IRC-Galleria

Yäk. En juo viinaa, se on pahaa, ääh.

Saan kiksini seisomalla päälläni ja sekstaamalla sukat jalastani. Ja kutittaminen on kans kivaa. Tehkää sitä. Siis parhaat kutittajat on ihan salee parhaita rakastajia. Semmoiset, jotka saavat kirkumaan ja kärsimään happikadosta. "Eeeeiii, eiii!" tarkoittaa siis oikeasti, että elä nyt vaan lopeta, kutittaa, kivaa. Jahtausleikit on myös mieleen. En pane yhtään pahakseni jos mua vähän jahdataan (tosin ei oo hauskaa, jos jahtaus tapahtuu esim. teräaseen kera - sakset kädessä ei pitäisi juosta, enimmäkseen siksi, ettei menis sakset rikki).

Hohoij, vielä yksi kirja tenttiin lukematta: "Romaanihenkilön kuolema". Tähän mennessä karmeaa tylsistelyä, eikä yhtään seksiä. Siis ihan totally lame. Yhyy. Siis voi tsiisus.

Ja ja. Eilen luin Mukan "Maa on syntinen laulu". Kirjassa oli kelpo kuvaus siitä, miten ei ketään pitäisi jahdata niiden teräaseiden kanssa, ettei käy vahinko ja esim. juokse heikoille jäille ja toiset siis sitten joutuu niinku hirttäytymään naapurin pyykkinaruun. Siis et tällasii nää suomalaiset on: hulvattomia.

Tykkään myös kun jalkoihin kosketaan. Siksi mä pistänkin kaikki rakastajani suutelemaan mun varpaita. Tosi lavlii, darling.

Oh me, oh my, yours truly: Missy Slade

Ollapa eläimen mieli,
pedon turkki ja karhea kieli,

täpliä, raitoja, notkeaa lihaa,
vahvoja hampaita, ja kas!

Tulvillaan vihaa.

Sellaisena kuin se syntyi.

Tässä kaupungissa yöt ovat pitkiä ja päivät lyhyitä. Aamuja ei ole ja jotkut meistä elävät koko elämänsä näkemättä koskaan oikeaa päivänvaloa.
Ja se sopii meille hyvin. Me olemme valonarkoja, sokeita virtaviivaisia liskoja, jotka paahtuisivat auringossa ilman poolopaitaa ja aurinkolaseja. Me emme piileksi valolta, mutta…tiedäthän? Me saamme D-vitamiinin purkista ja rusketuksen solariumista, joten miksi vaivautua nousemaan yhdessä auringon kanssa?
Tiedätkö miten masentavaa on herätä aikaisin? Tiedätkö miten masentavaa on ylipäätään herätä? Me olemme aina hereillä, yö tai päivä, silloinkin kuin nukumme. Ja me kuulemme alhaalta kaduilta töihin kiirehtivien katkerat äänet, kun he juoksevat ja tönivät, kiistelevät takseista ja kaivavat aseita väärennetyistä Guccin käsilaukuistaan. Me olemme sellaisen yläpuolella. En sano, että olemme parempia kuin he, mutta me sentään osaamme nauttia elämästämme. Ja eikö se pohjimmiltaan ole kaikkein tärkeintä?
Oli miten oli, mutta aina se kuulan aivoissa voittaa.
Me emme lue lehtiä, emmekä katsele uutisia. Ja miksi pitäisikään? Me tiedämme mitä teemme vaikkemme katselisi sitä toisintona televisiosta.
Sillä meitähän he kuvaavat, paparazzit ja muu roskaväki, meistä he kehräävät skandaalinsa ja punovat räikeät valheensa. Salamavalot eivät enää sokaise silmiämme, vaan niiden optiset silmät sokaistuvat meistä. Me olemme jotain, me olemme sitä mitä jokainen teistä haluaisi olla, vaikka kuinka väittäisi vastaan ja vannoisi normaaliuden nimeen. Me olemme kultti ja kuva, jota palvoa. Tahtomattaankin jokainen teistä polvistuu rukoukseen edessämme ja pyytää: ”Anna minulle minun viisitoista minuuttiani, anna minulle ne pian, sillä minä en enää jaksa…”
Me emme tiedä mitään. Emme ainakaan mitään siitä, mitä te tiedätte ja kaikki muuhan on merkityksetöntä vai kuinka? Mitä se merkitsee meille? Maailma, jossa aurinko paistaa, kaupat ovat auki ja kadut kello neljä ruuhkan takia tukossa, ei ole meidän maailmamme. Miksi meitä liikuttaisi tieto uudesta presidentistä tai pääministerin sopimattomasta rakkaudesta henkilökohtaiseen avustajaansa? Mitä me teemme heidän nimillään tai kuvillaan? Tai mitä kertoo meille poliittiset puheet, lakko toisella puolella maata tai lapsiperheiden luvattu veronalennus? Uskokaa kun sanon, että me emme elä samassa maailmassa. Me olemme yön lapsia, tupakansavu on happeamme ja gin tonic äidinmaitoamme. Me tanssimme yön kohdussa aamuun asti ja katoamme, kun aurinko nousee.
Tässä kaupungissa me elämme, tässä kaupungissa me nukumme ja vaanimme. Se, ettette te koskaan näe meitä silmästä silmään, ei tarkoita sitä, ettemmekö me olisi olemassa. Kun suljette silmänne ja vajoatte raskaaseen uneenne pitkän työpäivän jälkeen, me nousemme ja heitämme verkkomme. Sotamaalaus on tehty ja ansat viritetty. Tämä kaupunki on meidän.

Sinun ihana kitkeryytesi on mannaa haavoilleni
ja suolaa sielulleni.
Sinä ravitset minua adjektiivein ja jätät sitten kitumaan
ilman ainokaistakaan verbiä.
Sinä jaat mieleni lohkoihin ja käytät niistä
ainoastaan parhaiten asuusi sointuvia vaaleanpunaisia
- mustat ja yön violetinsävyt hautaat hattuhyllylle ja unohdat
kuin epämieluisat asusteet.
Sinä et ota kiinni ainoatakaan ilmaan heitämääni välimerkkiä,
kysymysmerkkinikin kumahtelevat ontosti rappukäytävässä
ja jäävät portaiden juurelle lojumaan, pisteensä hukanneina,
kun sinä pelkäät liata niihin käsiäsi.

Värisemässä sateessa jonkun parvekkeen alla. Odotan armoasi. Ole minulle suopea ja käännä katseesi minuun. Ole minulle suopea ja käänny puoleeni. Yö ja kaikki sen kätketyt jumalat, olkaa minulle armollisia ja kuulkaa nöyrät toiveeni: katso minuun.

"Rakastatko mua? Jos sanot kyllä, valehtelet. Valehtele. Minä olen tuhoamassa itseäni. Täällä minä murran itsestäni paloja pois. Täällä minä irrotan itsestäni osia sinulle. Tässä: ota perna ja haima ja selkärangan nikamat. Ota nilkasta pala, se suloisin luu, ota rinta (vasen tietty), ota sormista kynnet ja huulista puna. Ota ne. Ota ne. Ja sydän. Noin, siinä se on, olkoon lautasellasi. Aivoni pidän, mitä sinä niillä tekisitkään. Niissä asuu ilkeys, asuu matelija, asuu halla ja tikarit. Ota sinä vain sydän, siellä on hellyys ja himo. Ota sinä se sydän. Ja maljoittain verta. Ne on sun. Ne on sun. Ne on sun. Olen sun, jos vain vähän voisit nyt valehdella..."