakkautta ja ainakin sitä, että muut osoittavat suhteessa minuun rauhaa ja rakkautta.

Siksi minulle on tullut erittäin tärkeäksi todellisuuden kuvaajaksi - kristillisen uskon ihmiskäsityksen ydin: perisynti. Tietysti joku sanoo täysin oikeutetusti: Onpa pessimistinen ja toivoton näkemys ihmiskunnasta ja ihmisestä. Tottahan se on! Mutta emme pääse asiasta irti sillä, että väitämme sitä aivan kauheaksi. Noin mieletöntä kai ei sentään elämä voi olla. Mutta siinä vain olen.

Minun syvimmässä sisimmässäni asuu pohjaton viha Jumalaa vastaan, olen Jumalan murhaaja, repisin Jumalan kappaleiksi, jos pystyisin. Haluisin olla ateisti, mutta en uskalla enkä enää voi! Vihaan, vihaan, vihaan.
SIKSI MINULLA ON YKSI AINOA TODELLINEN SYY OLLA KRISTITTY - SIKSI ETTÄ OLEN NIIN PIRULLINEN JA PAHA.

Kuinka realistisena näkevätkään jotkut vanhan kirkon isät ihmiskunnan. Ehkä he sanoivat asian vähän hienotunteisemmin kuin itse sanoisin: "Herra muista miten helposti me lankeamme, miten hauraita sinun ihmisesi ovat, miten paljon pahaa piilee meidän luonnossamme ja taipumuksissamme" (Rukouksia varhaiskirkon ajalta, 29). "Minua hävettää, että vielä näin vanhoilla päivilläni olen näin holtiton, minä, joka ole pyhän pöytäsi vieras. Katso mitä toivon Kristukseni, ohjaa kulkuani (Gregorios Nazianssilainen, 71).

Kuinka vastakohtainen tälle onkaan vaikkapa Eino Leinon runo Hymyilevä Apollo: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvä rinnassa jokaisen, vaik´ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä. Missä ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.” Se on valheellinen, epätosi runo. Mutta siitä huolimatat se lumoaa, koska ihminen haluaa, että asiat ovat tällä tavoin.

Lainaan Augustinusta: ”Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin turmiota, rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin itse lankeemustani (Augustinus, Tunnustukset, 44). ”Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Augustinus, Tunnustukset, 187).

Sitten välähtää toivo ja valo:
”Sairauteni oli terveydeksi ja kuolinkamppailuni elämäksi, mutta sillä hetkellä tiesin vain onnettomuuteni, en sitä, kuinka onnellinen tulisin olemaan hetken perästä" (Augustinus, Tunnustukset, 190). ”Sillä, sinä, Herra, siunaat vanhurskasta ja olet hänet, kun hän vielä oli jumalaton, vanhurskauttanut” (Augustinus, Tunnustukset, 231). ”Ainoa toivo, ainoa luottamus, ainoa varma lupaus on vain sinun laupeutesi (Augustinus, Tunnustukset, 268).

”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni (Augustinus, Tunnustukset, 316).

”Katso, minä en peitä haavojani. Sinä olet lääkäri, minä sairas. Sinä olet armollinen, minä armon tarvitsija. Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mielummin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”Minun hyväni on sinun työtäsi ja lahjaasi, minun pahani on omaa rikkomustani ja sinun tuomiotasi” (Augustinus, Tunnustukset, 233). ”Ja minun ainoa toivoni on yksistään sinun ylen suuressa laupeudessasi. Anna, mitä käsket, ja käske mitä tahdot” (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan.." (Augustinus, Tunnustukset, 334).

En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastaustauksena elämäni vaikeimpaan ongelmaan - omaan itseeni nähden ja nimenomaan oman sydämeni loputtomaan pahuuteen nähden. En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastausta havaintojeni mukaiseen maailmantilanteeseen kuin kristillisen uskon tulkintamallista.

Mutta tähän perisyntisyyden mielettömyyteen liittyy mitä kiinteimmin toinen todellisuus. Luulen, että olen sydämeni syvimpiin sopukoihin asti nähnyt ja kokenut, ettei elämä ilman Jumalan armoa ole mitään. Olen kaikessa ja aina riippuvainen siitä, että Jumala on minua kohtaan laupias ja armollinen. Olen täysin sidottu hyvinvoinnissani hänen armoonsa.

Elämäni on mieletöntä, jos Jumala ottaa pois minulta armonsa. Armo on jotain sellaista, joka on hänen sydämessään suhteessa minuun. Jumalan armo ruumiillistuu, tulee todeksi minulle nimenomaan KRISTUKSEN SOVITUSKUOLEMASSA MAAILMAN SYNTIEN TÄHDEN .
HUUTAESSANI HÄNTÄ AVUKSENI HÄNEN UHRINSA PUOLESTANI LUETAAN MINUN HYVÄKSENI.

Afganistanissa työskentelevä lääkäri Leena Kaartinen kertoi kyselevälle muslimille, mitä hän rukoilee. Leena vastasi: ”Rukoilen syntejä anteeksi ja johdatusta tälle päivälle elää hänen tahtonsa mukaisesti.” Muslimi työtoveri vastasi: ” Juuri sitä minäkin rukoilen päivittäin”. Ydin ei olekaan siinä, että huudan avukseni Jumalaa ja rukoilen syntejäni anteeksi Jumalalta, vaan siitä, että riipun kiinni Jeesuksen Kristuksen nimessä ja persoonassa. Muslimille tärkein ihmisen nimi on Muhammed. Ihmisen nimi ratkaisee kaiken - ei Jumalan nimi. Kristittyjä kutsutaan tuossa maassa sanalla ishawi= jeesuslainen tai mashahii = messiaaninen eli kristitty.

Usko Kristuksen, kiinniriippuminen hänessä on osoittautunut päteväksi elämäni hulluimmassakin tilanteissa. Se ei ole ristiriidassa elämän todellisuuden kanssa, vaan tulkitse ja selittää sitä mielestäni ja mieltäni tyydyttävällä tavalla.
Sen, minkä nyt elän lihassa - tässä synnin turmelemassa olemuksessani - sen elän Jumalan Pojan antamassa uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20b).
Tämän pitemmälle en ole vielä päässyt ja tämän kummallisempaa perustetta minun kristittynä olemiselleni ei ole.

Voin siis vastata kysymykseen kolmella ammattisanalla: Perisynnin, Kristuksen sovituskuoleman ja uskonvanhurskauden tähden tai iskulauseilla: Yksin armo, yksin Kristus, yksin usko.
Olen löytänyt näistä luterilaisen uskontulkinnan sydänäänistä omaa itsenäni mitä syvimmin tyydyttävän elämänkatsomuksen ja tulkinnan avaimen siihen todellisuuteen, jossa koen eläväni.

III. KOLMAS TÄRKEÄ TODELLISUUDEN ALUE, JOKA AJAA MINUT KRISTITYKSI ON KÄRSIMYKSEN JA AHDISTUKSEN TODELLISUUS TÄSSÄ MAAILMASSA JA OMASSA ELÄMÄSSÄNI.

Muistan tilanteen, jossa poikani sanoi suoran, ettei hän enää halua olla tunnustava kristitty. Se ei tuntunut olevan todellista hänelle. Se ahdistuva tunne, joka silloin valtasi minut liittyi tajuun siitä, että kun hän kääntää selkänsä Kristukselle, hänellä ei ole tämän maailman mielettömyyden ja ahdistusten keskellä mitään turvapaikkaa. Ei mitään, joka antaisi tulkinnan kaikkein mielettömimmällekin tapahtumiselle: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Tätä eniten surin.

Vesa-Zia oli vangittuna ja kidutettuna vuosia siten. Silloin hänelle elivät Psalmin sanat: "Minä olen hänen tykönänsä kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan (Ps 91:15s). Samanlaisesti sisäisestä elämän rikkaudesta puhuu toinenkin Psalmi: "Kun sinä olet minun kanssani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti... Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan" (Ps 73:25ss).

Liisa Kingma kertoessaan Zian vankeudesta ja kidutuksista kirjassa Koraanikoulusta Kristuksen askeliin lainaa Zian sanoja: "Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana, kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvä apua, mutta armo riitti silloinkin. Minun piti pitää itseni kaikille kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni". Eräässä Zian sepittämässä laulussa sanotaan: "Jeesus meille hankkinut on ilon, onnen, autuuden, lahjaksi hän siksi antaa pelastuksen kaikille. Jeesus olkoon elämäni tosi perustus". Toinen laulu kertoo: "Sydämessämme nyt on ilo aivan verraton. Jeesus Kristus meidät on synneistämme puhdistanut lumivalkeaksi" (47).

Minulle kärsimys on tie, jota pitkin on koko elämän läpi pakko vaeltaa. Tänään kärsimyksellä on tuo nimi huomenna taas toinen. Kärsimys ihmisen elämässä asia, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. En pääse sitä pakoon. En pysty sitä vähentämään. Minun on opittava sietämään ja kestämään sitä. Silloin Raamatun antama usko Kolmiykseiseen Jumalaan on ollut suunnaton lohdutuksen, rohkaisun ja avun tuoja.

On kyllä aika hölmöä, että uskoni Jumalaan vahvistuu ja selkiintyy juuri ahdistusten tähden. Sehän on täysin päinvastaista sillä, mitä kuulen monen sanovan. Juuri maailman tapahtumien mielettömyys ja ihmisten kärsimysten suunnaton määrä tukahduttaa todellisen uskon kaikkivaltiaaseen elävään Jumalaan.

Meidän mielestämme mukavin olisi sellainen Jumala, joka sanoisi kaikkeen, mikä meitä sattuu huvittamaan: "Mikäpä siinä, jos kerran se sinua ilahduttaa". Me emme kaipaa niinkään itsellemme Taivaan Isää kuin taivaallista isoisää - vanhaa herraa, joka haluaa nähdä nuoret iloisina. Tällaisen Jumalan maailmansuunnitelmaksi riittäisi yksinkertaisesti se, että jokaisen päivän päättyessä voitaisiin sanoa: Meillä kaikilla oli niin mukavaa (C.S. Lewis).

"Se kolari oli kova kolaus. Se koetteli ja koettelee ankarasti luottamustani sinuun. Kun silloin tapahtui niin kamalaa, miksi ei joskus voisi tapahtua vielä kamalampaa?" (Simo talvitie, Miksi juuri minä? s. 95). "Onko minulla hyvä syy tuskastua sinuun kaikkivaltias? Olenko rotta, joka makupalan houkuttamana hiipi loukulle? Miksi et antanut minulle armoniskua, vaan jätit minut kitumaan? Ehkä nämä ovat liian röyhkeitä kysymyksiä, mutta joskus minua karmaisee. Ovatko lupaukset Pyhässä Kirjassasikin vain syöttejä? Ihminen elää hyvässä uskossa niiden varassa, kunnes sinä isket, ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa tai sen jälkeen. Sanothan sinä: Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan".

"Etkö jo näe, ettei näistä aineksista tule parempaa viilaamallakaan, saati sitten sahaamalla tai särkemällä? Olisinpa vain savea, jota taipuisin käsin muovattaisiin. Muuttuisin mielelläni ruukusta vadiksi, vaikka miksi. Minut on murskattu. Minua särkee enkä minä ole suuri kärsijä. Ei minua auta tieto, että miljoonilla on vielä vaikeampaa, kun oma pää halkeaa. Nostan tassut pystyyn, Herra. Kärsimys on minulle liian vaativa haaste. En jaksa enää rakastaa elämää, joka raatelee" (s. 89).

"Meidän suhteemme on nyt vaarassa. Ihmiset erehtyvät, ovat ajattelemattomia, välinpitämättömiä, tekevät väärin vahingossa ja tahallaan. Sinä olet erehtymätön, aina oikeassa, rakkaus kaikessa. Oletko unohtanut minuun istuttamasi oikeustajun? En voi ymmärtää, voisin vain kumartaa ja kumarrankin, kun en muuta voi" ( s. 96).

"Onko kärsimykselläni jokin hyvä tarkoitus? Olenko minä syytön vai syyllinen? Sinä et vastaa tarkoituspykälään. Mutta minä tiedän, että olen kävelevä rukousvastaus. Sinä et sano, mihin olen syyllinen ja mihin en. Mutta minä tiedän, etten ole sataprosenttisesti syytön mihinkään, kun sinä katsot" (s. 97).

"Tunnustan, että minussa silloin tällöin syttyy, sitten leimahtaa ja räjähtää kaiken särkeviä, sinua rienaavia ajatuksia. Minun on elettävä kuoleman ja kauhun valtakunnassa. Mutta sielläkin uskon syntien anteeksiantamisen ja iankaikkisen elämän" (s. 98).

Simon vastaus näihin tuskaisiin kysymyksiin löytyy vaimon lukiessa heidän vihkihetkensä Psalmin jakeita: "Kiitä Herra minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps 103). Salon sairaalassa Anneli kysyi: "Voitko, Simo, jo omalta kohdaltasi jälleen yhtyä näihin sanoihin? Minä olin vastaukseksi nyökännyt" (s. 98).

"Siinä on ihmisen pelastus, uskossa sinuun, kiitollisuudessa sinua kohtaan keskellä elämän hirveyksiä". Sinun Poikasi "kiitti sinua siunatessaan leivän ja viinin viimeisellä illallisella ystäviensä kanssa ennen kuolemaansa. Verihikensä, henkisen ja ruumiillisen tuskansa jälkeen hän antoi henkensä sinun käsiisi. Uskonhohde lepää Golgatankin yllä. Siinä on hohtoa, joka liennyttää ja lämmittää, parantaa ja pelastaa. Poikasi uskoi sinuun Golgatallakin, ei vain Genetsaretin järvellä, jolla hän käveli kuin kuivalla maalla eikä vain kirkastusvuorella, jolla kaikkien oli hyvä olla. Minäkin uskon sinuun, ei vain Turussa, jossa tulin uskoon tai Tampereella, jossa taistelin uskossa. Vapahtajaani seuraten uskon sinuun tässä päänsäryn grillissä ja annan henkeni sinun käsiisi, vaikka en näe käsiäsi, en tarkoituksiasi, en taivastasi. Uskon, että kerran näkisin - sinut ja samalla kaiken. Vasta sitten kaikki, mitä minussa on, kiittää sinun pyhää nimeäsi" (s. 99).

"Jumalamme, Isämme, et paljasta meille vielä kaikkea. Näytät kyllä meille yllin kyllin. Annat meidän tietää paljon, joka tosin usein on meidän mielestämme liian vähän. Me kapinoimme, mutta sinä säilytät salaisuuteesi" (s. 101).

"Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus. Jokainen hymy on petosta, kaikki ilo ennenaikaista, parhain elämässä on vain rotan syöttiä minulle, kun epäilen sinua". "Mutta luottamuksessa sinuun minä tiedän, milloin ja missä käyn kuolemaan ja senkin, etten kuole ollenkaan, vaan tiedän, että pääsen taivaaseen eikä siksi ole ihme, jos olen iloinen" (s. 112). "Vahvistui usko, ettei heidän kohtalonsa ollut sattumaa tai Jumalan rangaistus, päinvastoin. Tulipa eteen mitä tahansa, mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä ja sallimatta. Jumala on heidän kanssaan joka hetki" (s. 119).

Mikään elämässäni ei ole sen tärkeämpää kuin uskon säilyttäminen (2 Tim 4:7). Silloin olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut ja juossut perille ja sehän on kaikkien tärkeintä.

Elävä kristillisyys on aina ollut suostumista uhanalaiseen elämään. Siinä on inhimillinen varmuus tullut murskatuksi ja niin Jumala on voinut tulla lähelle. Elävää kristillisyyttä on vaikea kuvata. Mutta siinä on jotain syvästi aitoa, pohjia myöten valoon tullutta ja rehellistä. Se on läpinäkyvää, ei salailevaa. Siinä varmuus Jumalasta yhdistyy vaatimattomuuteen siitä, mitä itse sanomme Jumalasta. Se on sydämen luottamusta Jumalaan. Samalla se on sitä, ettei koskaan luoteta täysin mihinkään inhimilliseen kuvaukseen eikä omiin mielikuviin Jumalasta. Se on tietoista Jumalalle antautumista ja sitoutumista. Samalla siinä myönnetään, että se, mitä sanomme antautumiseksi ja sitoutumiseksi on aina kovin puolinaista ja kevyttä. Siinä ihminen kyllä kokee syvää turvallisuutta ja samaan aikaan hän kuitenkin uskaltaa nähdä kuinka epävarmaa kaikki on hänen elämässään. Se on uskallusta elää uhanalaisena ja kuitenkin rohkeutta elää iloisena ja luottavaisena Jumalan lupausten varassa.

Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat, niin kuin kirjoituksissa sanotaan” (Joh 7:37-38).

Jeesuksen suuruus ja arvovalta

Mielestäni nämä Jeesuksen sanat sisältävät kaksi suurta ja meille tärkeää asiaa. Ensinnäkin ne jälleen tuovat eteemme Jeesuksen Kristukseen suuruuden ja ihmeellisen merkityksen. Huomaammeko millä suorastaan jumalalliselle arvovallalla Jeesus tässä kutsuukaan luokseen. Hän kutsuu luokseen kaikkia maailman ihmisiä, kaikkia janoisia, uupuneita, läkähtyneitä, ja lupaa, että hänen luonaan jokaisen janoavan ihmisen kaipuu saa täyttymyksen.

Nämä hänen sanansa ovat myös meille jokaiselle kohdistettu kutsu ja lupaus. Meitäkin hän tänään kutsuu luokseen. Miten suhtaudumme hänen kutsuunsa? Lähdemmekö liikkeelle kohti Jeesusta Kristusta, suostummeko juomaan sitä, mitä hän antaa ja uskommeko todella häneen?

Koetamme ensin kuunnella sitä arvovaltaa ja voimaa mikä sisältyy näihin Jeesuksen sanoihin. Kuka hän oikein on, joka kutsuu luokseen ihmiskunnan kaikki ahdistuneet ja nääntyvät ihmiset: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.” Monella tavoin janoisia ihmisiä on meidänkin ajassamme paljon.

Samanlaisen kutsun Jeesus Kristus esitti myös Matteuksen evankeliumin mukaan: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt 11:28). Totisesti tänäänkin on paljon työn ja monenlaisten elämän kuormien uuvuttamia. Nyt hän lupaa kaikille levon. Tämän samanlaisen kutsun olemme jo kohdanneet Jesajan välittämässä Herran sanassa: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen.” ”Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää” (Jes 55:3). Kaiken lisäksi Jeesus kutsuessaan vakuuttaa, että ”sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37).

Kyllä Jeesus tässä puhuu todellisella jumalallisella arvovallalla. Eihän näin voi kutsua luokseen kukaan muu kuin todellinen Jumala. Juuri sellaisenahan Johanneksen evankeliumi näkee Jeesuksen Kristuksen.

Miten huikealla tavalla Johanneksen evankeliumi alkaakaan. Se nostaa katseemme aikojen alkuun. Se julistaa: ”Alussa oli Sana, ja Sanan oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mitä syntynyt on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä.” (Joh 1:1-5, KR 38). Ja sitten evankeliumi täsmentää: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (1:14).

Edelleen Johannes vakuuttaa, että Jeesus Kristus on valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh 1:9, KR 92). Jeesus itsekin sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (8:12, KR 92).

Hän on myös se Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin (1:29). Hän on kuin Israelin autiomaamatkan aikana tangon päähän ripustettu vaskikäärme ja nyt jokainen joka katsoo ja uskoo häneen saa iankaikkisen elämän (Joh 3:14-15).

Hän on elämän leipä. Joka tulee hänen luokseen ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo häneen ei enää koskaan ole janoissaan (6:35). Hän on lammasten portti ja joka tulee sisään hänen kauttaan pelastuu (10:7, 9). Hän on myös hyvä paimen, joka antaa henkensä lammasten edestä (10:11, KR 38).

Hän se ainoa, joka voi sanoa kuoleman edessä: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin” (11:25). Hän myös sanoi nuo ihmeelliset sanat omasta tehtävästään tässä maailmassa ja ristinkuolemastaan: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni” (12:32).

Hän arvovallallaan asettaa meidät myös valinnan eteen. Hän sanoi suoraan: ”Te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän (Joh 5:40, KR 92). Mutta oli myös niitä, jotka Pierin tavoin sanoivat: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (Joh 6:68-69).

Jeesus elävän veden lähteenä

Tänään Jeesuksen suuruus ja merkitys tulee esiin kuvassa ihmisen janoa tyydyttävänä lähteenä. Voi olla, ettei se kuva meille tämän kesän sateiden kastelemalle oikein elä. Harva meistä on myös kokenut sietämätöntä janoa. Sen sijaan Israel on sellaisella alueella, jossa kuumuus ja kuivuus voivat olla tukahduttavia. Siellä kysymys raikkaasta ja janon tyydyttävästä vedestä on elämän ja kuoleman kysymys - tänäänkin.
Nyt koetamme katsoa lähemmin mitä sisältää tuo kuva Jeesuksesta elävänä vetenä ja samalla myös kuva Jeesuksesta lähteenä. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

SIINÄ ON ENNEN KAIKKEA KYSYMYS HÄNESTÄ ITSESTÄÄN.

Elävä vesi ja lähde on vertauskuva Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on sitä nimenomaan persoonana, henkilönä. Juuri hän on se vesi ja lähde, joka alkaa kummuta häneen uskovan ihmisen sisimmästä: Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. Näin siis hänen luokseen meneminen, usko häneen ja hänen läsnäolonsa luo uskovan sisimpään jatkuvasti pulppuavan Jeesus-lähteen. Toki se tarkoittaa, että hänen olemuksensa, hänen persoonansa antaa iankaikkisen elämän ja tällä tavoin tyydyttää ihmisen syvimmän kaipauksen ja janon – elämän tarkoituksen ja sisällön janon.

Jumalan vastaus ihmiskunnan syvimpään ja todellisímpaan hätään – kadotukseen joutumisen hätään – onkin hänen oman ainoan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen lähettäminen. Siinä onkin kristillisen uskon ydinvastaus tänäänkin koko maailmalle. Mitenkä kuuluukaan tuttu pienoisevankeliumi: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16, KR 38).

Jeesus huusi lehtimajajuhlan viimeisenä päivänä ja nyt on meidän vuoromme huutaa koko maailmalle aivan kuin hänen huutonsa kaikuna: Keskity Jeesuksen Kristukseen. Hän on se! Hän on ainoa, joka voi ihmiskunnan pelastaa, sillä ei ”ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Apt 4:12, KR 38).

Kerran joka tapauksessa ”jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra” (Fil 2:11, KR 38). Hänessä ja vain hänessä rikkain ja syvin tieto. Hän on Jumalan salaisuus ja hänessä ”kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä” (Kol 2:2-3, KR 92). Lopulta ”Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol 3:11).

Siksi keskity jo nyt Jeesukseen Kristuksen. Nyt ”juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään… Ajatelkaa häntä, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi” (Hepr 12:1-3). Siksi ”tavoitelkaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä, mikä on ylhäällä, älkää sitä, mikä on maan päällä” (Kol 3:1-2). ”Juurtukaa hänen, rakentakaa elämänne hänen varaansa” (Kol 2:7).

Kuinka hyvin tämän Kristuksen ainutlaatuisen merkityksen ja arvon tuokaan esille Elävässä uutisen kääntämä tuttu Filippiläiskirjeen katkelma: "Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja, vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska en luota kehenkään muuhun kuin Kristukseen ja siihen, mitä hän teki puolestani. Nyt haluan vain oppia paremmin tuntemaan Kristusta" (Elävä uutinen, UT vapaasti kerrottuna, Juva 1977, Fil 3:7-10).

Hänen tuntemisensa tulisi olla minulle tärkeämpää kuin mikään muu tässä maailmassa. Hänessä pysymisestä riippuu kaikki. Hänen varassaan on koko elämäni. Hän on ensimmäinen ja viimeinen. Hän on alku ja loppu. Voinko todella sanoa, että minulle ”Kristus on kaikki” (Kol 3:11) tai ”minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil 1:21).

Koska Jeesus Kristus on totisesti ylösnoussut hän elää tänäänkin, hän on kaikkialla läsnä ja koska tahansa saan kääntyä hänen puoleensa. Minä löydän tämänkin päivän ihmisenä. Hänet löydettyäni, hänestä tulee elämäni lopullinen ja täydellinen kiintopiste. Hän on perustus, joka kestää, ja jonka varaan on hyvä rakentaa koko elämänsä. Hän on valo, joka valaisee elämän tietä ja jonka valossa on hyvä vaeltaa eteenpäin. Hänen jokahetkinen läsnäolonsa antaa sisällön ja tarkoituksen koko elämääni.

Keskity Jeesukseen

Keskittyminen Kristukseen merkitsee sitä, että hän meille kaikkein tärkein. Nimenomaan hän itse, eivätkä hänen lahjansa, ei se, mitä on hän antaa meille tai vaikuttaa meissä. Tässä harhaudumme niin pian. Emme huomaakaan kuinka uskoelämämme keskittyy toivomaan omakseen Jeesuksen lahjoja ja sitä, mitä hän vaikuttaa ja saa aikaan meissä. Vasta sellaisen tähden haluamme rakastaa, seurata, palvoa ja rukoilla häntä. Mutta Jeesuksen pyhä persoona, hän itse, hän sellaisena kuin hän on ei enää vedäkään meitä luokseen. Emme janoakaan yli kaiken hänen tuntemistaan. Emme olekaan kiinnostuneita juurtumaan yksin häneen. Emme olekaan innostuneita kasvamaan armossa Jeesuksen tuntemisessa. Voimme kyllä järjellämme tunnustaa ja suullamme voikanaan tunteen vallassa jopa ylistää Jeesusta, mutta sydämestämme halaammekin nimenomaan hänen lahjoja, uusia hengellisiä kokemuksia ja vaikutuksia. Sielumme silmät ovatkin tähdättynä niihin eikä ristiinnaulittuun.

Alkuseurakunnan jäsenet olivat Jeesukseen Kristukseen rakastuneiden joukkoa. Silloin tuhansista sydämistä ja suista aivan kuin kaikuna toistuivat Pietarin sanat Genetsaretin järven rannalla: ”Herra, sinä teidät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17, KR 92). Siksi Pietari vielä kirjeessäkin toistaa tämän: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe”. Hän vieläpä lisää siihen erittäin voimakkaat sanat kärsimysten ja vainojen keskellä olevista kristityistä: ”Ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa” (1 Piet 1:8).

Joutuuko Jeesus Kristus murheellisena sanomaan meille, kuten Efeson seurakunnalle: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi” (Ilm 2:4). Olemme kadottaneet lapsenomaisen kiitollisuuden siitä, että olemme oppineet tuntemaan ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen ja että hänen nimensä on nyt meille suurin ja tärkein tässä maailmassa.

Lainaan Roseniuksen ajatuksia: ”Kuinka usein unohdammekaan mainita sen nimen, joka on yli kaikkien nimien, joka on syntisille suloisempi kuin kaikkia muut nimet, mitkä koskaan voidaan mainita taivaassa ja maan päällä. Vain siinä nimessä tulemme autuaiksi. Vain se nimi ”virvoittaa työtätekevät ja raskautetut, lohduttaa murheelliset, parantaa haavoitetut, vapauttaa vangit, tekee köyhät rikkaiksi, poispyyhkii synnit, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi! Se on tuo kallis nimi, jolla Jumala on nimittänyt itsensä Pojassaan - lohdullinen Vapahtaja nimi Jeesus.”

”Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan.”



Mitä tarkoittaa Jeesuksen luo meneminen?

Mitä on juoda Jeesuksesta elävän veden lähteestä? SE MERKITSEE SITÄ, ETTÄ SYNTISENÄ SYNTINI TUNTIEN JA TUNNUSTAEN USKON HÄNEN NIMESSÄÄN JA VERESSÄÄN SYNTINI ANTEEKSI.

Juuri tähän viittaa Sakarjan profetia: ”Sinä päivänä on Daavidin suvulla ja Jerusalemin asukkailla oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan” (Sak 13:1). Jeesus Kristus on tuo avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan. Se ei rajoitu vain Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin, vaan on avoin kaikille ihmisille.

UT:n Sakarias ylistysvirressään sanoo saman: ”Sinä johdatat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen” (Luuk 1:77). Pelastuksen tunteminen ja sen todeksi eläminen on tänäänkin on syntien anteeksisaamisessa.

Täällä alhaalla kohtaamme Jeesuksen Kristuksen nimenomaan ristiinnaulittuna. Hänen kohtaamisensa lahjoittaa meille tänäänkin syntiemme anteeksiantamuksen ja sen mukana iankaikkisen elämän. Silloin olen pelastettu. Ei mikään voi eikä saa olla elämässämme tämän merkittävämpää. Se valtavin kokemus ja suurin ihme ajallisessa elämässämme. Ja kuitenkin se voi olla totta ilman mitään kokemusta, vain alastomassa uskonluottamuksessa hänen sanaansa.

Muistamme ehkä kaksi Jeesuksen kohtaamista UT:sta. Toisessa oli kyseessä nuori mies. Hän on rampa ja sidottu vuoteeseen. Ystävät kantoivat hänet Jeesuksen luo. Mitä Jeesus teki. Hän sanoi tuolle nuorelle miehelle hänen elämänsä tärkeimmät ja ratkaisevimmat sanat: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi" (Matt 9:2). Siinä Ihmisen Poika käytti todellista taivaallista valtaansa (9:9). Saihan nuori sillä kertaa ja hetkeksi myös ruumiin terveyden, mutta se oli vain sivuasia.

Toinen kohtaaminen tapahtui juhlapäivällisillä. Jeesus oli kutsutte sinne. Mutta sai tylyn kohtelun. Silloin ilmaantui avoimesta ovesta sisälle pitosaliin kutsumaton vieras. Hän yleinen nainen, kaikkien kunnon ihmisten inhoama. Luukas kertoo: ”Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä” (Luuk 7:38). Muut juhlapäivällisillä olevat pitivät sitä sopimattomana. Tuolle onnettomalle ja halveksitulle naiselle Jeesus sanoi jotain sanomattoman tärkeää, joka repäisi taivaan auki tuon naisen elämässä: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." (Luuk 7:48, 50). Voiko kukaan saada tänäänkään suurempaa lahjaa Jeesukselta Kristukselta? Synnit anteeksi, pelastunut!

Totisesti molempien kohdalla Jeesuksen luona syntien anteeksiantamus avasi elämän lähteen. He saivat kaikkein parasta elämäänsä, pulppuavan lähteen, josta vesi ei lopu.

Näin kävi jatkossakin. Apostolien teot kertoo kuinka Pietari ensimmäistä kertaa julisti pakanoille evankeliumia Kristuksesta Corneliuksen kotona. Silloin hän nimenomaan sanoi: ”Jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Apt 10:43). Siinä oli Pietarin saarnan ydin! Jeesuksen nimen voima tuo elämään syntien anteeksiantamuksen. Samoilla sanoillahan Pietari oli jo ensimmäisenä helluntaina opettanut kyseleviä ihmisiä: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen” (Apt 2:38). Kääntyminen Kristuksen puoleen ja Kristuksen vastaanottaminen merkitsee syntien anteeksiantamusta ja siellä missä syntien anteeksiantamus, siellä on aina myös Pyhä Henki. Siellä on elämä ja autuus.

Kristus lähetti Paavalin pakanoiden pariin ja antoi tehtäväksi avata näiden silmät, ”että he kääntyisivät pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa” (Apt 26:18, KR 38). Huomaammeko kuinka keskeisiä ovatkaan Paavalin saamassa lähetyskäskyssä sanat: ”Saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi”. Uusi käännös sanoo: ”He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun.” Se on oleellista lähetystyössä tänäänkin. Niinpä Paavali julistikin Pisidian Antiokiassa: ”Hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo tulee vanhurskaaksi” (Apt 13:38-39).

Totisesti ”autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään” (Room 4:7-8).

Syntien anteeksiantamuksen jatkuva riemu

Miten jälleen tänään osaisimmekaan iloita tässä suurenmoisesta lahjasta Jeesuksen luona – syntiemme anteeksiantamuksesta! Oi mikä vapauttava ilo onkaan jälleen tänään siinä, että saan uskoa syntini anteeksi ja että anteeksiantamus on jotain jatkuvaa, päivittäistä.

Näin voimme myös ymmärtää Jeesuksen sanat samarialaiselle naiselle: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh 4:14).

Lähteen salaisuus on siinä, että siitä jatkuvasti pulppuaa hyvää ja janon sammuttavaa vettä. Juuri sellainen on Jumala. Hän on kaiken elämän lähde (1 Tim 6:13), mutta niin on myös hänen Poikansa (Joh 5:26).

Ei riitä, että kerran join. Minä tarvitsen vettä joka päivä. Jatkuvasti! Ihminen voi olla ilman vettä erittäin rajoitetun ja lyhyen aikaa. Tarvitsen jatkuvaa syntieni anteeksiantamusta. Tarvitse sitä siksi, ettei synneistäni täällä alhaalla koskaan tule loppua. Tarvitsen sanomaa Kristuksen rististä ja sovituksesta tänään paljon kipeämmin kuin uskonelämän alussa. Olen joutunut vähitellen näkemään entistä selvemmin oman sisimpäni todellisen laadun.

”Vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettu ja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana” (Robert Preuss).

"Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

”Kun meissä on synnin pitaalia niin kauan kuin elämme, niin hänen kallis verensä puhdistaa meidät aina, kun vain menemme hänen tykönsä, ja asettaa meidät puhtaina iankaikkisen vanhurskauden eteen. Näin ollen et pääse valmiiksi, et näe kirkkauttasi, etkä uuden syntymisen armosta kuvaasi katsele, vaan katsot alati lapsellisesti Jumalan Karitsaa. Hän on ja pysyy ainoana turvanasi” (Rosenius).

Siksi on kammottavaa, jos syntiemme anteeksiantamuksesta tulee meille jotain itsestään selvää ja helppoa. Olemme kuulleet siitä saarnattavan vuosikymmeniä ja jokaisessa luterilaisen kirkon päiväjumalanpalveluksessa synnintunnustus ja päästö kajahtaa. Ja niin kenties olemme menettäneet sitä kuunnellessamme tottumuksen tähden sen pelastuksen riemun, joka siihen joka kerta sisältyy.

Syntien anteeksisaamisen riemu on juuri siinä, että nyt olen Jumalan autuas lapsi, nyt olen pelastettu. Juuri ja vain syntien anteeksisaaminen voi synnyttää meissä todellisen pelastuksen riemun.

Siksi katso todellisia armolapsia – kirjoittaa Rosenius - heidän selvin tuntomerkkinsä on juuri siinä, että Kristuksen veren turva on heidän elämäntarpeensa. Eivät he aina ole sellaisia kuin heidän tulisi ja miksi heitä toivoisi. Heillä on monenlaisia heikkouksia, joiden kanssa he kamppailevat. Mutta yksi seikka on heille tunnusmerkillinen: Kristus on heidän elämäntarpeensa. Vuodesta vuoteen heillä yhäti on sama tutkistelujensa pääaihe: He lukevat, kuuntelevat, laulavat, kirjoittavat ja puhuvat ensimmäisenä ja viimeisenä Vapahtajasta Kristuksesta ja hänen armostaan, Kristuksen lihasta, joka on meidän edestämme annettu ja sitten synnistä, joka aina heissä väijyy tehden heidät hitaiksi ja kelvottomiksi ja synnin lannistamiskeinoista ja muusta tällaisesta, mutta sitten taas Vapahtajasta ja hänen armostaan ja voimastaan.

Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt (Luuk 22:61), ja niin kuin sinä kastoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa (Luuk 7:48) ja ryöväriin ristin puussa (Luuk 23:43), ja anna minulle pyhä armosi, että minä niinkuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti"

Jeesus tyydyttää ihmisen syvimmän kaipuun

Vielä kolmas näkymä Jeesukseen elävänä vetenä ja lähteenä. Onko todella mahdollista, että Jeesus Kristus tyydyttää jokaisen ihminen sisimmän janon? Oli ihmisillä millainen ongelma, ristiriita, vaikeus, ahdistus ja tuska tahansa hänen luonaan löytyy rauha ja lepo. Hän antaa jotain sellaista mikä eheyttää, lujittaa meitä elämänkohtaloittemme keskellä. ENNEN KAIKKEA HÄN AUTTAA MEITÄ TAIPUMAAN KAIKESSA JUMALAN TAHTOON. JUURI SIINÄ ON KESTÄMISEN SALAISUUS.

Mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä selvemmin ainakin kuvittelee näkevänsä, että Jeesuksen antama esikuva ihmisenä olemisesta huipentuu Getsemanen rukoustaisteluun. Silloin Jeesus rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä" (Matt 26:39).

Siinä tulee voimakkaasti esille se kuinka elämämme loppuun asti ihmisyyteemme kuuluvat monenlaiset toiveet ja unelmat. Meillä on oma käsityksemme, mielikuvamme siitä, mitä elämämme tulee olla ja mitä se on. Ja ilman muuta odotamme, että Jumala johdattaa meitä juuri sillä tavoin kuin tahdomme ja täyttää toiveemme elämästä.

Nyt Getsemanessa Jeesuksen luona alamme oppia kuinka äärimmäisen vaikea meidän onkaan taipua siihen tahtoon, joka ei ole meidän oma tahtomme ja joka saattaa johtaa elämäämme niin toisella tavoin kuin mitä olemme toivoneet ja halunneet. Luukas kertoo kuinka ”suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin” (Luuk 22:41).

Jeesuksen luona näemme myös kuinka hänelle kaikkivaltias Jumala on joka hetki mitä todellisin. Hän on aina lähellä meitäkin, silloinkin kun koemme, ettei hänen tahtonsa ja meidän toivomme osu yhteen. Hän myös kuulee rukouksemme kuten Jeesus sanoi Lasaruksen haudalla: ”Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina” (Joh 11:42). Mekin tiedämme nyt Jeesuksen tähden: HÄN AINA KUULEE!

Jumalan kädessä ja hoidossa on joka hetki elämästämme. Jeesus kehotti katsomaan vaatimatonta varpusta ja sitten hän sanoi: ”Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta” (Matt 10:29-31). Näin todellinen on Jumalan elämäämme valvova silmä. Samalla tavoin Jeesus opetti Vuorisaarnassa: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?” (Matt 6:26). Sanoillaan ”ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne” Jeesus vapauttaa meidät kaikessa ja aina turvallisin mielin luottamaan Jumalan huolenpitoon.

Miten Job sanoikaan ahdistustensa keskellä: ”Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni” (Job 10:12). ”Hän antaa täydellisesti minulle määrätyn osan” (Job 23:19).

Oi sitä ihmeellistä luottamusta Jumalan huolenpitoon, jonka vain Jeesus voi synnyttää meissä.

Jeesus taivuttaa meidät Jumalan tahtoon

Getsemanessa opimme Jeesuksen luona kuinka vaikea voi olla suostuminen siihen, että Jumalan tahto riisuu meidät omasta tahdostamme. Sitähän oli Jeesuksen rukoustaistelu: "Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun" (Luuk 22:42).

Sitähän samaa Jeesus opetti Pietarille ylösnousemuksensa jälkeen, kun hän sanoi: ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo" (Joh 21:18).

Jumalan tahto tekee meidät heikoksi ja kuljettaa meitä ehkä hyvinkin vaikeita teitä pitkin ja lopulta vie meidät kuolemaan varjon laaksoon. Ei ole silloin helppo sanoa: ”Sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat” (Ps 23:4).

Jumalan kaikkivaltias tahto toteutuu tässä maailmanajassa ihmissilmille salattuna ja usein niin toisenlaisena kuin mitä olemme odottaneet. Jumala kätkeytyy vastakohtaansa, hänen jumaluutensa hänen ainoan Poikansa mitättömyyteen Betlehemin seimessä, hänen voimansa Golgatan tuskanhuutoon, hänen iankaikkinen Sanansa Raamatun halpaan ja vastaan sanottuun asuun ja hänen suurin rakkautensa ainoan Poikansa hylkäämiseen ja jättämiseen ihmisten mielivallan alle.

Kaikesta tästä huolimatta Jeesus sanoo: ”Tulkoon minun tyköni ja juokoon”. Se merkitsee sitä, että aina ja kaikessa näen elämässäni Jumalan käden ja luotan hänen hoitoonsa. Näin silloinkin, kun se hoito tuntuu aivan hirveältä ja meidänkin tuskanhikemme vuotaa maahan veripisarain tavoin. Juuri sen keskellä Jeesus lupaa: ”Rauhan minä jätän teille, minun rauhani - sen minä anna teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön tiedän sydämenne olko murheellinen, älköönkä peljätkö” (Joh 14:27, KR 38).

Rauha on siinä, että vihdoinkin uskon, että kaikkivaltiaan Jumalan tahto tapahtuu elämässäni ja silloin kaikki mitä minulle tapahtuu on vain hyväksi. Vaikeutemme on siinä, että liian usein näyttää kuin Jumalan tahto tapahtuu silloin kun meidän oma tahtomme ei tapahdu ja kaikki tuntuu vääntyvän elämässämme mitä mielettömimmällä tavalla.

Näemme tämän samansisältöisen luottamuksen toisessakin paljon lainatussa Jeesuksen sanassa: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuorman uuvuttamat. Minä anna teille levon” (Matt 11:28, KR 92). Mitä tämä tarkoittaa sen paljastaa meille jatko. Hänhän sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni hartioillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin tiedän sielunne löytää levon” (11:29). Kuinka vaikea meidän on taipua nöyräksi, sallia viisaan Jumalan tehdä elämässämme niitä tekoja, joita hän tekee. Kuinka helposti räjähdämme kiukkuun ja kapinaan.

Kuitenkin sydämen lempeys ja nöyryys löytyy vain todellisesta taipumisesta Jumalan hallintaan ja tahtoon, joka ilmenee juuri niissä elämänkohtaloissa joiden keskellä elän. Juuri siitä on nyt kysymys ja vain siinä sielumme löytää levon elämän sotkujen ja ahdistusten keskellä.

Vaikeutemme on kuitenkin siinä, että meillä on oma päämme ja luulemme tietävämme Jumalaa paremmin miten asioiden tulee olla elämässämme. Me vaadimme Jumalaa toimimaan meidän mielemme mukaisesti. Ja olemme järkyttyneitä, kun sitten ei Jumalan ohjaakaan tapahtumien kulkua niin kuin olemme ajatelleet. Se synnyttää levottomuuden ja syvän ahdistuksen. Eihän elämä mene sillä tavoin kuin me vaadimme. Elämä yllättää. Koska tahansa meille kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

”Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne” (Jos 30:15). ”Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni” (Ps 131). ”Ja vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti” (Jes 32:17). On kysymys mitä henkilökohtaisimmasta rauhasta ja levosta. Jeesus tyydyttää läsnäolollaan minun ahdistuneen mieleni kuohut ja myllerrykset.

Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti vankilassa runon nimeltä Rukouksia vankitovereilleni jouluna 1943. Hän oli tuolloin natsien vankina syytettynä attentaatista Hitleriä vastaan. Puolitoista vuotta myöhemmin hänet ammuttiin: ”Minussa on pimeää, mutta sinun luonasi on valkeus, minä olen yksinäinen, mutta sinä et minua hylkää, minä olen pelokas, mutta sinulla on apu, minä olen levoton, mutta sinun luonasi on rauha. Minussa on katkeruus, mutta sinun luonasi on kärsivällisyys, minä en ymmärrä sinun teitäsi, mutta sinä tiedät tien minulle. Sinä olet antanut minulle paljon hyvää, anna minun nyt ottaa myös vaikea sinun kädestäsi. Sinä ei aseta minulle enemmän taakkaa kuin jaksan kantaa. Sinä annat kaiken kääntyä lastesi parhaaksi. Herra Jeesus Kristus, sinä olit köyhä ja kurja, vangittu ja hyljätty niinkuin minä. Sinä tunnet kaiken ihmisten hädän, sinä pysyt minun luonani, kun kukaan ihminen ei minua auta, sinä et unohda minua, sinä etsit minut, sinä tahdot, että tunnen sinut ja käännyn puoleesi. Herra, minä kuulen sinun äänesi.”

Miten tämän saman sanoikaan Luther: ”Abraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28).”

Silloin toteutuu elämässämme Jesajan profetia: "Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu puutarha, niin kuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu" (Jes 58:11, KR 38)

Menenkö tänään Jeesuksen luo?

Olen ottanut esille kolme mielestäni mitä tärkeintä asiaa Kristuksen luo tulemisessa ja hänen tarjoamansa elävän veden juomisessa. Elävä vesi on Jeesus itse Jumalan Poika ja Ihmisen Poika. Elävä vesi on syntieni anteeksiantamus hänen nimessään ja veressään ja siinä osallisuus iankaikkiseen elämään. Elävän veden juominen on taipumista Jumalan tahtoon silloinkin, kun se minun tahtoni vastaista. Se on luottamusta siihen, että kaikista heikkouksistani huolimatta minunkin pieni elämäni on hänen käsisään. Kaikki mikä minua kohtaa tulee häneltä ja hänen varaansa saan jäädä, vaikka en kaikkea ymmärräkään.

Siksi ratkaisevinta tänään on se haluanko mennä tällaisen Jeesuksen Kristuksen luo. Haluanko todella juoda sitä elävää vettä, jota hän tarjoaa nykymaailman suurilla tarjousmarkkinoilla.

Käytännössä hänen luokseen meneminen on samanlaista kuin jonkun henkilön luokse meneminen. Opin tuntemaan hänet samalla tavoin kuin opin tuntemaan jonkun toisen ihmisen.

Ratkaisevaa siinä ovat sanat. Sanojen avulla kuulen hänen kutsunsa, hänen sanansa vakuuttavat minulle sen, mitä hän on ja mitä hän antaa. Siksi opettelen kuuntelemaan häntä, kun hän lähestyy minua sanojensa kautta ja otan vastaan hänen sanansa ja luotan niihin. Rakennan elämäni hänen sanojensa ja ennen kaikkea hänen armolupaustensa varaan.

Siksi hänen luoksensa menemisen ei tarvitse olla mikään ihmeellinen ja tunteenomainen kokemus. Se ei ole vajoamista johonkin erityiseen yliluonnolliseen, mystiseen maailmaan, ei pisaran sulautumista lämpimään valtameren syleilyyn.

Se on ihmeen asiallista ja asiakeskeistä. Siinä kaikki on niin yksinkertaista, että tuntuu miltei mahdottomalta uskoa sitä todeksi ja ennen kaikkea uskoa, että siinä on iankaikkinen elämä ja autuus.

Kuulen tänäänkin hänen kaikuvan huutonsa: ”Tulkoon minun tyköni ja juokoon.” Nytkin minulla on aika ja mahdollisuus ottaa hänen sanansa vastaan, luotaa niihin ja pitää niistä kiinni elämässäni toteutuvina sanoina. Siinä hän on. Hän elää tänäänkin, hän huutaa kutsunsa ja ottaa vastaan tulijan – minutkin. Ei mitään sen enempää eikä mitään muuta. Ja kuitenkin siinä on valtavasta asiasta kysymys.

Nyt opettelen läpi elämäni vaeltamaan Jeesuksen tämän armolupauksen varassa: Tulkoon minun tyköni ja juokoon”. Mielelläni siihen lisään hänen vakuuttavat sanansa: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37). Niiden varaan rakennan koko elämäni ja tulevaisuuden odotukseni. Minulla ei ole muuta lopulta elämässäni kuin nämä hänen sanansa.

Jeesuksen luo meneminen on hänen avuksi huutamistaan

Jos hetkittäin olen epävarma siitä, mitä käytännössä on Jeesuksen luo meneminen, koen sanomattoman vapauttavana tiedon siitä, että se on vain ja nimenomaan Jeesuksen Kristuksen nimen avuksihuutamista. Kuinka hyvä on silloin vierailla Luukkaan evankeliumin 18. luvussa. Kuuntelen ja alan toistaa sokean kerjäläisen huutoa: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (18:38). Polvistun publikaanin vierelle ja sanon: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” 18:13). Ja yritän olla elämäni viime hetkeen asti yhtä hellittämätön kuin köyhä leski ja luottaa Jeesuksen sanoihin: ”Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? (Luuk 18:7)

Kuinka usein olenkaan kerrannut erään tuntemani tamperelaisen papin ja opettajan - Oiva Virkkalan - Kotimaa-lehdestä lukemaani kirjoitusta. Se on ollut itselleni eräänlainen helmi, joka on vapauttanut etsimästä pelastusta tunteistani ja kokemuksista. Oiva Virkkala oli puhunut Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa näin: "Sävy Vilkuna valitti usein sisäistä köyhyyttään. Tämä valitus ei ollut salattua ylpeyttä tai veruke, johon usein turvaudutaan, kun ei tahdota nähdä totuutta. Se oli aito huoli siitä, ettei tuntenut pelatusta niin kuin jotkut muut. Hän tiesi sen, mutta ei pystynyt eläytymään siihen tunnevoittoisesti. Tähän tuntemisten köyhyyden eteen aina tultiin. Hän eli aralla tunnolla. Hän pelkäsi, että jos hän tällaisena uskoo, hän on armonvaras. Siunaustakin hän oli pyytänyt Jumalan palvelijalta, mutta ei ollut osannut iloita siitä niin kuin muut. Ja kuitenkin hän tunnusti: ’Siinä minä roikun. Se oli vaivaista roikkumista, mutta kuitenkin kiinniriippumista. Siinä oli sama sävy kuin virrentekijän rukouksessa: ’Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaik’ ei ois toivoa ollenkaan’. Eikö tämä ole yksi piirre elävässä uskossa. Se on siellä, vaikka sitä ei nähdä. Jotkut kokevat iloa ja varmuutta ja se toki kuuluu elävään uskoon, mutta jotkut joutuvat enempi jäämään odottavaan uskoon, emmekä pysty tyhjentävästi selittämään, miksi näin on. Kun tämän tunnustamme, ei meidän tarvitse syyttää eikä kadehtia toisia. Uskallamme olla aitoja. Silloin usko on meidän uskoamme eikä väkisin pinnistettyä tai ulkoa käsin meihin siirrettyä. Silloin Jumala saa kunnian sekä meidän köyhyydestämme että meidän rikkaudestamme" (Oiva Virkkala Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa 21.3.1983).

Kuinka hyvin tähän sopiikaan vanha Roseniuksen laulu:
Murheinen sielu, murheesi heitä, oi älä unhota sulla mitt' on: Armo on sulla ahdistetulla! Jeesus hän vielä on muuttumaton. Jumala vielä on Isä sulle, Poikansa myös yhä veljesi on. Sua Henki taivaan vie läpi vaivan, vie kotihin. Kai se kylliksi on? Oi mitä ihmeitä on pyhät Herran: Autuaat aivan - mut huokailevat. Lapsia taivaan - vangitut vaivaan! Turvatut - kuitenkin rauhattomat! ”Uskosssa saadaan kulkea vielä, nähdä ei saa, se ei hyödytäkään. Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu, siks’ sanan uskohon aina mä jään”. ”Nouse siis sielu, pois surus heitä, sun Isäs armo on muuttumaton! Suuri lie vaivas, peittyköön taivas, kuitenkin aurinko taivaalla on!” (Hengelliset laulut ja virret 247).

"Sinä et saa tehdä muuta tekoa Jumalalle kuin uskoa, että Kristus tekee tekonsa sinun puolestasi ja asettaa ne Jumalan eteen. Jotta uskosi pysyisi puhtaana, älä tee muuta kuin pysy hiljaa, anna hänen tehdä hyvää ja vastaanota Kristuksen teot sekä anna Kristuksen harjoittaa rakkautta sinussa" (Luther).

Yksikään ihminen ei ole luonnostaan syntiinlankeemuksen ja perisyntisyyden tähden Jumalan lapsi. Raamattu sanoo sen selvästi: Väite, että kaikki ihmiset ovat jo ihmisyytensä tähden Jumalan lapsia, on kaunis inhimillinen kuvitelma.

Jokainen ihminen on kyllä Jumalan luomistyön tulos ja siksi ihmeellinen (Ps 139:13-14). Mutta synti estää ihmistä pääsemästä sydämelliseen ja lapsenomaiseen suhteeseen Jumalaan. Ihminen on todellisesta ja oikeasta Jumalasta vieraantunut ja jopa vihamielinen häntä kohtaan (Kol 1:21). Ihmisessä kiehuu jatkuvasti kapinamieli Jumalaa vastaan. Raamattu sanoo suorasukaisesti, että ihminen voi olla Paholaisen lapsi (1 Joh 3:10).

Paavali vakuuttaa kuitenkin kirjeensä vastaanottajille, että "te kaikki olette Jumalan lapsia". Aivan samalla tavoin Johannes vakuuttaa: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme… Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh 3:1-2).

Mikään tässä maailmassa ei ole sen tärkeämpää ja suurenmoisempaa kuin se, että olemme Jumalan lapsia. Jumalan lapseuteen sisältyy koko ihmisenä olemisen syvin tarkoitus. Jos olemme Jumalan lapsia, silloin olemme saavuttaneet olemassaolomme todellisen päämäärän.

Raamattu opettaa myös selvästi, millä perusteella voimme omistaa itsellemme Jumalan lapsen nimen. Ensin kielteisesti: "Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset (Room 9:8)". Se lupaus, jonka voimasta ihminen syntyy Jumalan lapseksi on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta (Room 1:16-17).

Armollinen Jumalan kaiken luojana ja perustajana "tahtoi tuoda paljon lapsia kirkkauteen" (Hepr 2:10). Koska ihmisillä oli liha ja veri, tuli Jeesuskin ihmiseksi, ihmisten kaltaiseksi. "Hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit" (Hepr 2:17). Siksi Jumala tahtoi, "että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta (2:9). "Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina" (2:14).

Vain usko Jeesukseen Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi. "Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi" (Joh 1:12). Usko Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi.. Uskon kautta Kristukseen saimme lapseuden hengen, jossa huudamme "Abba! Isä!" (Room 8:15). Nyt elämän perussuhde Jumalaan on mitä todellisin ja antaa elämällemme mielekkyyden ja sisällön. Vasta uskosta vanhurskaaksi tuleminen antaa rauhan Jumalan kanssa (Room 5:1). Siksi usko Kristukseen on suurin ja merkittävin asia, mikä ihmisellä voi olla elämässään. Se on parasta mitä ihminen voi koskaan saavuttaa rajan tällä puolella.

Usko yhdistää meidät Kristukseen. Nyt olemme Kristuksessa Jeesuksessa (3:26, KR38). Olemme hänessä, kuulumme hänelle ja olemme hänen omiaan (3:29). Kuten jäsen kuuluu ruumiiseen ja muodostaa yhden kokonaisuuden, niin mekin kulumme Kristukseen. Kuten viinipuun oksa on rungossa, niin mekin olemme Kristuksessa. Uskossa pysymme hänessä ja hän pysyy meissä (Joh 15:5).

Jumalan lapsen koko elämä painopiste on toivossa ja edessä olevassa kirkkaudessa. Niin masentavaa ja ahdistavaa kuin ajallinen elämä saattaakin jollekin meistä olla, niin joka tapauksessa ja aina meillä on lupa Paavalin tavoin puhua tästä hetken kestävästä, jopa vähäisestä ahdistuksesta, joka ei merkitse mitään verrattuna määrättömän suureen ja ikuiseen kirkkauteen (2 Kor 4:17). Jumalan sanan avulla päättelemme, etteivät missään tapauksessa, "etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme" (Room 8:18). Siksi emme saa lannistua, vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin ja maallinen majamme puretaan (2 Kor 5:1). Toki tänään vielä joudumme huokailemaan ahdistuneena. Opettelemme jatkuvasti elämään uskon eikä näkemisen varassa (5:7), mutta voimme kaikesta huolimatta olla turvallisella mielellä elämän hulluuden keskellä.

Näin siksi, koska olemme vakuuttuneita siitä, ettei mikään voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta, ei tuska eikä ahdistus. Raamattu lupaa, että kaikki vaikuttaa elämässämme parhaaksemme (Room 8:28) ja Herra antaa meille varman voiton kaikissa ahdistuksissamme (8:37). Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut, sillä ei mikään nykyinen eikä tuleva voi irrottaa meitä Jumalan rakkaudesta (8:38).

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne (Gal 3:27).

Meidät on kastettu, upotettu Kristukseen. Kaste on todella Kristukseen kastettuna olemista - ei jotain ulkonaista, kauaksi menneisyyteen jäänyttä muotomenoa. Se on tänäänkin todellisuutta, joka vakuuttaa meille, että olemme pukeneet päällemme Kristuksen. Saamme luottaa siihen, että meidät on kätketty ainoaan nimeen taivaan kannen alla, joka voi pelasta (Apt 4:12).

Olemme kätkeytyneet Kristukseen niin, ettei alastomuutemme, syntisyytemme häpeä enää näkyisi. Sillä Kristukseen kastettuina ja häneen uskon kautta pukeutuneina olemme edelleenkin syntisiä ihmisiä. Näkyvästä ja koettavasta syntisyydestämme huolimatta emme tee väärin luottaessamme siihen, että meillä on nyt Karitsan veressä valkaistut vaatteet päällämme. Ne ovat yhtä todelliset kuin kasteen vesi ja syntisyytemme. Vain valkeisiin vaatteisiin puetut pääsevät Jumalan valtaistuimen eteen palvelemaan häntä (Ilm 7:9,15).

"Kristukseen pukeutuminen evankeliumin kannalta katsoen siis on pukeutumista, ei lakiin eikä tekoihin, vaan sanomattomaan lahjaan, nimittäin syntien anteeksiantamukseen, vanhurskauteen, rauhaan, lohdutukseen, iloon Pyhässä Hengessä, autuuteen, elämään, niin, itse Kristukseen" (Luther). Kristus on suurempi kuin syntisyytemme ja hän voittaa sen tänään peittämällä ja kerran ylösnousemuksen päivänä hävittämällä. "Usko siis on mitä hellittämättömintä tähyämistä: se ei katso mihinkään muuhun kuin Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan ja vanhurskauden ja autuuden ja iankaikkisen elämän antajaan" (Luther).

APU PETTYNEELLE - RAKKAUS ON KUOLLUT

Temppeliaukion kirkko 2008 HSP

Meille annettu teema on kaksiosainen. Ensin on varsin runolliselta kuulostava ilmaus: Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Se voidaan ymmärtää tietysti monella eri tavalla. Siksi jo se, miten puhuja otsikon ymmärtää, voi jollekin tämä iltana tuottaa pettymyksen – eihän nyt käsiteltykään sitä, kuinka kauheaa on, kun sydämellinen herkkä suhde, todellinen rakkaus kuolee pettymysten, elämänkohtaloitten ja kolhujen keskellä. Se on voinut kuolla suhteessa puolisoon, lapsiin, omaisiin, ystäviin, työtovereihin, naapureihin, kirkkoon, yhteiskuntaan ja lopulta myös suhteessa omaan itseeni. Rakkaus on voinut kuolla myös suhteessa Jumalaan. Elämä on murjonut sillä tavoin, ettemme enää jaksa luottaa Jumalaankaan, emme hänen hyvään tahtoonsa emmekä hänen todelliseen rakkauteensa. Tilalle on saattanut kasvaa vain välinpitämättömyyttä, ja pahimmassa tapauksessa sisimmän saa valtaan katkera viha – viha kaikkia ja kaikkea kohtaan.

En osaa lähteä syvemmin kuvailemaan rakkautta, joka on kuollut elämän virtaan enkä niitä monia pettymyksiä, joita olemme kokeneet ja tulemme kokemaan elämässämme. Oletan, että useimmilla meistä on omia kokemuksia niin rakkauden kuolemasta tai ainakin sen hiipumisesta kuin pettymyksistäkin eivätkä ne suinkaan ole aina niin helppoja edes palautettavaksi mieleen. Eihän meidän jokaisen elämästä ole tullut suurta eikä edes pientä menestystarinaa. Monen meidän on ehkä ollut todella vaikeaa taipua siihen, että elämä menee niin kuin se menee eikä se suinkaan aina mene oman mielemme mukaan eikä sillä tavoin, että se meitä miellyttäisi.

Otan avukseni kolme tapausta, jotka omalla tavallaan kuvaavat niitä kamppailuja, joita eräät ovat joutuneet käymään, kun elämä ei ole mennytkään mukavasti voitosta voittoon. Kukin heistä on tavallaan kokenut syviä pettymyksiä ja joutunut kamppailemaan säilyttääkseen uskonsa Herraan ja löytääkseen tasapainon elämäänsä.

Esimerkki 1

Muutama vuosi sitten luin Askel lehdestä erään avioparin haastattelun. He eivät olleet saaneet omaa lasta. He sanoivat, että lapsettomuudesta on vaikea puhua, kun se osuu omalle kohdalle. Usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan sekä helpottaa että mutkistaa asiaa. He kyselivät: Miksi Jumala ei tartukaan meitä raastavaan ongelmaan? Toisaalta kipua lievittää tietoisuus näkevästä ja kuulevasta Jumalasta, joka on vierellä kaiken keskellä. Aviomies kertoi: ”Usko Jumalaan on sekä helpottanut että vai­keuttanut lapsettomuuden käsittele­mistä. Alussa tieto lapsettomuudesta lä­hensi suhdettani Jumalaan. Rukoilin paljon ja koin sen auttavan minua eteenpäin. Ajan kuluessa asia alkoi loi­tontaa minua Jumalasta. Koin Jumalan olevan voimaton auttamaan meitä.” Aviovaimo taas oli kokenut ru­kouksen ajoittain täysin hyödyttömäk­si, koska mitään ei kuitenkaan tapahdu. ”Mietin, miksi rukoilla Jumalalta apua lapsettomuuteen, kun hän ei toi­mi tilanteessamme. Kuitenkin kaikki kipuilu meidän tapauksessamme on tapahtunut suhteessa Jumalaan, ei hänestä erillään.”

Heille saattoi tapahtua jopa hengellisissä kokouksissa, että vieraileva puhuja poimi heidät satojen ihmisten joukosta ja väitti, että hänellä oli heille lupaus Jumalalta. Profetioiden sisältö oli aina samankaltainen: Jumala tulisi antamaan heille lapsen. Vuodet kuitenkin kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Lupaukset lapsesta ja muiden kristittyjen hyvää tarkoittava rohkaisu vain syvensivät kriisiä. Toisaalta oli voimakas luottamus Jumalan ihmeitä tekevään voimaan ja toisaalta jatkuva pettyminen siihen, että mitään ei tapahtunut.

Erityisen haavoittavaksi muodostu eräs profetia, jossa oli maininta vuosimäärästä, jonka kuluessa tuleva lapsi olisi syntyvä. Kun tuo aika meni umpeen, jotakin ikään kuin kuoli. Adoptiolapsenkin saaminen tuntui olevan vaikeaa. Mies kertoo: ”Olin Jumalalle katkerampi kuin kos­kaan aiemmin. Huusin hänelle sitä, kuinka hän on täysin voimaton autta­maan meitä vaikeassa tilanteessamme. Kyselin Jumalalta, minkälaista firmaa hän oikeastaan pyörittää: profetioita tu­lee kyllä, mutta lasta ei.” Lopulta he saivat kuitenkin adoptiolapsen ja kaiketi saivat toisenkin. Haastattelun viimeinen ajatus on: Jumalan lupauksista­kaan ei voi tehdä epäjumalaa.

Esimerkki 2

Jo vuosia sitten sain itselleni tuntemattomalta kanssakulkijalta kirjeen. Siinä tämä syntymästään asti vammainen purki sydäntään. Hän kertoo: ”Menin jopa rukousiltaan pieni toivonliekki sydämessäni: jospa paranisin! En parantunut. En edes kokenut mitään Jumalan vahvistavaa ja sydäntäni hoitavaa kosketusta, jota sitäkin odotin. Päinvastoin. Olin hirmuisen pettynyt ja tunsin suurta hylkäämistä. Kyselin mielessäni, miksi lähdin sieltä niin suuri epätoivo sisimmässäni. Vaikka en parantunutkaan, odotin kuitenkin jonkinlaista Jumalan voimaa itselleni. Ei mitään. Miksi minulla oli paha olla.

Sen jälkeen olen huokaillut Jumalalle, eikö ole mitään lohdutusta meille, jotka emme parane? Eikö ole ketään lohduttajaa, joka sanoisi täydellä painolla, että kelpaan tällaisena. Että joku rukoilisi niiden kanssa, jotka EIVÄT parantuneet. Harvassa sellaisia on, jotka ovat saaneet näitä sanoja julistettavakseen. Paljon pidetään ylistyskokouksia. Miten siipeensä saaneet ja kaiken (monenlaisen) ahdistuksen alla olevat voisivat ylistää? Suulla ehkä kyllä (kun on ’pakko’ kelvatakseen), mutta sydän taitaa itkeä katkeraa itkua saman aikaisesti! Kuka järjestäisi ’Itkekää itkevien kanssa’ -illan? Rohkenisivatko kaikkein raskaimman kuorman alla olevat tulla sellaiseenkaan?

Miltä tuntuu vammaisesta tulla seurakunnan keskelle vammaisena? Hyväksytäänkö ihminen vammaisena tai sairaana? Ihan oikeasti eikä vain puheissa.

Nyt puhun omakohtaisestikin. Ehkä muillakin on samanlaisia kokemuksia. Niistä vaan on vaikea puhua; eihän uskova tai etsivä saa olla nurkumielellä. Kiittäkää joka tilassa – on helppo heittää vastaan!

On ollut joskus loukkaavaa, kun joku (tietysti hyväntahtoisena) on tullut sanomaan rukoilevansa puolestani (parantumiseni!) tai kysymään, enkö ole ollut parantamiskokouksissa. SIIS: kelpaanko vammaisena? Ja vaikka sanallista kommenttia tulee sittenkin aika harvoin, olen ollut aistivinani ’miksiköhän tuo ei ole parantunut’ -asennetta.

Olen kyllä ollut parikin kertaa tilaisuudessa, jossa vammani parantumisen puolesta on rukoiltu. Olen tullut niistä pois hyvin onnettomana ja itkenyt monet itkut syvästi kurjuuteni tuntien ja syvästi pettyneenä. Lisätaakkana polttava kysymys – MIKSI EN MINÄ? Vuosikausia. Vamma kun ei ole tavallisesti ainoastaan kosmeettinen haitta, vaan se lisäksi aiheuttaa enemmän tai vähemmän fyysistä ja henkistä kipua (häpeän tunnetta, syyllisyyttä, katkeruutta…) sekä muuta hankaluutta – vamma / sairaus rajoittaa elämää, väistämättä.

On ollut joskus raastavaa lukea hengellisistä lehdistä juttuja niistä, jotka ovat parantuneet. Kuka nyt olisi kiinnostunut edelleen sairastavan tai vammaisen tarinoista. Ei ainakaan, jos nämä uskaltavat kertoa epätoivostaan, väsymisestään, kipeistä kysymyksistään… Eihän uskova ihminen saa olla heikko ja masentunut (kiittämätön), vai saako?

Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että jospa Jumalalla on kylliksi viisautta antaa joillekin terveyttä, toisille sairautta, vammaisuutta…. Syystä jota emme tiedä. En tarkoita mitään halpahintaista puhetta tästä aiheesta! Miksi pitäisikään esiintyä viisaana Jumalan salaisuuksien edessä! Miksi ei voisi laittaa kättä suulleen ja olla hiljaa, ellei ole mitään kunnon sanottavaa.

Eikö tähän elämään kuulu sairaudet, vammaisuus ja monenlainen muu vastoin-käyminen. Jos joku paranee tai saa muun avun, se on suuri kiitoksen aihe! Tietysti! Mutta koska tosiasiassa kaikki eivät tule siitä osalliseksi, eikö meidän tulisi armahtaa taakkojen kantajia. Pikemminkin asettaa ’olkapäämme’ kuorman alle kuin lisätä siihen mitään. Me kaikki tarvitsemme vuorotellen sitä ’kantoapua’ mitä toisillemme voimme antaa. Kuka meistä on heikko missäkin! Eihän Jumalan valtakunnan työ ole ensisijaisesti parantamista ja ihmeiden tekemistä, vaan evankeliumin julistamista! Mitkään ihmeet eivät usein sittenkään synnytä uskoa. Uskon syntyminen on IHME!

Esimerkki 3

Seuraava haastattelu vie meidät erään yli 40 vuotiaan seuraan. Hän on kärsinyt syntymäs­tään saakka asteittain etenevästä sai­raudesta. Hän ei voi kävellä ja on tarvinnut hengityskonetta jo kauan.

Haastattelussa hän kysyi: Kelpaanko parantumatta? Evankeliumien parantumiskerto­mukset ovat hänen mielestään riemullista ja toivoa antavaa luettavaa. Ne osoit­tavat, että Jumala on sairauksia voi­makkaampi. Mutta hän arvostelee suuria parantamiskokouksia, joissa tunnel­ma nostatetaan niin, että kuulija voi kuvitella, että nyt kaikki hänen vai­vansa häviävät. Hän sanoo: ”Se, joka ei parantunutkaan, jou­tuu kysymään itseltään: Mikä meni pieleen? Puuttuuko minulta uskoa? Onko esteenä jokin synti?” Moni tunte­maton henkilö on tarjoutunut rukoile­maan hänen puolestaan, mutta jälleen hän kysyy: ”Tietenkin he haluavat minulle hyvää. Mietin kuitenkin, enkö kel­paa tällaisena, vammaisena, näille ihmisille,” Kuitenkin hän tunnistaa elämässään lukuisia ti­lanteita, joissa Jumala on häntä aut­tanut. Ennen kaikkea hän on saanut yltäkylläisen ja rikkaan elämän. ”Parantaminen ei ole Jumalan ai­nut tapa auttaa ihmistä. Raamatusta olen oppinut, että Jumalalle riittää, että uskon syntien anteeksiantamukseen. Enkö voisi kelvata myös toiselle kristitylle ja seurakunnalle.”

Mistä apu pettymyksen kohdatessa?

Emme itse ole voineet valita omaa osaamme elämässämme. Kenties joskus olemme saattaneet niin kuvitella. Ehkä emme enää. Meille on kuitenkin ratkaisevan tärkeää se, miten suhtaudumme omaan todellisuu­teemme, itseemme, elä­määmme, lähimmäisiimme, tehtäviimme, maailmaan, kärsimyksee­mme. Kärjistetysti sa­nottuna omasta suhtautumises­tamme kaikki riippuu. Todellisuus on se, mikä se on ja se on yleensä meistä riippumatonta ja antaa meille, mitä antaa meiltä lupaa kysymättä. Asenteemme todellisuu­teen vaikuttaa siihen, millaisena sen koemme, mihin tästä nyt lähdemme, mitä meistä tulee, mitä saamme aikaan, millaiseksi elämämme muodostuu, millaisena koemme kärsimyksemme.

Katselin TV:ssa jo vuosia sitten kuvausta eräästä urheilijanuorukaisesta. Hän oli nukahta­nut autonsa rattiin ja ajanut metsään. Seurauksena oli halvaantu­minen niskasta alaspäin. Hän ei suostunut osaansa. Hän sanoi suoraan: "Koska en voi lasketella rinteillä, ei elämälläni ole tarkoitusta". Näin hän saneli, määräsi oman elämänsä eikä suostunut todellisuuteen. Hänellä oli vain yksi vaihtoehto ja se oli täydellinen terveys ja kun hän ei sitä saanut, hän ei suostu­nut jatkamaan elämäänsä. Jostain sain tiedon, että hän olisikin surmannut itsensä. Tilanne on täysin kestämätön ja mieletön tässä maailmassa, jos vaadimme Jumalaa hoitamaan asiat meidän haluamal­lamme tavalla.

Eräs psalmi kuvaa mielestäni hyvin tyytymistä Jumalaan ja hänen tahtoonsa. ”Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä, eivät minun silmäni ole korskeat, enkä minä tavoittele asioita, jotka ovat minulle ylen suuret ja käsittämättömät. Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on sieluni minussa. Pane toivosi Herraan” (Ps 131).

Apu on siinä, että saamme huutaa avuksemme Herran Jeesuksen nimeä

Olen ollut kiitollinen siitä, että löysin jo Raamatun alkulehdiltä tuon erikoisen sanon­nan: "Huutaa avuksi Herran nimeä" (hepr. kaaraa, huutaa avuksi, kutsua, lukea, nimittää, 1 Moos 4:26b, kreik. epikaleoo, 1 Piet 1:17; Apt 2:21, 9:14, 21: Room 10:12,13, 14; 1 Kor 1:2; 2 Tim 2:22). Tähän sanaan VT:ssa liittyy ihmeellinen lupaus, jota on kutsuttu Raamatun hätäpuhelinnumeroksi 5015: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tah­don auttaa sinua" (Ps 50:15). Huipentumana on kuitenkin Jooelin sana, jota lainataan Roomalaiskir­jeessä: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu" (Jooel 2:32; Room 10:13). Pelastumisen kynnys ei totisesti ole kenellekään liian korkea!

Tässä ei kysytä millainen minä avuksihuutajana olen, mitä olen saanut aikaan, mitä minusta on tullut. Riittää kun aina ja toistuvasti jaksan huutaa avuksi oikeaa nimeä. Ainoa oikea nimi maailmassa on Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan nimi. Pietarihan sanoi Apostolien tekojen mukaan: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12).

Juuri näinhän teki ryöväri ristillä. Ei hän onnistunut missään koko elämässään, ei hänestä tullut mitään. Vain pahaa hän oli saanut aikaan. Nyt ei ollut enää muutoksen mahdollisuutta. Ja siinä toivotonta toivottomimmassakin tilanteessa hän sanoi: "Jeesus, muista minua" (Luuk 23:42). Muuta ei tarvittu - turhaan ja tyhjään eletty elämä ei sittenkään mennyt hukkaan, sillä Jeesus vastasi hänelle ja vastaa jo­kaiselle häntä avukseen huutavalle ajan loppuun asti: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisis­sa" (Luuk 23:43, KR 92).

Millä tavoin ja koska hän vastaa avunhuutomme – sen me jätämme hänen vastuulleen. Me tiedämme, uskomme ja kerran iäisyydessä näemme, ettemme koskaan ole turhaan huutaneet häntä avuksemme.

Apu on siinä, että Herra Jeesus on kanssamme pettymyksissäkin

Raamattu vakuuttaa, että SAAMME KÄRSIMYKSEMME KÄRSIÄ YHDESSÄ KRISTUKSEN KANSSA (Room 8:17b). Meidän ei tarvitse jäädä kärsimyksiimme koskaan yksin. Hän suostuu olemaan kanssamme kaikissa niissä. Luotamme siihen, että Herra kärsii vierel­lä­mme ja sen tulee riittää meille.

Raamattu jopa vakuuttaa, että meidän tuskamme koskettavat Herraa yhtä sy­västi kuin meitä itseämmekin, sillä "kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus" (Jes 63:9, KR 38). Jos suostumme kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa ja pidämme tuskistamme huo­limatta kä­temme hänen kädessään, tulemme kokemaan, että hänen kanssaan pääsemme kerran osalliseksi myös siitä kirkkaudesta, joka hänellä nyt on (Room 8:17c). Hänkin kärsi tässä maailmassa ja vasta sitten meni kirkkauteensa. Meidänkin on suostuttava kulkemaan samaa tietä hänen kanssaan.

Psalmin rukoilija tunnustaa: "Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli" (Ps 73:25). Hävetenhän joudumme usein myöntämään, ettei Herra Jeesus yksin riitä meille. Haluamme kaiken mahdollisen ajallisen hyvän ja sitten myös taivaan. Paavali saattoi kirjoittaa: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta” (Fil 1:23). Me taas vielä vanhuksinakin haluamme yhtä ja toista saada omaksemme täällä ajassa.

Jeesukseen uskoessamme saamme luottaa siihen, että Jeesus on lähellämme, on kanssamme. Näin siksi, että hän on luvannut sen, koemmepa itse sitten, mitä koemme Emme ehkä osaa kuvitella, millä tavoin hän on nyt kanssamme, sillä elämässämme saattaa olla sellaista ahdistusta ja sotkua, että pimeys ympäröi meitä monella tavoin. Koemme, että meillä on syntiä omissa asenteissamme, kiukuttelemme omien ja läheisten sairauksien tähden, olemme ahdistuneita juuri siinä elämäntilanteessa, johon meidät on nyt pantu ja suremme omaa hedelmättömyyttämme ja osaamattomuuttamme.

Paavali tosin sanoi: ”Me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia” (2 Kor 4:16-18). Mutta me emme ole vielä kasvaneet noin tasapainoiseen asenteeseen.

Jälleen aivan kuin uutena asiana joudumme opettelemaan, että sittenkin meille on kylliksi se, että Herra on lähellämme, hän on kanssamme sanansa perus­teella. Hän näkee ja tietää kaiken. Siksi meidän ei tarvitse huolehtia myöskään siitä väistyvätkö nämä ongelmamme tai kipumme, paranemmeko tästä sairaudestamme vai johtavatko ne meidät viimeiseen taisteluun tässä elämässä. Meille on kylliksi siinä, että hän tietää kaiken ja ohjaa kaikkea elämässämme. Mikään ei ole sattumaa eikä kohtalon sokeaa leikkiä.

Ennen kaikkea hän on lähellämme nimenomaan syntiemme sovittajana ja anteeksiantajana. Se riittää meille. Näin opettelemme sitä, että Jeesuksen armon ja sovituksen sana on meille kaikki kaikessa ja jätämme hänen käsiinsä unelmamme tervey­destä, voimasta ja hyvin­voinnista. Suostumme tänään Jeesuksen kanssa kanta­maan juuri sitä ristiä, minkä hän on antanut, suostumme kaikkiin sen tuomiin rajoituksiin ja hankaluuksiin.

Siksi kuinka hyvä onkaan mennä toistuvasti omaan kammioomme, sulkea ovemme ja siellä viedä pettymyksemme, ongelmamme, kipumme ja sairautemme Herran eteen. Huokailen kerromme niistä hänelle ja luotamme siihen, että hän "joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi, joka on silmän luo­nut, hänkö ei näkisi" (Ps 94:9). Kerromme hänelle pelois­tamme ja epäi­lyksistämme. Kerromme siitä pimeydestä, siitä pahuuden voimas­ta, jonka olemme ehkä ko­keneet lähesty­vän meitä ongelmiemme kanssa. Taas ja taas opettelemme: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saat­takaa pyyntönne rukouksella ja anomi­sella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi" (Fil 4:6).

Vaikka koemmekin, että elämme kuin usvassa, pimeän sumun ympäröimänä. Luotamme kuitenkin siihen, että Herra Jeesus on juuri siinä usvamme keskellä. Hän on siinä, sillä saamme pitää kiinni hänen lupauk­sensa sanasta: ”Minä olen teidän kanssanne”. Pidämme siitä kiinni, vaikka kaikki ei ole suinkaan selvää ja kirkasta eikä tuska ole vielä hellittänyt. Uskomme Jeesukseen ei olekaan mitään itsessämme olevaa, jotain johon me itsessämme voisimme luottaa. Uskomme ainoana kohteena ja sisältönä on yksin Jeesus Kristus eikä ketään eikä mitään muuta. Uskomme ei ole ko­kemuksia, ei rukousvastauksia, ei mitään muuta näkyvää kuin vain hänen sanastaan kiinnipitämistä. Annamme hänen sanansa täyttää levottoman ja sekavan sydämemme. Annamme hänen sanansa rauhoittaa rauhattomuuttamme. Annamme hänen sanansa kannatella itseämme, elämäämme ja usko­amme loppuun asti.

Lopulta ehkä väsyneenä haluamme pitää vain yhdestä Raamatun lupauksesta kiinni ja unohtaa kaikki muut. Näin siksi, ettemme eksyisi niin moneen ristiriitaiseen asiaan Raamatussamme ja ennen kaikkea niihin ristiriitaisiin tulkintoihin Raamatustamme, joita kuulemme tässä ajassa. Olkoon se yksi ainoa kaiken muun nielevä Raamatun lupaus Jeesuksen sana: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37, KR 38). Tästä, ehkä vain tästä haluamme pitää kiinni elämässä ja kuolemassa.

Loppusanat

Suostun elämään uhanalaisena ja suostun siihen, että Jumala murskaa kaiken inhimil­lisen varmuuden minussa saadakseen olla ainoa. Taivun elämään uhanalaisena Jumalan sanan lupa­usten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.

Pyrin olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallis­ten, vastaa­mattomien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästi­kin neuvottomak­si. Myönnän, ettei minulla ole mitään järkevää vastausta useimpiin vaikeisiin elämän ongelmiin. Siksi suostun siihen, että elämään kuuluu kaoottisuus. Kaikki ei ole koskaan täysin kohdallaan. Omalla tavallaan on myös totta kärjistetty sanonta: Koska tahansa, voi meille kenelle tahansa, sattua mitä tahansa.

Saan olla täysin varma ja vakuuttunut Jumalan todelli­suudes­ta, mutta en halua olla liian varma omasta käsityksestäni Jumalasta ja hänen todellisuu­­tensa luonteesta ja siitä, miten hänen tulee toimia.

Opettelen luottamaan Jumalaan, mutta en halua luottaa inhimilli­siin kuvauk­siin Ju­malasta. Luotan nimenomaan siihen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Raama­tussa lain ja evankeliumin sanan kautta.

Antaudun, sitoudun tietoisesti Herraan ja samalla tunnustan, että uskoni, luotta­mukseni ja antautumiseni on alati puolinaista ja kovin haurasta.

Suostun jatkuvasti kohtaamaan ja tunnustamaan oman syntisyy­teni. Myönnän, että saatan olla oman sydämeni petolli­suuden harhauttama (Jer 17:9). Tarvitsen jatkuvasti pyyntöä: "Jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps 139:24).

"Suo siis, Herra, että miten minun käyneekin, minä mukaudun sinun tahtoosi, ja että nyt sairaana ylistän sinua kärsimyksissäni. Ilman niitä en voi päästä kunniaan, ja sinä itse, Vapahtajani, olet tahtonut vain niiden kautta sinne mennä. Kärsimystesi mer­keistä opetuslapsesi sinut tunsivat. Ja kärsimyksistä sinäkin tunnet opetuslapsesi. Tunnusta siis minut opetuslapseksesi niiden tuskien takia, joita sekä ruumiissani että sielussani kärsin tekemistäni synneistä. Ja koska mikään ei ole otollista Jumalalle, jollet sinä sitä hänelle tarjoa, niin yhdistä minun tahtoni sinun tahtoosi ja minun kipuni niihin, joita sinä olet kestänyt. Tee niin, että minun tuskani tulevat sinun tuskiksesi. Yhdistä minut sinuun, täytä minut itselläsi ja Pyhällä Hengelläsi. Käy sisään sydä­meeni ja sieluuni kantaaksesi siellä kärsimyksiäni ja jatkaaksesi minussa niiden tuski­en kestämistä, jotka vielä ovat jäljellä piinastasi" (Blaise Pascal).

”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:7-10, KR 92).

I. SOKAISEVAN YLPEYDEN VAARA

Esillä oleva 2 Kor:n katkelma on lyhyt ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus erään Jumalan ihmisen sisäisestä taistelusta. Sen avulla Pyhä Henki paljastaa meille erään uskonelämämme suurimman vaaran ja osoittaa, millä tavoin Herra johtaa ja varjelee omiaan.

Siinä kerrotaan Jumalan ihmisestä, joka oli saanut kokea Jumalan yliluonnollisen puuttumisen omaan elämäänsä. Hänellä oli ollut valtavia ilmestyksiä. Hänet oli temmattu paratiisiin ja hän oli kuullut sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua (2 Kor 12:3). Tämän kokemuksen jälkeen hän saattoi olla täysin varma siitä, että hän oli todellinen Jumalan lapsi ja valittu ase ja että hänen koko elämänsä oli täysin Jumalan käsissä.

Samaan aikaan kerrotaan kuitenkin Jumalan lapsen hauraudesta ja syntisyydestä. Hän ei kestänytkään Jumalan kirkkauden kohtaamista. Vuosien rukoustaistelun jälkeen hän tajusi, että häntä uhkasi suuri sisäinen vaara. Kenties se selvisi vasta kolme kertaa toistuneen rukouksen jälkeen, kun hän ihmetteli miksi Jumala ei vastaa.

Hän tajusi, että nämä Jumalan teot hänen elämässään ja valtavat ilmestykset houkuttelivat hänestä esiin synneistä saatanallisimman – ylpeyden (2 Kor 12:7). Kaikista Hengen voimateoista huolimatta hänessä eli ja vaikutti hänen turmeltunut luontonsa. Siitähän Jeesus oli varoittanut opetuslapsia Getsemanessa: ”Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko” (Matt 26:41). Toisessa yhteydessä Paavali tunnusti tämän: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.” ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:18,24). Jokaisessa uskovassa elää ja vaikuttaa tänäänkin samanlainen turmeltunut luonto.

Miten nöyryyttävää onkaan huomata, etteivät suuret tunteet eivätkä edes väkevät taivaalliset kokemukset ilman muuta olekaan vain siunaukseksi! Ne sisältävät vaaran ja saattavat johtaa uskovan hänen luontonsa heikkouden takia omahyväisyyteen ja ylpeyteen.

Ylpeys (kreik. hybris) on perimmäinen synti, kaikkien syntien alkujuuri. Juuri siihen käärme houkutteli ihmisen syntiinlankeemuksessa, kun hän väitti, että ”te tulette niin kuin Jumala” (1 Moos 3:5, KR 38) – Jumalan kaltaiseksi. Ylpeys on ihmisen halua korottaa itsensä jumalaksi ja tulla riippumattomaksi todellisesta Jumalasta – itsenäiseksi, vapaaksi ja oman tahtonsa mukaisesti itseään toteuttavaksi ihmiseksi. Ylpeys on sitä, että ihminen on perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii kaikkialla ja aina omaa etuaan. Tämä mieli lähtee sisästä, ihmisen sydämestä (Mark 7:22).

Ilmestyskirjassa paljastetaan millaiseen arvostelukyvyn puutteeseen, sokeuteen ja omahyväisyyteen uskovan sisimmästä nouseva ylpeys voi johtaa: ”Sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm 3:17, KR 38). Se on eräs niistä vaaroista, joihin voimakkaana koettu uskoontulo ja pelastusvarmuus voi johtaa. Me kaipaamme ja tarvitsemme pelastusvarmuutta ja kuitenkin pelastusvarmuus voi muuttua huomaamattamme varmuudeksi omasta uskosta ja omasta oikeasta hengellisyydestä eikä se enää olekaan varmuutta yksin Pelastajan rakkaudesta ja luotettavuudesta.

Tarvitsemme toistuvasti varoituksen: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12). ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” (1 Kor 8:2, KR 38). Jatkuvasti on myös tarpeen Psalmin rukous: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38).

Raamattu kehottaa: ”Pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät” (1 Piet 5:5-6).

Nöyryys on sitä, että Jumala saa olla minun elämässäni Jumala ja minä olen vain ihminen. Nöyryys on sitä, että suostun näkemään omat rajoitukseni enkä yritä olla sen enempää kuin olen. Nöyryys on sitä, että annan Pyhän Hengen yhä syvemmin näyttää todeksi oman pohjattoman perisyntisyyteni.

Kristittyinä myönnämme kyllä todeksi Jesajan profetian sanat: ”Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (Jes 57:15). Mutta meidän on vaikea suostua siihen, että Herra alkaa todella murtaa ja nöyryyttää meitä. Nöyräksi ei kuitenkaan tulla ilman nöyryytyksiä. Vanhassa virressä laulettiin: ”Sä särje mun kivinen sydämeni, se uudeksi luo Isä taivaan” (vrt. virsi 159:4). Mutta kun Herra alkaa särkeä, me alamme parkua ja esittää voimakkaita vastalauseita.

Näemme nyt Paavalin elämässä, etteivät suuret hengelliset kokemukset tee ilman muuta uskovaa nöyräksi. Paavali tarvitsi pysyäkseen nöyränä sekä lihaansa pistimen että Saatanan enkelin rusikoimaan. Paavali joutui samaan kouluun kuin Job.

Näin tämä tilannekuvaus paljastaa meille taistelun, jota käydään jokaisen Kristuksen uskovan sisimmässä läpi koko ajallisen elämän. Ylpeytemme ei katoa sydämestämme niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Siksi valvova Jumalan lapsi joutuu koko elämänsä ajan vaikeroimaan oman sydämensä petollisuutta, pahuutta ja parantumattomuutta (Jer 17:9) ja huutamaan Herran armoa avukseen.

II. PISTÄVÄ PIIKKI JA SAATANAN ENKELI KURITTAMASSA MINUA

Uskovan Paavalin elämänkokemus paljastaa meille myös toisen keskeisen piirteen jokaisen Jumalan lapsen elämästä. Emme siitä mielellämme puhu emmekä edes halua siitä tietää mitään.

Emme kerta kaikkiaan pysy oikealla tiellä ilman tuskallista kuritusta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta.” ”Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme” (Hepr 12:6,7,10). Job sanoo: ”Hän avaa ihmisten korvat ja sinetillä vahvistaa heidän saamansa kurituksen, kääntääkseen ihmisen pois pahasta teosta ja varjellakseen miestä ylpeydestä” (Job 33:17-18).

Kurittaessaan Jumala joutuu käyttämään joskus hyvinkin raskaita keinoja.

Saatanan enkeli - käärme kavalin kaikista kedon eläimistä - vietteli ensimmäiset ihmiset syntiin. Nyt Jumala käyttää tätä samaa viettelijää Paavalin elämässä pitääkseen hänen ylpeytensä kurissa. Ihmeellisessä taivaallisessa ”rokotuksessa” käytettään samaa tuhoajaa torjumaan kyseisen tuhoajan tappavan vaikutuksen. Se tuntuu aivan käsittämättömältä. Mutta näin Jumala toimii kaikkivaltiudessaan. Näin tapahtui myös silloin, kun hän nosti tangon päähän autiomaassa saman käärmeen kuvan, joka vietteli ihmisen syntiin. Myös Jeesus korotettiin ihmisten kiroamana tangon päähän (Joh 3:14-15) ja juuri sillä tavoin hän voitti tuon vanhan käärmeen, Saatanan.

Emme tiedä käytännössä mikä oli Paavalin elämässä pistävä piikki ja millä tavalla Saatana häntä rusikoi. Jobin kirjan alku antaa meille joitakin viitteitä siihen, miten Saatana voi rusikoida ihmistä. Joka tapauksessa Paavalin kohdalla kyseessä oli jokin jatkuva, tuskaa tuottava ja sivullistenkin havaitsema oleva kiusa ja vaiva. Se pakotti hänet alistumaan ajallisen elämän rajoituksiin. Se sitoi hänet tiukasti maan kamaralle korkeiden yliluonnollisen taivaskokemuksen jälkeen. Se teki hänet raihnaiseksi ja haittasi hänen työtään Jumalan valtakunnassa. Tuon ajan katsomusten valossa pahan hengen aiheuttamat vaikeudet elämässä koettiin erittäin iljettävinä ja tällaisen ihmisen nähtiin olevan Jumalan hylkäämä. Emme ihmettele, että Paavali todella halusi vapautua siitä.

Missään tapauksessa Paavalin elämä ei yleensäkään kristittynä ollut helppo. Toinen Korinttilaiskirje paljastaa sen meille karulla tavalla: ”Kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme. Me olemme ahdingossa… Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä” (2 Kor 1:5-8). ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla… neuvottomia… vainottuja… maahan lyötyjä... ulkonainen ihmisemme murtuu (4:8,9,16). Tämä meidän maallinen telttamajamme puretaan… me huokailemme ja kaipaamme… huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua …” (5:1-4). ”Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen… Meitä halveksitaan, meitä panetellaan…. Meitä pidetään villitsijöinä… Meitä kohdellaan tuntemattomina… Olemme lähellä kuolemaa… pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia… Olemme köyhiä .. meillä ei ole mitään” (6:4-12). ”Ahdinkomme keskellä… emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot” (7:4-6). ”Vaikeudet ovat raskaasti koetelleet… äärimmäisessä köyhyydessä” (8:2). ”Älkää pitäkö minua järjettömänä. Mutta vaikka olisinkin hullu, niin antakaa minun olla hullu” (11:16). ”Olen saanut raataa kovemmin… olen ollut… vankeudessa, minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa. Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut ’yhtä vaille neljäkymmentä’ ruoskaniskua, kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua on kivitetty, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden. Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa” (11:23-27).

Kaikista näistä ahdistuksista ja vaikeuksista huolimatta emme tiedä, mitä Paavali tarkoitti puhuessaan piikistä ja Saatanan enkelin rusikoimisesta. Se on hyvä, sillä nyt voi jokainen soveltaa Paavalin opetusta oman elämänsä pistäviin piikkeihin ja rusikoimisiin.

Missään tapauksessa ei ole helppo luottaa sellaiseen Jumalaan, joka johdatuksellaan aiheuttaa meille tuskaa ja kipua. Me haluamme sellaisen Jumalan joka tekee meidät onnellisiksi, terveiksi ja hyvinvoiviksi. Haluamme Jumalan, joka parantaa kaikki sairautemme eikä ainakaan anna niitä lisää.

Kaiken lisäksi Paavalin elämänkokemus Jumalan johdatuksesta kertoo meille, että piikit ja rusikoimiset saattavat kestää vuosia. Tällaisista vuosista tuleekin uskovan elämässä jatkuvaa nisunjyvän kuolemaa (Joh 12:24). Ehkä nuorempana saattoi kuvitella, että kyynelillä kylväminen ja nisunjyvän kuolema on kertakaikkinen ja nopea tapahtuma ja sitten elämän loppuun asti kannamme ihanaa satoa ja olemme onnellisia ja menestyviä uskovia. Mutta vähitellen huomaammekin, että tuskainen ja nöyryyttävä kuolemanprosessi vain jatkuu ja sato, sen näkeminen ja korjaaminen ehkä jääkin kokonaan rajan tuolle puolelle. Tälle puolelle jää vain uskollisuus tässä jatkuvan kuolettamisen tilanteessa.

Elämänkohtalomme ainakin hetkittäin voivat tuntuvat meistä mielettömän vaikeilta. Kristillinen usko onkin elämistä tässä maailmassa kärsimyksen synnyttämässä ahdistuksessa. Kärsimys ja synti koskettavat koko uskovan elämää ja ovat jatkuvasti hänen seuralaisinaan.

II. MITÄ TARKOITTAA HERRAN SANAT "MINUN ARMONI”?

Mikä auttaa meitä kaikesta huolimatta kestämään kurituksen alla ja ehkä oppimaankin jotain. Miten säilytämme rohkeutemme? Mikä auttaa meitä kaiken suoritettuamme pysymään pystyssä (Ef 6:13)?

Paavali rukoili vapautumista vaivoistaan. Siinä ensimmäinen opetus: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä” (1 Piet 5:7, KR 38). Jumala ei näyttänyt vastaavaan mitään ja kun hän sitten vastasi, vastaus olikin ensi kuulemalta hyvin karu: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9). Jumala ei puhu tässä mitään pistimestä eikä Saatanan enkelistä. Hän ei sanonut, että hän ottaa pois nämä kiusat. Hän vain sanoi, että hänen armonsa riittää pitämään Paavalin elämänhaluisena ja työkykyisenä. Hän jopa sanoi senkin, että Paavalin kokema heikkous on välttämätöntä. Jumalan todellinen voima pääsee toimimaan hänen elämässään vain silloin kun hän kokee itsensä heikoksi.

Voiko Herran armo merkitä näin paljon? Onko mahdollista, että juuri armo antaakin elämän vaikeuksien ja tuskien keskellä koko olemassaolollemme todellisen mielekkyyden? Riittääkö armo silloinkin, kun piikki raastaa ja Saatana oikein rusikoi? Miten Jumalan armo voi olla kärsivälle ihmiselle näin tärkeä? Mistä tuollaisessa armossa lopulta on kysymys? Mitä uutta ja ratkaisevan tärkeää Paavali löysi nyt Jumalan armosta?

Meille on tärkeää huomata Herran lyhyessä vastauksessa jokainen sana. Hän sanoi: ”Minun armoni.” Korostus on sanassa minun. Nyt ei ole kysymys jostain yleisestä armosta, jostain osaksemme tulevasta elämän hyvyydestä ja mukavuudesta. Armo liittyy täysin Jumalan persoonaan ja siihen millainen ja kuka on Jumala. Tässä armossa kohtaamme iankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan. Kristittyinä tiedämme, että Jumalan armo on aina sidottu hänen ainoaan Poikaansa Jeesukseen Kristuksen. Koko Jumalan armo keskittyy Kristukseen, hänen elämäänsä ja työhönsä.

Armossa on kysymys Isästä ja Pojasta ja Pyhän Hengen elävöittävästä todellisuudesta. Kun Jumala sanoo ”minun armoni”, silloin armo on tässä ja nyt ja se on mitä todellisin. Missä sana, siellä Herra itse! Armo on Jumalan todellisuuden kohtaamista. Siksi armo merkitsee, että tajuan olevani kaikkinäkevän Jumalan edessä, hänen valaisemanaan ja hänen silmien tutkittavana.

Ennen kaikkea Jumalan armossa on aina kysymys hänen suosiollista mielenlaadustaan ihmistä kohtaan. ”Armo merkitsee Jumalan lempeyttä ja mielisuosiota” (Luther). Kun kuulemme sanan armo, kohtaamme jotakin sellaista, jolla lähtee syvältä Jumalan sydämestä. Siinä on kyse hänen ajatuksestaan, mielenlaadustaan ja asenteestaan meitä kohtaan. Siksi sanat ”minun armoni” sisältävät mitä pyhimmän ja kalleimman asian. Näin Jumala ajattelee minusta, tällaisena hän pitää minua.

Siinä sanotaan kaikkein tärkein ja parhain, mitä ihminen voi kuulla Jumalan omana vakuutuksena omalle kohdalleen. Jeremia ilmaisee sen unohtumattomalla tavalla: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta" (Jer 31:3, KR 38). Jo ennen häntä Jumala ilmoitti Moosekselle tämän saman olemuksensa syvimmän tunnon langennutta ihmistä kohtaan: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit” (2 Moos 34:6-7).

Näin silloinkin, vaikka hän vakuuttaa, ettei ei jätä syyllistä rankaisematta. Paavalin ilmaisee tämän Jumalan armon luonteen henkilökohtaisella ja samalla UT:n ilmoituksen antamilla sanoilla: ”Minkä nyt elän lihassa (tässä syntisessä ja heikossa luonnossa), sen minä elän Jumalan Pojan (antamassa) uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20b) ja joka siksi rakastaa minua edelleenkin. UT:n todistuksen pohjalta tiedämme, että Jeesus on myös se syyllinen, joka otti kantaakseen kaikki syntini ja jota rangaistiin juuri minun tähteni. Tässä on Herran armo, tässä on tuo ”minun armoni”.

Jos Jumala lakkaisi hetkeksikään olemasta meille armollinen, olisimme tuhon omat. Siksi Valitusvirsien tekijä sanoo: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val 3:22). Elämämme jokainen hetki on Jumalan armon varassa. Siksi myös pelastumisemme on kokonaan Jumalan armon varassa.

Armo on myös sitä, että Jumala persoonallisena olentona tuntee meidät henkilökohtaisesti ja ottaa meihin yhteyttä ja ottaa meidät yhteyteensä. Hän tuntee meidät nimeltä. Hän sanoo minullekin: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun” (Jes 43:1).

Armo on Jumalan kohtaamista elämäksi ja autuudeksi. Armo on sitä, että hän antaa kaiken anteeksi ja ottaa omakseen ja pitää omanaan. Siksi armo luo aidon suhteen Jumalaan. Se tuo elämäämme lapsen suhteen Isään. Siksi armo merkitsee läheistä yhteyttä Jumalaan, Jumalan puhuttelua, jatkuvaa vuorovaikutusta hänen kanssaan ja Jumalan huolenpitoa.

Armo on sitä, että hänen ajatuksensa meitä kohtaan ovat rauhan eivätkä turmion ajatuksia ja hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11). Hän antaa meille iankaikkisen elämän.

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle ja armolle. Yksikään ihminen ei ole koskaan millään tavoin ansainnut elämällään tai teoillaan Jumalan armoa. Siksi Jumalan armo kohtaa aina sellaisen ihmisen, joka ei ole armoon kelvollinen. Armo yllättää aina. ”Hän on ENSIN rakastanut meitä” (1 Joh 4:19). Armoa eivät siis edellä mitkään ansiomme tai tekomme. Siksi se ei voi myöskään perustua katumukseemme tai itsesyytöksiimme, ei nöyryyteemme tai kaipaukseemme. Jumalan pelastava suhde meihin ja meidän suhteemme häneen perustuu vain Jumalan täysin edellyksettömään armoon ja rakkauteen. Armo on siis sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle. Hän yksinkertaisesti vain rakastaa meitä (Joh 3:16), sillä hän on rakkaus. Siksi armo on omalla tavallaan yksipuolista rakkautta. Meidän vastauksemme Jumalan armoon on aina hyvin vajavaista ja heikkoa – usein tuskin uskonkipinäinenkään. Siksi armo ihmeellisyydessään ja valtavuudessaan ei ole vain ylijärjellinen, vaan suorastaan järjenvastainen.

Jumalan armon voimme ottaa vastaan vain uskomalla armoa julistavaan sanaan, Jumalan armon evankeliumiin. Jumalan armo on pelastuksemme syy, perusta ja vaikuttava voima ja evankeliumi on se armon väline, joka tuo armon ja pelastuksen elämäämme. Koska Jumalan armo kohtaa meidät sanan vakuutuksena, voimme aina väitellä vastaan ja myös torjua armon.

Armo voi tulla meille myös liian korkealla olevaksi sanaksi. Ansioton ei uskalla ottaa sitä sanaa vastaan Jumalan omana ja juuri hänelle kuuluvana sanana. Hän kokee olevansa armon varas, armon väärinkäyttäjä, jos hän alkaa luottaa Jumalan armoon. Hän päättelee, että kun elämäni ei ole muuttunut eikä vaellukseni korjaantunut, en uskalla enää ottaa tätä sanaa ja sen vakuuttamaa rakkautta vastaan. Se ei kuulu minulle. Se ei vaikuta minussa. Näen itseni niin epäonnistuneena ihmisenä, ettei minulla ole mitään oikeutta luottaa Jumalan armoon. Jos luotan armoon, olen armon väärinkäyttäjä.

Siksi armon osallisuuteen pääsemiseen liittyy usein vaikeita taisteluja. Meidän on vaikea käsittää, että Jumalan armon ylistys on ihmisen synnin tunnustus. Juuri se, että pidän itseäni armoon kelpaamattomana, jopa armon väärinkäyttäjänä, avaakin käteni ja sydämeni armolle.

Rosenius on sanonut: "Ei armoa tarvitse todella sellainen syntinen, jonka synnit ovat tekoja, ajatuksia ja sanoja, mutta joka ei suostu myöntämään eikä ole nähnyt sydämensä luonnon saastaisia pohjamutia ja joutunut niistä hätään. - Vain itsestään epätoivoinen ihminen tarttuu armoon." Saman on sanonut myös Luther: ”Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka.”

On varmaa, että olipa meidän tilamme omasta ja toisten mielestä millainen tahansa, niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme varmasti armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

”Meidän tulee oppia, ettei meillä ole mitään ansiota Jumalan edessä, että hänen täytyy lahjoittaa meille armo pelkästä armosta meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tulee oppia sekin, että Herran täytyy lahjoittaa meille myös armo ja lahja voida vastaanottaa armo, että hänen täytyy lahjoittaa meille usko. Niin sekin on meidän opittava, ettei uskoamme varten riitä vain se, että sillä on totinen ja luotettava kohde, ei riitä vain se, että Jumala on antanut meille järkkymättömän totuuden omistettavaksi. Vaaditaan vielä enemmän: Jumalan on sen lisäksi annettava meille vielä itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsikin. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennen kuin me voimme nähdä jotain” (Rosenius).

Herra sanoi: ”Minun armoani.” Enempää et tule samaan ja enempää et tarvitsekaan. Se riittää täysin tätä aikaa ja iäisyyttä varten. Kyllähän Paavali tiesi, että Jumalan armo oli ollut tähänkin asti hänelle mitä todellisin ja koko hänen elämänsä oli ollut armon varassa. Jumalan armo oli ollut hänen voimansa (1 Kor 15:10). Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen elämäntehtävällään oli yksi ainoa sisältö: Julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). Mutta oliko Jumalan armo tullut tuossa vaikeassa elämäntilanteessa hänelle liian itsestään selväksi? Oliko se muuttunut vain uskonnolliseksi fraasiksi? Rusikoimisen keskellä eivät fraasit auta. Armon on oltava todellista.

Tänäänkin on ihmeellistä ihmeellisempää, että Herra antaa armonsa, oman armonsa minullekin. Siinä on kyseessä hänen sydämensä armo ja laupeus. Se tarkoittaa juuri minua ja kohdistuu minuun, Hän antaa tämän armonsa lahjana, ilmaiseksi vaatimatta minulta mitään vastineeksi. Hän odottaa, että otan sen vastaan uskoen ja perustan koko toivoni valoisasta tulevaisuudesta vain siihen ja että suostun jatkamaan palvelutyötäni yksin tämän armon varassa.

Totisesti parempaa olotilaa sisäiselle tervehtymiselle ja kasvulle ei voi olla kuin armo, jossa saa hengittää täydellisesti hyväksyttynä ilman ainuttakaan ehtoa. Kallein aarre, mitä kristillisellä seurakunnalla on tarjota aikamme ihmiselle, on ansiottoman armon tietoinen julistaminen. Armo on tämän ajan kuormitetulle, ahdistuneelle, epävarmuuden keskellä elävälle ihmiselle ainoa asia, jonka varassa jaksaa elää. Armosta ei koskaan voi kuulla liikaa, mutta siitä vaikeneminen tai siitä puhuminen ehdollisena voi johtaa järkyttäviin seurauksiin ahdistuneen ihmisen elämässä.

III. MILLÄ TAVOIN YKSIN ARMO RIITTÄÄ?

Mitä Jumalan armossa on sellaista, että se täyttää ja tyydyttää täysin ihmisen? Mikä salaisuus, mikä rikkaan elämän mahdollisuus kätkeytyykään näihin Herran sanoihin ”Minun armoni riittää” tai vanhan käännöksen sanoin ”Minun armossani on sinulle kyllin”? Miten tämä armo alkaa riittää minullekin ja täyttää minut? Miten vaivojen ja kiusojen alla ja niiden keskellä elävä ihminen voi olla tyydytetty pelkän Jumalan armon varassa? Miten voi olla mahdollista, että Jumalan armon kohdannut ihminen Paavalin tavoin voi sanoa, että hän kerskaa, ylpeilee, pitää, iloitsee heikkoudestaan, vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan? Se tuntuu aivan käsittämättömältä elämänasenteelta. Uskomme kuitenkin, että Paavali sanoi tämän rehellisesti.

Paavali oli nyt vakuuttunut, että Jumalan armo tulisi riittämään kaikissa elämänkohtaloissa. Se riittäisi kaikissa sairauksissa, niissäkin, joista häntä ei parannettaisi. Se riittäisi kaikissa ihmissuhteissa, niissä kaikkein vaikeimmissakin, joissa hän kohtasi valheveljiä. Se riittäisi silloinkin, kun inhimillisesti katsoen hänen elämäntyönsä näytti tuhoutuvan ja kaikki aasialaiset uskovat hylkäsivät hänet ja hänen opetuksensa (2 Tim 1:15). Se riitti silloinkin kun hänet vangittiin ja hän joutui vuosia virumaan tutkintovankeudessa kykenemättä mitenkään edistämään asiaansa. Se riitti silloinkin, kun keisarin Neron sotilaan miekka katkaisi hänen kaulansa.

Jos meillekin kirkastuisi samalla tavoin Jumalan armo kuin Paavalille, niin totisesti mekin olisimme sydämemme syvyyksiä myöten tyydytettyjä ja turvallisella mielellä. Jos näkisimme Jumalan armon koko syvyyden ja suuruuden, emme jaksaisi enää elää täällä alhaalla. Armo on aina suurempi ja ihmeellisempi kuin mitä koskaan eläessämme tässä ruumiissa ja sen monien rajoitusten alaisena pystymme kuvittelemaan. Armo ylittää täysin käsityskykymme ja myös kykymme ottaa se vastaan. Se on niin pakahduttavan ihmeellinen ja suloinen, että me yksinkertaisesti repeytyisimme rikki pelkästä ilosta ja riemusta. Eräs virrensäkeistä sanoo sen näin: ”Yli ymmärryksemme todella käy armo se, jonka Herra tarjoaa, langenneille lahjoittaa” (virsi 19:5). Toisessa virressä laulamme: ”Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta kuin armon sana ikuinen! Se lähti Herran suusta” (virsi 183:4).

Herran armo merkitsee sitä, että minulla on joka hetki avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan (Sak 13:1). Armo merkitsee sitä, että saan pyytää Herralta, että hän antaisi minulle elävää vettä. Ja hän antaa ja minä juon enkä enää koskaan ole janoissani. Hänen antamasta vedestä tuleekin lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä (Joh 4:10, 14). Herran armo on sitä, että voin mennä koska tahansa ja välittömästi hänen luokseen eikä hän aja minua pois (Joh 6:37). Ja kun tulen hänen luokseen, en koskaan ole nälissäni ja kun uskon häneen en koskaan enää ole janoissani (6:35). Armo on sitä, että hän antaa minulle yltäkylläisen elämän (Joh 10:10).

Armon osallisuus on sitä, että voin Psalmin rukoilijan tavoin tunnustaa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti… minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan” (Ps 73:25,26,28, KR 38)

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että juuri tällaista masentunutta, kiukuttelevaa ja epäuskoista ihmistä Jeesus kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä anna teille levon" (Matt 11:28). Ja minä uskallan mennä!

Armon valoa välähtää ristiltä. Jumala ei Kristuksen tähden lue meidän syntejämme eikä syyllisyyttämme tuomioksi. Hän antaa kaiken anteeksi ja peittää. Olemme autuaita synneistämme huolimatta ja syntiemme kanssa. Olemme autuaita kaikista kivuistamme ja ahdistuksistamme huolimatta. Olemme autuaita, vaikka Jumala joutuu syntiemme tähden kurittamaan jatkuvasti meitä. Ja olemme kiitollisia, että hän vaivautuu kurittamaan ja näin varjelee meitä sokaisevalta ylpeydeltä.

Jumalan armo Kristuksessa on siis ihmeellinen. Emme vapaudu vielä tänään syntisyydestämme, mutta vapaudumme syyllisyydestämme ja silloin myös kadotustuomiosta. Toki jotain syntien tekemisestä putoaa pois vähitellen elämästämme. Mutta varsinaiset tuskamme ja syyllisyytemme aiheuttajat - itsekkyys, ylpeys, rakkaudettomuus, epäilys - säilyvät meissä elämämme loppuun asti. Siksi alituinen syntimme tarvitse alituista sovituksen, anteeksiantamuksen ja armon sanaa. Juuri tähän välähtää ristiltä valo! Juuri tässä asiassa armo riittää ja on kylliksi.

Armon tähden Pyhä Henki voi asua syntisessä sydämessämme niin kuin aarre voi olla rikkinäisessä ja likaisessa saviastiassa. Saviastia ei siitä muutu mihinkään, vaikka sen sisään kätketään suunnattoman suuri aarre. Tänään meidän tilamme voi olla millainen tahansa. Mutta niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

Tätä Jumalan armon ihmettä kohdallamme olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi, luetuksi vanhurskaudeksi ja jumalattoman vanhurskauttamiseksi (Room 4:5). Se on mitä ihmeellisin Jumalan rakkauden ja armon osoitus. Tämä rakkaus kestää. Se ei sammu meidän viheliäisyytemme eikä heikkoutemme tähden. Tämän suurempaa rakkautta emme koskaan ajallisen elämämme aikana tule samaan osaksemme.

Vasta tämän armon ymmärtäminen ja tuleminen todeksi tekee meille Kristuksen ristin kaikkein tärkeimmäksi elämässämme ja rohkaisee meitä kestämään elämämme loppuun asti monenlaisia korvapuusteja ja nyrkin iskuja. Siksi armo ei ole sitä, että tuska otetaan pois. Armo on sitä, että opitaan elämään yhdessä tuskan kanssa.

Job joutui järkyttävällä tavalla Saatanan ruhjottavaksi. Mikä auttoi Jobia kestämään. Hän uskalsi purkaa pahanolonsa avoimesti. Hän ei vaiennut. Hän purki sisimpänsä vihan ja katkeruuden. Hän hyökkäsi jopa Jumalaa vastaan sillä tavoin, että joutui myöhemmin tunnustamaan puhuneensa mielettömästi (Job 42:3). Mutta kaiken tuskansa ja mielettömien puheittensa keskellä hän sittenkin säilytti uskonsa. Se ilmenee suurenmoisella tavalla Jobin uskontunnustuksessa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa (Job 19:25-27). Tämä uskontunnustus sisältää sen rehellisen toteamuksen, että kerran nahkani on riekaleina ja lihani riistetty irti. Fyysinen olemukseni on hajonnut, maallinen majani hajotettu. Maasta olen tullut ja maaksi olen jälleen tuleva. Mutta juuri siinä syvimmässä tuhoutumisen hetkessä Job uskoi, että hän saa nähdä Jumalan.

Sama usko teki Aabrahamista meidän kaikkien uskonisän. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja hän uskoi siihen Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:18,17). Hän oli valmis kuolemaan ja vaipumaan olemattomuuteen, koska hän oli varma ylösnousemuksesta. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut” (Room 4:20-21).

Abrahamhan uskoi häneen, ”joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (4:17). Minunkin ainoa mahdollisuuteni on luottaa Herraan, joka minun kuolleen uskoni, kuihtuneen rakkauteni, olemattoman parannukseni, pyhitykseni, kilvoitukseni, hengentäyteyteni ja hengen hedelmäni saa olemaan ja tekee eläväksi.

En vain luota siihen, että Herra kerran ruumiin ylösnousemuksessa tekee tämän ihmeen. Luotan siihen, että hän on aloittanut tämän ylösnousemuksen ihmeen minussa jo nyt. Hän joka päivä ikään kuin aavistellen, kuin idullaan tekee minut kuolleen ja olemattoman uskovan olevaksi ja eläväksi.

Siksi en voi olla lakkaamatta ojentumassa yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta lahjoitettuun sovitukseen ja vanhurskauteen. Saan elää siitä, Saan iloita siitä. Se on uskon kohteena aamuin ja illoin. Siihen palaan jatkuvasti ja vain se antaa rauhan ja ilon sydämeen elämän monenlaisten huolten ja vaikeuksien keskellä.

Vain Kristuksen sijaissovitukseen ja uskonvanhurskauteen kiinnittyvä usko vahvistaa Jumalan lapsen kestämään ajallisen elämän kaikkea mielettömyyttä. Sen varassa eletään toivossa silloinkin kun toivoa ei näy. Siihen kiintyvä usko antaa kaikessa ja aina kunnian yksin Jumalalle. Vain tähän keskittyvä usko vie syntisen ihmisen yhteyteen elävän Jumalan kanssa. Vain tässä uskossa Jumalan lapsi saa kokea riemullisen täyttymyksen.

IV. MITÄ TARKOITTAA SE, ETTÄ ”VOIMA TULEE TÄYDELLISEKSI HEIKKOUDESSA"?

Mistä siinä oikein on kysymys? Kuinka Paavali saattoikaan rehellisesti tunnustaa olevansa jopa mieltynyt heikkouteen puutteisiin, ahdistuksiin, vastoinkäymisiin? Eihän niissä koskaan ole mitään miellyttävää.

Näkikö hänen omassa elämässään ylpeyden niin suurena vaarana, että hän tajusi miten juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pitävät hänet oikealla tiellä ja auttavat häntä säilyttämään oikean asenteen Herraan ja itseensä. Vaikeuksien keskellä hänen luottamuksensa omaan itseensä ja omiin kykyihinsä romahti. Mutta silloin pääsi myös luottamus Herraan ja Herran voimaan ja mahdollisuuksíin hallitsemaan häntä ja hänen käyttäytymistään. VT:ssa tulee esiin tämä sama asia: ”Ennen kuin minua nöyryytettiin, minä eksyin... Hyvä oli minulle, että minua nöyryytettiin” (Ps 119:67, 71). ”Sillä Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36).

Luther käsittelee tätä asiaa Roomalaiskirjeen luennossa: "Ellei Jumala ahdistuksella meitä tutkistelisi olisi mahdotonta yhdenkään ihmisen tulla autuaaksi. Tämä johtuu siitä, että meidän luontomme on perisynnin tähden niin syvälle itseensä käpristynyt, että se ei ainoastaan Jumalan parhaita lahjoja taivuta itsensä mukaisiksi ja nauti niitä, kuten näkyy laki-ihmisistä ja ulkokullatuista, vaan vieläpä käyttää itse Jumalaakin niitten saavuttamiseen. Onpa se itse tietämätön siitä, että se niin väärin, kierosti ja nurjasti etsii kaikkea, myös Jumalaa, vain oman itsensä tähden. … Sen tähden armollinen Jumala heti paikalla ahdistaa, harjoittaa, koettelee ihmistä vanhurskautettuaan ihmisen ja annettuaan hänelle hengelliset lahjansa, ettei tuo jumalaton luonto ryntäisi nauttimaan niistä, ne kun ovat erinomaisen rakastettavia ja nauttimiseen kovasti kiihottavia, ja ettei ihminen sellaisen tietämättömyytensä vuoksi joutuisi ikuiseen kadotukseen. Tällä tavoin näet ihminen oppii rakastamaan puhtaasti Jumalaa ja palvomaan, kun hän ei palvo Jumalaa armon ja lahjojen tähden vaan yksinomaan Jumalan itsensä tähden. Siten hän ‘ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Ellei hän näin tekisi, lapsi uuden perintönsä suloisuuden valtaamana pian alkaisi hekumoida saamansa armon nauttimisessa ja loukkaisi Isäänsä sen jälkeen pahemmin kuin sitä ennen. Sen tähden apostoli sanoo sopivassa järjestyksessä, että ‘ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä’, ts. että meistä tulee koeteltuja."

Kuinka tyhjäksi ja voimattomaksi Jumala riisuikaan elämän koulussa Abrahamin. Luther tulkitsee hyvin tätä Abrahamin elämänkoulua: ”Aabraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28)."

Siunatessaan Jumalan armon valitseman poikansa Jaakobin, Iisak oli sokea ja petetty puoliso ja isä. Jos hän olisi nähnyt ja hänen voimansa olisivat olleet jäljellä, hän ilman muuta olisi siunannut Esaun, jota hän arvosti enemmän kuin Jaakobia. Jaakob paetessaan kodistaan oli niin yksinäinen ja köyhä, että hänen tyynynään oli pelkkä kivi. Mutta juuri siinä tilanteessa Jumala näytti hänelle taivaan portaat ja enkelit ja lupasi olla hänen kanssaan kaikessa. Kuinka tyhjäksi Jumala ensin riisuikaan ylpeän ja itsevarman Joosefin ennen kuin saattoi antaa hänelle suuren tehtävän. Samoin Mooseksen itsevarmuus ja prinssin asema romahti neljänkymmenen vuoden autiomaakoulutuksessa. Kun sitten Jumala kutsui ja halusi lähettää hänet, ei hänelle ollut muuta sanottavaa kuin lähetä joku toinen, ei minusta ole. Daavid riisuttiin Goljatin voittamisen tuomasta huumasta ja hän joutua vuosia pakenemaan Saulin häikäilemätöntä vainoa. Silloin hän itki niin, ettei enää löytänyt itseltään kyyneleitä. Jeremia löysi itsensä liejukaivosta ja oli sinne kuolemaisillaan. Kyllä Jumala todella monella tavoin on joutunut riisumaan lapsensa omiin voimiin luottamisesta. Kuitenkin he kaikista vaikeuksista huolimatta täyttivät sen elämäntehtävän, jonka olivat saaneet Herralta.

Emme saa vaatia itsellemme hyvää oloa. Meidän on suostuttava kantamaan pahaa oloa, tuskaa, sekavuutta. Meidän on suostuttava jatkuvaan riisumiseen ja luopumiseen. Kuitenkin olemme siinä autuaita, jos katsomme Jeesukseen. Olemme rutiköyhiä ja kuitenkin autuaita.

”Sen tähden tarkoittaa juuri koko Jumalan armotyö saada ihminen riisutuksi niin, että Jumala saa olla mitä hän tahtoo, armahtaja ihmistä varten. Jumalan armotyön pahimpana esteenä ovat ihmisen luuloteltu oma kunto, oma usko, parannus, vaellus, jotka estävät häntä vastaanottamasta kaikkea Kristukselta. Vasta alaslyöty ja murheissansa apua tähystävä saa avun...Hän jopa tahtoo pitääkin ihmisen kurjuutensa tunnossa, jotta tämä säilyisi vastaanottajan asemassa loppuun asti” (W. Malmivaara).

I. JEESUS KAIKEN KESKUKSEKSI

Tartumme otsikkomme ensimmäiseen sanaan - Jeesus! Kristillisen uskon suurin ihme ja samalla sen ydin ja sen olemus on Jeesus Kristus. Hän on Jumalan Poika ja Ihmisen Poika, hän tuli ihmiseksi, hän kärsi meidän pahuutemme tähden, hän nousi ylös kuolleista, hän elää tänäänkin, on omiensa kanssa ja pian hän tulee takaisin. Kaikki oleelli­nen kristillisessä uskossamme keskittyy tähän yhteen persoonaan, siihen mitä hän on, mitä hän on tehnyt ja mitä tulee vielä tekemään.

Tähän nimeen ja henkilöön sisältyy kaikki, mitä kristillinen usko voi tarjota tänään yhtä hyvin koko maailmalle kuin yhdelle ahdistuneelle ja kyselevälle ihmiselle kahdenkeskisessä sielunhoidollisessa keskustelussa. Sielunhoitotilanteessa hiljaa mielessämme toivon mukaan kyselemme, miten Jeesus Kristus pääsisi palvelemaan tätä lähimmäistäni tässä ja nyt? Miten löydämme yhdessä suuren Lääkärin ja ihmisen ainoan todellisen auttajan luo?

Toki meidän tehtävämme on nimenomaan palvella toista, ei opettaa eikä taivuttaa häntä omaan käsitykseemme asioista tai edes omaan uskoomme. Emme saa kuitenkaan tyytyä siihen, että Jeesuksen todellisuus ja hyvyys eivät pääse esille yhteisessä hetkessämme. Lopulta meillä sielunhoidossa ei ole muuta todellista annettavaa kuin läsnä oleva Herra Jeesus Kristus. Sielunhoito onkin Kristuksen evankeliumin liikkeellä oloa tässä maailmassa. Siinä julistamme tavalla tai toiselle evankeliumia yhdelle ihmiselle. Siksi sielunhoito ei ole terapiaa eikä se saa jäädä terapian tasolle vain ajallisiin!

Ja kuitenkin kuinka arkoja, jopa häpeilevän anteeksipyytäviä olemmekaan aikamme ihmisen edessä tuomaan esiin Jeesuksen nimeä ja yrittäessämme todistaa hänestä.

Pitäisikö meidän mennä Jeesuksen vakavien sanojen alle ja todella kuunnella niitä: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa" (Mark. 8:38).

Toistan vielä: Oli miten oli, niin joka tapauksessa Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan vastaus tänäänkin niin koko ihmiskunnan kuin yksityisen ihmisen syvimpään hätään oman ainosyntyisen Poikansa lähettäminen maailmaan. Jumalan vastaus ei siis ole joku oppi, joku teko, jolla asiat järjestetään vaan persoona, henkilö – Jeesus Kristus todellinen ihminen ja todellinen Jumala – persoona jonka voimme oppia tuntemaan ja jonka kanssa voimme olla joka päivä yhteydessä.

Hän on kaiken syy ja perusta, kaiken välittäjä ja vaikuttaja, kaiken ylläpitäjä ja voima, kaiken päämäärä ja tarkoitus. Hän ”asuu kaikkien tähtitaivaiden tuolla puolen” ja silti niiden keskellä. Hän ”istuu majesteettina valtaistuimella” ja silti myös ”kumartuu tomun maahan” (Raimo Mäkelä). Tämän Jeesuksen todellisuuden tulisi tavalla tai toisella heijastua jokaiseen meidänkin sielunhoidolliseen keskusteluumme. Ei tyrkyttämisenä, vaan hiljaisena läsnäolona, aivan kuin tuoksuna.

Miten rohkeasti ensimmäisen sukupolven kristityt sanoivatkaan: ”Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2:3). Hän, ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr 1:2). ”Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa” (Kol 1:15-17).

He olivat syvästi vakuuttuneita siitä, että ”Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra’" (Fil. 2:10-11). ”Hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala” (Room 9:5). ”Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä” (1 Joh 5:20).

Onko ihme, jos ensimmäisen sukupolven kristityt uskalsivat sanoa: ”Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2 Kor. 10:5).

Miten rohkeasti vielä 1600-luvulla elänyt kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal korostikaan Jeesuksen Kristuksen merkitystä: ”Tunnemme Jumalan yksistään Jeesuksen Kristuksen avulla. Itseämmekään emme tunne muuten kuin Jeesuksen Kristuksen avulla. Elämän ja kuoleman tunnemme vain Jeesuksen Kristuksen avulla. Ilman Jeesusta Kristusta emme tiedä, mitä on elämämme, mitä kuolemamme, mitä on Jumala, mitä itse olemme. Siten me ilman Raamattua, jonka kohteena on vain Jeesus Kristus, emme tunne mitään, vaan näemme pelkkää pimeyttä ja sekavuutta Jumalan luonnossa ja omassa luonnosamme” (Mietelmiä, 214).

Tämä henkilö on yhtä todellinen, elävä kuin sinä ja minä tässä ja nyt. Juuri hän on kristillisen uskon vastaus koko ihmiskunnan syvimpiin kysymyksiin olemassaolomme tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän on vastaus jokaisen ihmisen kaipuuseen onnellisesta elämästä.

Palautan mieliimme tilanteen Israelin autiomaamatkalta. Jälleen kansa oli kapinoinut vaikeuksien keskellä Jumalaa vastaan. Jälleen Jumala pyhyytensä tähden kuritti kapinoivaa kansaa. Käärmeet tulivat leiriin ja monia kuoli. Silloin Mooses sai käskyn ripustaa leirin keskelle tangon päähän vaskikäärmeen. Ja nyt jokainen käärmeen purema, joka katsoi tuohon tangon päässä riippuvaan käärmeeseen, jäi eloon. Käärmeen kuolettavan myrkyn ihmisruumissa voitti katse vaskikäärmeeseen.

Tämä kuvan Jeesus palautta mieliimme Joh 3:3: "Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:4-15). Siksi Johannes Kastaja sanoi niin vakuuttavasti: "Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh 1:29, 36). Siksi Heprealaiskirje kehottaa: ”Katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään… Ajatelkaa häntä” (12:2,3). ”Tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä” (Kol. 3;1-2).

Kuinka hyvä olisi aina välillä laulaa virttä 42: 1. On Jeesus nimi ihanin sielulle uskovalle. Se lohdun antaa vaivoihin, tuo rauhan ristin alle. 2. Se rohkaisee ja puhdistaa ja hoitaa särkyneitä. Se uupuneita vahvistaa ja ruokkii nääntyneitä. 3. Se nimi kallioni on ja linna luja Herran. Sen rikkaus on loputon, muu kaikki viedään kerran.

Vanhoja Herää Valvomaan lehden vuosikertoja selaillessa sattui silmääni hengellinen laulu. Se sopii hyviin päättämään otsikkomme ensimmäisen sanan Jeesus tulkinnan: Vain, yksin Jeesus mulle riittävi. Vain Hänen luonaan tyyntyy syömmeni. Vain luona ristin hiljaa vartoen saan kaiken hältä, mitä tarvitsen. Kuin virvatulten liekki häilyvä on täällä onnekkainkin elämä. Pois rientää hetket onnen päivien vain Jeesus antaa onnen iäisen. Vain Jeesus riittää. Kaiken peittää yö ja sydän, tuskaa täynnä, kuumeisesti lyö, kun kuljen kautta korven pimennon. Vain Jeesus riittää, kun Hän luonain on. Vain Jeesus riittää. Myrskyt raivoaa ja aallot uhkaa purren hukuttaa. Oi, auta, Herra, huudan tuskassaan. Hän tyyntää myrskyn, kun on purressain. On luonain Jeesus. Silmäin sulkeutuu ja päärlyportit mulle avautuu. On luonain Hän, kun jätän tämän maan ja muutan Isän kotiin ihanaan. (HV 2/1955)

JEESUS LÄHTEENÄ JA OPETTAJANA

Koettaessamme eläytyä kanssaihmistemme ongelmiin, meidän päällimmäisenä tavoitteena tulisi olla, että tavalla taikka toisella Jeesuksen nimi tulisi esiin, kuulisimme hänen paimenääntään ja niin kohtaisimme hänet sekä lähteenä että opastajana. Me itse olemme ihmisinä niin tyhjiä ja tyhjänpäiväisiä!

Jeesus lähteenä! Miten aikoinaan profeetta Sakarja sanoikaan: "Sinä päivänä… puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta” (13:1). Kristillinen kirkko on ymmärtänyt, että tämä profetia puhuu juuri Jeesuksesta. Hän on keskellämme kuin avoin lähde. Me saamme siitä juoda elämän vettä. Psalmista sanoo: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon” (Ps. 36:10) ja hän on meille ”lähde, josta vesi ei ehdy” (Jes 58:11).

Samalla on hyvä myös palauttaa mieleen profeetta Jeremian surumieliset sanat: ”Minut, elävän veden lähteen, se on hylännyt ja hakannut itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä” (Jer. 2:13).”He ovat hylänneet Herran, elävän veden lähteen.” Mutta jatkaa rukouksella: ”Paranna sinä minut, Herra, niin minä paranen. Auta minua, niin minä saan avun. Sinua yksin minä ylistän!” (17:13, 14).

”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään." He kysyivät: "Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?" Jeesus vastasi: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko" (Joh. 6:27-28).

Muistamme myös kuinka Jeesus huusi kovalla äännellä – niin todella Raamattu kertoo: huusi kovalla äänellä: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan" (Joh. 7:37-38).

Voisimmepa psalmin laulajien tavoin sanoa: "Kaikki minun lähteeni ovat sinussa". (Ps. 87:7 KR 38). Hän on se ainoa, joka voi antaa minulle elämän, todellisen elämän. Hän voi antaa elämän, josta Raamattu käyttää sanaa yltäkylläinen (Joh. 10:10, kreik. perisson, vielä enemmän, ylenpalttinen, yllin kylin, peri tarkoittaa ympäröidä joka puolelta). Vain hän antaa iankaikkisen elämän. ”Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta” (Joh. 10:28).

Miten Jeesus sanoikaan samarialaiselle naiselle: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä" (Joh 4:14).

Miten suurenmoista olisikaan, jos saisimme sielunhoitotilanteessa kuulla ja jopa kokea todeksi Jesajan sana: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (Jes 55:1-3).

SYNTIEMME ANTEEKSIANTAMUS ON RATKAISEVA SUHTEESSAMME JUMALAAN, ILMAN SITÄ MEILLE EI OLE YHTEYTTÄ JUMALAAN

Vasta nyt otamme esille otsikkomme avainsanan – tuon vaikean ja niin tärkeän sanan anteeksiantamus. Meille on talletettuna järkyttävä Mooseksen rukous Jumalan johdatusta vastaan kapinaan nousseen kansansa puolesta: ”Herra, näytä nyt voimasi suuruus! Olethan sanonut: 'Herra on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän antaa anteeksi pahat teot ja rikkomukset, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen hän panee lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista.' Koska siis armosi on suuri, anna kansallesi anteeksi sen pahat teot, niin kuin olet tähänkin asti antanut sille anteeksi aina Egyptistä lähdöstä saakka." Herra sanoi: "Minä annan anteeksi, niin kuin pyysit” (4 Moos. 14:17-20). Syntisyytemme tähden vain anteeksiantamus voi luoda läheisen yhteyden meidän ja Jumalan välille.

Juuri anteeksiantamus on ainoa sana Apostolisessa uskontunnustuksessa, jolla kuvataan koko uskonelämän todellista sisältöä: ”Minä uskon… syntien anteeksiantamuksen (kreik. eis afesin hamartion). Verbi afiemi voidaan kääntää sanoilla päästää, heittää, lähettää, antaa mennä, laskea mene­mään, hylätä, poistua jostakin

Yhteys Jumalaan ja olemisemme Jumalan lapsena voi toteutua vain syntiemme anteeksiantamuksessa. Voimme toki sanan anteeksiantamus vaihtaa myös sanaan uskonvanhurskaus – molemmat sanat kuvaavat samaa asiaa.

Syntiemme anteeksiantamuksessa on aina ja ennen kaikkea kysymys Jumalan suhteesta, Jumalan asenteesta meihin – käytän näitä perin inhimillisiä sanoja. Syntiemme anteeksiantamus tapahtuu aina ja joka kerta Jumalan edessä taivaassa tai ehkä voimme sanoa Jumalan sydämessä hänen ajatellessaan meitä. Syntiemme anteeksiantamus tapahtuu Jumalan sisimmässä.

Mitä tarkoitan, kun sanon, että anteeksiantamuksessa on kysymys Jumalan sisimmästä? Asian tekee meille havainnollisesti Raamatun ehkä vaikeimmin luettava kirja 3. Moos. Se on kirja synnistä, uhrista, verestä, sovituksesta ja anteeksiantamuksesta. Yhteenvetona siellä sanotaan: ”Veri tuottaa sovituksen” (3 Moos 17:11 KR 38). Saman sanoo UT: ”Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” (Hepr. 9:22).

3. Moos:ssa syntien anteeksiantamuksen lähtökohtana on se, että joku israelilainen oli tehnyt syntiä, rikkonut Herran käskyä vastaan ja tehnyt jotakin, mitä ei saa tehdä (4:2). Näin hän oli tullut syynalaiseksi, syylliseksi (4:3,13, 22, 27, 5:1, 2, 3, 4, 5). Toimintaohjeet ovat selvät: "Kun joku on joutunut syynalaiseksi jonkin tällaisen teon vuoksi, hänen tulee tunnustaa rikkomuksensa. Hänen on tekemänsä rikkomuksen sovitukseksi tuotava Herralle syntiuhrina… lammas. Pappi toimittakoon hänen rikkomuksensa sovitusmenot” (5:5-6).

Yksityiskohtaisesti saamme tietää, että kun syntinen on tuonut syntiuhriksi uhrieläimen, hänen on pantava kätensä eläimen päälle tunnustettava siinä syntinsä (3 Moos. 16:21). Mutta tämähän on samaa, mitä UT sanoo: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh 1:9).

Näin sovitettavat synnit pannaan uhrieläimen kannettavaksi (3 Moos 16:10, 21). Mutta niinhän UT:kin sanoo: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän ’kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle” (1 Piet. 2:24). Kuinka hyvin tähän viittaakaan Johannes Kastajan sanat: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh 1:29).

Tunnustamisen jälkeen syntisen itsensä oli teurastettava uhrieläin. Nyt pappi ottaa eläimen verta ja sivelee sitä alttarin sarviin. Näin toimitetaan synnin sovitus ja vasta sen jälkeen ihminen on Herran edessä puhdas kaikista synneistään (16:30).

On häkellyttävää lukea, kuinka 3 Moos:n luvuissa 4 ja 5 toistetaan tämä äärettömän tärkeä totuus anteeksiantamuksesta kahdeksan kertaa. Sen tulisi syöpyä syvälle meidän sydämeemme:

Kun pappi on toimittanut nämä sovitusmenot, kansa saa rikkomuksensa anteeksi (4:20).

Kun pappi näin on toimittanut sovitusmenot, kansan johtomies saa rikkomuksensa anteeksi (4:26),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi” (4:31),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi” (4:35),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tehneelle annetaan anteeksi” (5:10),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot jostakin tällaisesta rikkomuksesta, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi (5:13)

kun pappi on toimittanut tahattomasti tehdyn rikkomuksen sovitusmenot, rikkomus annetaan anteeksi” (5:18),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot Herran edessä, rikkomus annetaan anteeksi (5:26).

Jeesus on meidän syntiuhrimme ja pappimme. Hän on meidän puolestamme toimittanut sovitusmenot ja siksi hänen kädestään voimme saada syntimme anteeksi. Näin Jeesus on meille anteeksiantamuksen lähde, hän on se avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan.

Tätä kuunnellessamme meille muistutetaan: ”Jumalan rakkaus antoi maailmalle synnit anteeksi vasta sitten, kun Kristus ensin oli kärsinyt kuoleman sijaisenamme. Jumalassa tapahtui sittenkin mielenmuutos, kun sijaiskärsimys poisti rakkauden esteenä olleen vihan” (Jukka Thurèn).

Siksi voimme nyt rohkeasti julistaa: "Jumala antaa synnit anteeksi, antaa anteeksi kaikki synnit ja kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina ja antaa anteeksi ansaitsemattomasti ja kokonaan." Ja lisätä Lutherin sanat: "Syntien anteeksiantamusta ei voida ottaa vastaan muutoin kuin uskolla. Aarre on kyllä tarjona ja pantuna jokaiselle ovelle, vieläpä pöydällekin, mutta siihen vaaditaan, että sinä myös otat sen vastaan ja pidät sen varmasti sellaisena kuin sanat sen sinulle antavat" (C.O. Rosenius).

1960-luvulla Suomessakin vieraillut lähetystyöntekijä Ralf Shallis on terävästi nähnyt tähän sisältyvän erään nykyajan ihmisen ongelman. ”Joku sanoo nyt varmasti: "Tuo kuulostaa kyllä hie­nolta, mutta ei se niin helppoa ole. Mitä oikein tarkoitat? Sitäkö, että voin tehdä syntiä Jumalaa vastaan ja kuitenkin kaikki pyyhitään aina noin vain pois? Ei mi­nun omatuntona ainakaan salli minun uskoa niin help­poon ratkaisuun!" Olet aivan oikeassa, kun et halua uskoa helppoon ratkaisuun. Jumalalle tämä ratkaisu ei ollut helppo. Pienimmästäkin synnistäsi Jumala maksoi kalliin hin­nan: Poikansa kärsimisen ja kuoleman. Jeesuksen ve­ren vuodattaminen oli kaikkea muuta kuin helppo rat­kaisu, mutta Jumala haluaa sinun uskovan tämän ainut­laatuisen uhrin tuottaman sovituksen ehdottomuuteen. Jeesus itse huusi ristillä: "Se on täytetty." Jos et usko, että Hän antaa anteeksi, olet langennut epäuskon syn­tiin. Saatanan perimmäinen tarkoitus on viedä sinulta varmuus anteeksiantamuksesta ja syöstä sinut takaisin tuskaisiin epäilyksiin. Näin hän lamaannuttaa hengelli­sen elämäsi, ja uskosi pysyy voimattomana.” ”Tuntuuko liian helpolta? Asia on kuitenkin niin, että Jumalan anteeksiantamusta ei voi saada millään muulla tavalla. Ota se vastaan ja kiitti Jumalaa! Ymmärrätkö, miten täydellisen työn Jumala on teh­nyt puolestasi? Oletko todella ymmärtänyt Jeesuksen veren arvon? Jumala kutsuu meitä kasvojensa eteen siksi, että Jeesus on Puolustajamme ja ylimmäinen pappimme eikä suinkaan vihollisemme.”

Per Wallendorff kirjoitti: "Kristuksen rakkaus tuo meidät syntiemme anteeksiantamuksen osallisuuteen. Siinä julistetaan Jumalan edessä joka hetki meille vanhurskauttamistuomio. Siinä syntisinä ja heikkoina tunnustamme viheliäisyytemme ja pyydämme, että Jumala Jeesuksen tähden antaisi kaikki syntimme anteeksi olemuksemme pohjia myöten. Siinä rukoilemme, että Jumala synnyttäisi oikean uskon sydämeemme ja pukisi päällemme Kristuksen lahjavanhurskauden pyhitykseksi, viisaudeksi ja lunastukseksi. Tämän vanhurskautustuomion tuo meille Raamatun saan Pyhä Hengen kautta omaisuudeksemme ja iloksemme. Kiitos tästä, rakas Herra Jeesus!" (Kylväjän ensimmäinen Vuosikirja 1980).

”Syntien anteeksiantamus on loukkaamaton ja muuttumaton. Turvatkaamme siihen. Pitäkäämme tätä lahjaa kaikkia muita kalliimpana, vieläpä halveksikaamme tämän lahjan rinnalla kaikkia muita, niin suuria ja loistavia kuin ovatkin” (Luther, Gen II, 289).

"Kristityl­le on usko syntien anteek­siantamukseen aina oleva suuri ja ratkaiseva asia. Se ei siis kuuluu vain uskonelämän alkuvaiheeseen. Mitä vanhemmaksi kristitty tulee, mitä pitemmälle hän pääsee pyhityksessä, mitä enemmän hän on tekemisissä Pyhän Hengen kanssa - sitä kipeämmin hän tarvitsee syntien anteeksiantamusta. Syntien anteeksiantamuksen ratkaiseva merkitys kristillisyyden muiden lahjojen rinnalla on siinä, että vain se suo meille pääsyn taivaaseen. Jumalan tuomioistuimen edessä ei kysytä suuria hengellisiä elämyksiä, ihmeparantumisia, Jumalan valtakunnan työssä saavutettuja tuloksia eikä muutakaan - vain sitä ovatko syntimme annetut meille anteeksi." "Kristuksen seu­rakunta ei kuitenkaan elä moraalista eikä Jumalan käskyjen tuntemisesta ja noudatta­mises­ta. Ei se elä uskonnostakaan, ei korkeista jumaluuden kokemisista eikä Jumalan salaisuuk­sien tuntemisesta. Se elää yksin syntien anteeksisaamisesta" (Fr. Wislöff, Raitis usko).

Mutta sitten tulee tärkeä huomio, joka nimenomaan sielunhoidossa on mitä keskeisin ja myös mitä kipein totuus: "Kaikki synnit ovat armosta annettu anteeksi, mutta vielä ei ole kaikki tullut terveeksi saadun lahjan kautta" (Luther). Siis anteeksiannon saanut ei olekaan tullut synnittömäksi. "Lihaamme rasittaa ikuinen synti. Niin kauan kuin maan päällä elämme, eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).