IRC-Galleria

Tänään olisi ollut luento jo yhdeksältä, mutta jäin nukkumaan. Nyt koetan jaksaa proseminaarityön ohjaajalle yhdeksi, se varmaan onnistuu, jos vain saan vaatteet tässä joskus päälle. En tiedä mihin kaikki into mihinkään on oikein kadonnut. En halua mennä luennolle, vaikka jokin aika sitten se oli oikein hauskaa, en halua mennä tanssimaan, vaikka rakastan sitä, en halua kerta kaikkiaan tehdä mitään ja eilen, kun vääntäydyin Deleuze -lukupiiriin (ja lintsasin kaikilta hyödyllisemmiltä luennoilta), iski hirmuinen new wave of sadness, kun yhdellä tytöllä oli samanlainen otsatukka ja silmälasit kuin Miljalla, eikä se kuitenkaan ollut yhtään kuin Milja. Ja lukupiirin jälkeen seisoin sitten yksin puiston laidalla, enkä olisi halunnut mennä enää kotiin. Soitin T:lle, etten tahdo tulla, mutta se maanitteli minut takaisin ja niinpä sitten menin. Mitään muuta en saanut aikaiseksi kuin juoda puoli pulloa brandya, mutta onneksi se oli aika pieni pullo...

Tässä pitäisi nyt muka yrittää palata normaaliin päiväjärjestykseen, kun tekisi vain mieli piileskellä kotona.

Olen juonut kolme rommipaukkua ja istunut S:n sängyllä puhumassa ja puhumassa vähän lisää. Nyt olen kotona ja kertonut kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja kokemastani ja viimeinkin tuntuu, etten minä olisi voinut sille mitään. En vaikka mitä olisin tehnyt, etten minä ole vastuussa tapahtuneesta.

Mummolan pihamaalta yritin heittäytyä hirmuiseen, riepottelevaan tuuleen ja se kannattelikin hetken, vaan sitten tipuin, vähän ennen ojaa. Tuuli puhalsi lävitse lapsuuteni rakennusten ja kohta jäljellä oli vain raunioita ja lahoavaa puuta.

Nämä unet toistuvat, yritys lentää ja tuo lapsuuteni kieroutuma: omituiset, pelottavat ihmiset, jotka luulin joskus tuntevani, jotka joskus rakastivat minua, mutta jotka nyt käyttäytyvät kuin vieraat. En kai koskaan tuntenut ketään heistä ja jos tunsinkin, ovat he nyt ulottumattomissani, omien rajojensa takana.

Hauskaa miten kaikki kriisit ja pelot ja traumat pyrkivät ylös kaikki yhdellä kertaa. Ensi kertaa pystyn nimeämään sen, mikä minua riivaa: hirvittävä hylätyksi tulemisen pelko. Kauhu siitä, että jään kokonaan yksin, eikä ole ketään, joka tahtoisi jäädä luokseni.

Ja nyt olet sinäkin sitten lähtenyt. Kokonaan ja silti tahtoisin ajatella, ettet kokonaan, koska minä vielä muistan sinut. Ja muistan ne kaikki muutkin. Mutta muistaako kukaan minua, olenko minä enää olemassa kuin itselleni? On kovin outoa ja yksinäistä tässä maailmassani, jossa teitä ei enää ole.

En tiedä mitä tehdä. Maailmassa on reikä ja elämä vuotaa siitä pois. Päässä soi taukoamatta Boys don't cry ja tekisi mieli vain pyöriä kovaa vauhtia ympyrää ja sitten pyörtyä.

Ja kyllä minä kestän sen, että itse olen surullinen, mutta on hirvittävän vaikea kestää muiden surua, sillä minunhan pitää yrittää pelastaa kaikki, nyt entistä kovemmin, ja silti jalkani vapisevat tällä huteralla maalla, jolle en halunnut astua, enkä ketään teistä tuoda. On päästävä pois. On päästävä pois. Mutta tie pois vie joko suoraan jyrkännettä alas tai sitten pitkin tätä epävarmuuksien ylänköä, jolle ei minulla, eikä kellään ole karttaa. Ja silti haluaisin johdattaa teidät sen yli. Pelkään vain, että kävelen itse ensimmäisenä railoon. Jospa te sitten pelastuisitte.

On vaikeaa olla pyhä äiti jäinen kuningatar ja helppoa, koska silloin te olette kaikki minulle lapsia ja minun tehtäväni on selvä. Pelasta kaikki. Pelasta kaikki. Enkä minä voi luopua edes niistä, joita en voinut pelastaa, vaan kannan heitä mukanani, vaikka selkään jo sattuu. Vuosien kuluttua sattuu ehkä vielä enemmän. Mutta ketään en teistä voi enää menettää.

Sanat läpättävät halki ihon ja pään ja jotain purkautuu koko ajan ulos ulos ulos, kuin sairaasta haavasta, ja ehkä sillä tavoin yritän elvyttää sitä mitä minulla oli ja vaikka se kaikki oli kovin haurasta, minulla oli se ja pelkään, etten kenties osannut ravita sitä niinkuin piti ja olen täynnä syyllisyyttä ei-mistään ja täynnä vihaa ei-ketään kohtaan ja täynnä ei-mitään kysymyksiä.

Minä veikkasin väärää korttia. Minä tiesin väärin.

Miten ilmasta putosi musta piste ja pimensi päivän. Nyt väsyttää ja särkee vatsaa ja jouduin pyytämään, että ystävä ei tänään puhu minulle jos satumme törmäämään, koska sitten minä itkisin ja jos itkisin en voisi tehdä mitään muuta ja olisin aivan yhtä hyvin voinut jäädä sänkyyn peiton alle, missä kissat ovat hirvittävän hämmentyneitä ja kehräävät niin, että herkkäkorvaisemmilta on mennä kuulo ja minä näen unia pimeistä likaisista paikoista, joissa sinä yrität kirjoittaa seinälle ja minä olen varma, että tavaat väärin, sillä minä en ymmärrä ja nyt tekisi mieli vain lähteä pois, sillä jokin muukin tässä loppui kuin vain sinä ja nyt kaikki on surkeaa ja loskaista ja miten minä luulin, että on olemassa osia, joita ei voi koskaan erottaa toisistaan, mutta kaikki erkanee ja on surkeaa, että minä olen täällä sitä katselemassa ja toivon edelleen, että tämä kaikki on huonoa vitsiä tai unta tai omaa hourettani, mutta miten minun houreeni voisi tehdä kaikki näin onnettomiksi ja yksinäisiksi ja surullisiksi, ellen minä sitten olisi jumala ja houreeni jumalan houre, mutta jos minä olisin jumala, en kai koskaan olisi halunnut uneksia meille tätä?

Olen huolissani ja vihainen ja väsynyt ja... Lähden silti viettämään kesäajan päättymisjuhlaa. Ei kyllä paljon juhlituta. Mur.

N.