IRC-Galleria

kun elämästä alkaa tulla totta, muillekin kuin muille ja pelkään että se niinä jo koskettaa itteäni, vaikka minä olisin kuinka vainhoharhainen niin vain halutessani olisin halunnut elää valheessani ja muiden elämää niin keinoine ruokkinut ja ollut ikäänkuin, osana elämää, johon en kuulunut, mutta kun uteliasuus ajan järjen edellä ja kiire sinne jonnekin, mistä itsekin vain haaveili niin on se käytävä vielä kuljettanava ja sille tielle käyminen, jolta ei ole paluuta ja se on. jos ei sitä kukaan muka tiennyt se on itse lavea tie ja johtopäätöksiä on turha vedellä ennenkun on turpaan tullut, sillä vaikka sanon niin ei se aina ollut lainkaan sitä vailla mistä puhe ja puuttena muka se, ei ollut
tahtoni kuin päinvastainen ja sitä empiessä, ei tule mitään puolustusta sille typerällekään sanalle ja kun tällä tuppukylällä jotain sanoo, niin siitä on kai pidettävä kiini, niin muutkin ovat mutta minä en ja siksi onkin kai oltava viimeinen samurai ja tällä elämällä, olisi ollut kivaa elellä, mutta kun kaikki on jo valmiiksi, niin pielessä että mitään ei voi korjata, ei vaikka pahasti koittaisi olla sanomatta ja sitten on urakalla korjattavaa... oven takana kolisemassa vaikka olisi se auki ja niinpä käyn, rohkeudesta, levosta, ollen selvinpäin melkein kuin unessa ja olo, kolmen vuorokauden jälkeen tuntuu epäteodellisemmalta kuin kolme valvottuaan ja niinpä jää tämäkin rikostarina vaille selvyyttä ja selivtystä, sillä eihän poliisia, matti-enonkaan kuolema oikein kuulopuheiden tuntunut kiinnnostavan ja niinpä olen niillä jäljillä ja voi sitten rikostuntiktaa pikkasen harjotta vaikka jossain missä en oikein ollut enkä kuulunutkaan, kelle en soittanut ja kuka vastasi ja niin-iiin...

itkistikö onnesta...

nakkikujan naiset, ne minua kyykyttää vai mikä vitun pepe petreoskoi ja teekkarit rakastaa mun hengiltä -orkesteri panee mitä sattu ja sitä enemmän!