IRC-Galleria

Koska tänään ei ole tapahtunut taaskaan pahemmin mitään kertomisen arvoista, taidampa laittaa tähän vähän mietteitäni muuten vaan.

Mä en oikein ymmärrä sellaisia ihmisiä joilla on aina joku huonosti. Nämä ihmiset pyytää kaikella olemuksellaan ja koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, surkutellen kaikkea mitä he eivät ole. Vähätellään itseään ja ollaan marttyyria. Kun mä nyt olen vaan tällanen, anteeksi anteeksi. He näkevät aina olevansa toisten ihmisten leluja ja että heitä kohdellaan kaltoin. He haluavat kai surkuttelua ja sääliä toisiltakin.

Toinen mitä ihmettelen on tämä että kun aina ärsyttää. Ärsyttää se ja se ihminen, taas ne mummot oli siellä liikenteessä törttöilemässä. Ärsyttää hopparit ja pissikset ja ärsyttää yksinäisyys ja ruuhkat. Ärsyttää sininen ja punanen ja ärsyttää kaikki.

Niin, minä ymmärrän että me kaikki emme voi olla samanlaisia. Kaikkien ei tarvi pitää itsestään meteliä, eikä kaikkien tarvi halailla puita ja koko maailmaa. Miksi ei kuitenkaan edes voi yrittää olla pystypäin sitä mitä on, vaan täytyy aina mitätöidä itsensä ja tekonsa ikäänkuin etukäteen? Onko se todellakin niin vaikeaa yrittää hyväksyä itsensä? Kuinka muut voivat hyväksyä sinut, jos et itse sitä tee? Ja jos todellakin koko maailma tuntuu ärsyttävän, niin olisikohan silloin aika jo hankkia hermolepoa, katsoa peiliin tai pysähtyä oikeasti miettimään, millainen oma asenne maailmaa kohtaan on?

Kyllä sillä omalla asenteella saa niin paljon aikaan. Maailma on kamala paikka, sitä ei voi kukaan kieltää, mutta sen sijaan että kulutat aikasi surkutteluun, olisiko parempi yrittää muistaa että monilla on asiat vielä huonommin kuin sinulla? Sinua rakastetaan, huomasit sen tai et.




Ei me olla sankareita
kaikki kun silmiin katsotaan
ei sankareita ihan jokainen

Ne maalattiin tauluihin
ne muutti asumaan lauluihin
sieltä ytimiin ja luihin

Me ollaan kuitenkin
kaikki jotakin
jossakin jollekin