IRC-Galleria

Voin pahoin. En mene enää ikinä pikkujouluihin. Joulun sanoma (siis se, että saa lahjoja!) vääristettynä ällöksi sekoiluheilumiseksi ja terästetyn glögin kittaamiseksi. Ollaan kaikki kaikkien kavereita ja löpistään tylsiä paskajuttuja, wuhuu!, mutta kun minä nyt vain satun olemaan sillä tavoin auki, etten aina pidä varaani sen suhteen mitä sanon ja kenelle. No niin. Ikävää jos puhuin ikävistä asioista yöllä. Minulla on ikävää ja olen vähän surullinen. Surullinen ja krapulassa. Hereillä olen siksi, että piti tarkistaa, että onko mulla luentoa nyt puoleltapäivin. Ei oo. Hyvä. Saattaisin oksentaa matkalla muutamaankin otteeseen jos pitäis nyt lähtee käveleen. Taidan mennä takaisin sänkyyn.

Oikeasti minulla oli eilen ihan mukavaa jos miinustetaan yksi ällöjohannes, jolla oli ällöjuttuja, joita ei kiitos leideille tarvi kertoa, minulle ainakaan, ja se, että nyt on niin huono olo ja päätä särkee.

Eikä kaikkien jutut sitäpaitsi olleet tylsiä, joidenkin vain.

Pitäis tehdä tutkimussuunnitelmaa, loppuviikko aikaa, mutta taidanpa mennä sen sijaan sänkyyn imitoimaan murmelia, samalla päästelen pieniä nukkumisääniä, semmoisia pehmoisia hyminöitä ja huokauksia, jotka saavat minut tuntemaan oloni pieneksi ja rakastetuksi.

Olen sillä tavalla auki.

Miten minä muuten ymmärtäisin ottaa kiinni.

Luulin, etten nousisi edes sängystä, paitsi ehkä paetakseni suinpäin ulos ja pois kaupungista, mutta onneksi mentiinkin sitten syömään. Se oli mukavaa. Nyt tunnen itseni joksikin höttöiseksi ja murenevaksi, jonka on vaikea muodostaa lauseita.

Hermoromahdus, minä sanon. En jaksa aina vahtia selustojanne. Pitäkää itse huolta itsestänne. Minä olen väsynyt, eikä mikään huvita.

Tänään olisi ollut luento jo yhdeksältä, mutta jäin nukkumaan. Nyt koetan jaksaa proseminaarityön ohjaajalle yhdeksi, se varmaan onnistuu, jos vain saan vaatteet tässä joskus päälle. En tiedä mihin kaikki into mihinkään on oikein kadonnut. En halua mennä luennolle, vaikka jokin aika sitten se oli oikein hauskaa, en halua mennä tanssimaan, vaikka rakastan sitä, en halua kerta kaikkiaan tehdä mitään ja eilen, kun vääntäydyin Deleuze -lukupiiriin (ja lintsasin kaikilta hyödyllisemmiltä luennoilta), iski hirmuinen new wave of sadness, kun yhdellä tytöllä oli samanlainen otsatukka ja silmälasit kuin Miljalla, eikä se kuitenkaan ollut yhtään kuin Milja. Ja lukupiirin jälkeen seisoin sitten yksin puiston laidalla, enkä olisi halunnut mennä enää kotiin. Soitin T:lle, etten tahdo tulla, mutta se maanitteli minut takaisin ja niinpä sitten menin. Mitään muuta en saanut aikaiseksi kuin juoda puoli pulloa brandya, mutta onneksi se oli aika pieni pullo...

Tässä pitäisi nyt muka yrittää palata normaaliin päiväjärjestykseen, kun tekisi vain mieli piileskellä kotona.

Olen juonut kolme rommipaukkua ja istunut S:n sängyllä puhumassa ja puhumassa vähän lisää. Nyt olen kotona ja kertonut kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja kokemastani ja viimeinkin tuntuu, etten minä olisi voinut sille mitään. En vaikka mitä olisin tehnyt, etten minä ole vastuussa tapahtuneesta.

Mummolan pihamaalta yritin heittäytyä hirmuiseen, riepottelevaan tuuleen ja se kannattelikin hetken, vaan sitten tipuin, vähän ennen ojaa. Tuuli puhalsi lävitse lapsuuteni rakennusten ja kohta jäljellä oli vain raunioita ja lahoavaa puuta.

Nämä unet toistuvat, yritys lentää ja tuo lapsuuteni kieroutuma: omituiset, pelottavat ihmiset, jotka luulin joskus tuntevani, jotka joskus rakastivat minua, mutta jotka nyt käyttäytyvät kuin vieraat. En kai koskaan tuntenut ketään heistä ja jos tunsinkin, ovat he nyt ulottumattomissani, omien rajojensa takana.

Hauskaa miten kaikki kriisit ja pelot ja traumat pyrkivät ylös kaikki yhdellä kertaa. Ensi kertaa pystyn nimeämään sen, mikä minua riivaa: hirvittävä hylätyksi tulemisen pelko. Kauhu siitä, että jään kokonaan yksin, eikä ole ketään, joka tahtoisi jäädä luokseni.

Ja nyt olet sinäkin sitten lähtenyt. Kokonaan ja silti tahtoisin ajatella, ettet kokonaan, koska minä vielä muistan sinut. Ja muistan ne kaikki muutkin. Mutta muistaako kukaan minua, olenko minä enää olemassa kuin itselleni? On kovin outoa ja yksinäistä tässä maailmassani, jossa teitä ei enää ole.