IRC-Galleria

Kaikki on hirveän vaikeaa, huuletkin on ihan kuivat ja huulirasva hukassa. Tekisi mieli hajottaa tavaroita. Tänään paiskasin jo puhelimen lattiaan, mutta sillä ei ole tapana onneksi (tai onnettomuudeksi) hajota moisesta. Muisti on kateissa. Kaikki lähimenneisyyden tapahtumat on vähän semmoisen lisman ja sumun peitossa. Ei jaksa ajatella. Hermostuttaa. Tekee mieli lyödä ihmisiä tai vahingoittaa itseään. Asiat ovat samanlaisia. Tai erilaisia. En ole tänään mennyt edes ulos, ei ole juuri ollut syytä. On tunkkaista. On harmaata. Hammasta vihloo. Sydäntä vihloo. Vasemmasta kammiosta on korko läpi ja läppä läpättää tuulessa hervottomasti. Paino keuhkojen päällä ja kipua sielussa ja alahuulessa. Joskus vihaan teitä niin, että sattuu. Haluaisin matkustaa pois. Lehdessä on kuvia Route 66:sta. Great Smoky Mountainsilla kivien päällä kasvaa sammalta.

Onneksi Elli on tulossa aika pian. Sitä odotellessa koetan selvittää tätä päätä, etten ole sitten ihan psykoottista seuraa.

Mittaa sillä oli kuitenkin melkein liikaakin.

Voin pahoin. En mene enää ikinä pikkujouluihin. Joulun sanoma (siis se, että saa lahjoja!) vääristettynä ällöksi sekoiluheilumiseksi ja terästetyn glögin kittaamiseksi. Ollaan kaikki kaikkien kavereita ja löpistään tylsiä paskajuttuja, wuhuu!, mutta kun minä nyt vain satun olemaan sillä tavoin auki, etten aina pidä varaani sen suhteen mitä sanon ja kenelle. No niin. Ikävää jos puhuin ikävistä asioista yöllä. Minulla on ikävää ja olen vähän surullinen. Surullinen ja krapulassa. Hereillä olen siksi, että piti tarkistaa, että onko mulla luentoa nyt puoleltapäivin. Ei oo. Hyvä. Saattaisin oksentaa matkalla muutamaankin otteeseen jos pitäis nyt lähtee käveleen. Taidan mennä takaisin sänkyyn.

Oikeasti minulla oli eilen ihan mukavaa jos miinustetaan yksi ällöjohannes, jolla oli ällöjuttuja, joita ei kiitos leideille tarvi kertoa, minulle ainakaan, ja se, että nyt on niin huono olo ja päätä särkee.

Eikä kaikkien jutut sitäpaitsi olleet tylsiä, joidenkin vain.

Pitäis tehdä tutkimussuunnitelmaa, loppuviikko aikaa, mutta taidanpa mennä sen sijaan sänkyyn imitoimaan murmelia, samalla päästelen pieniä nukkumisääniä, semmoisia pehmoisia hyminöitä ja huokauksia, jotka saavat minut tuntemaan oloni pieneksi ja rakastetuksi.

Olen sillä tavalla auki.

Miten minä muuten ymmärtäisin ottaa kiinni.

Luulin, etten nousisi edes sängystä, paitsi ehkä paetakseni suinpäin ulos ja pois kaupungista, mutta onneksi mentiinkin sitten syömään. Se oli mukavaa. Nyt tunnen itseni joksikin höttöiseksi ja murenevaksi, jonka on vaikea muodostaa lauseita.

Hermoromahdus, minä sanon. En jaksa aina vahtia selustojanne. Pitäkää itse huolta itsestänne. Minä olen väsynyt, eikä mikään huvita.