Joskus on aina hyvä pysähtyä ajattelemaan. Tarkkanäköisyyden kohdistaminen toisiin on ainakin itselleni ollut aina paljon helpompaa kuin niiden omien ajatusten, tunteiden ja motiivien tunnistaminen. Välillä erityisesti huomaa itsessään sen, että mieli on maassa, vaikka oikeastaan mitään syytä siihen ei olisikaan. Itselläni on aina ollut jotenkin primäärisen vahva usko maailman parantamiseen ja siihen, että asioihin voidaan vaikuttaa. Olen kuitenkin huomannut sen, että pitää vastapainoksi oppia myöskin hyväksymään ja sopeutumaan, vaikka omat ihanteet olisivatkin vähän toisenlaisia - se on oikeastaan sitä toisten kunnioittamista ja arvostamista; merkityksen luomista toisten arvoille ja ajatuksille.
Eilen ja tänään luin junassa työmatkalla Jokisen &Saariston kirjoittamaa sosiologian klassikkoa Suomalainen yhteiskunta. Niin kovin samanlaisia tuntuvat olevan ne haasteet, joita itsekin on monesti ihmetellyt. Sosiologit puhuvat paljon perinteistä, jotka eivät enää sido ihmisten elämää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Puhutaan että niiden suhde arkeen on reflektoiva, mikä tarkoittaa sitä, että perinteet otetaan käyttöön tilanteen mukaan. Tämä näkyy erityisesti ihmissuhteissa, joita aikaisemmin leimasi erityisesti yhteen sitoutuminen. Nykyään ihmiselle sen sijaan tärkeintä onkin minuuden korostaminen ja yksilöllisyys, joka näyttää olevan erityisesti nuoria ikäpolvia leimaava piirre. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, joihin pitää vielä itsekin totutella - mutta se on jälleen kerran sitä hyväksymistä ja sopeutumista, kasvamista toisten ihmisten maailmaan. Vielä on siis paljon kasvamista, mikä vaatii aimo annoksen nöyryyttä :)