IRC-Galleria

Kolmisen viikkoa sitten oli kriisi yhden Lapsen kanssa. Rakkaan Vaimon ja minun mielen valtasi epäluulo; oliko Lapsen käyttäytyminen sellaista, että voimme edelleen turvallisesti taata hänen, kaikkien muiden Lasten, eläintemme ja itsemme elämän? Kyse oli uudelleen esiin nousseista ongelmista, vaarallisesta häiriökäyttäytymisestä jonka selitykseksi löytyi vain "kun oli niin tylsää"

Kävimme keskusteluja Lapsen kanssa, neuvottelimme Lapsen sosiaalityöntekijöiden kanssa, haimme apua ammatti-ihmisiltä, purimme sydäntämme toisillemme ja mietimme, millaiset edellytykset tilanteesta on selvitä.

Kaiken tämän tuloksena selvisimme tilanteesta nippanappa. Teimme Lapsen kanssa sopimuksen, että yritämme yhdessä oikein kovin. Löimme kättä päälle (ei siis Lapsen päälle vaan sopimuksen merkiksi) siitä, että jokainen meistä yrittää parhaansa jotta tästä tilanteesta selvittäisiin.

No ei tämä herkkua ole olut, mutta eilen tuli vettä Lapsen luokanvalvojalta niskaan oikein kunnolla. Tai olisipa edes ollut vettä, kyllä se oli pelkkää paskaa. Jota niskaan kaatui. Saavilinen.

Lapsen syntilista oli melko pitkä: kokeita joita ei ollut uskallettu näyttää ja jotka oli jäänyt sen vuoksi opettajalle palauttamatta jo useaan kertaan, näyttämättä jääneitä muistutuslappuja päiväyksillä 16.10. 17.10 ja 18.10..., palauttamattomia poissaolovihkomerkintöjä, piittaamattomuutta opettajien ohjeista, ylimielisyyttä, liikkumista koulun pahimmassa ysiluokkalaisten roskasakissa, tupakanpolttoa, oppilaiden pahoinpitelyä isompien innostamana...

No kesksuteluhetkihän siitä syntyi sohvalle. Jossa Lapsi ei millään tapaa ottanut vastuuta teoistaan, ei ottanut minkäänlaista katsekontaktia, valitteli vain elämn tylsyyttä tai kun sanoin, että ei tylsyys oikeuta tekemään tuollaista, niin Lapsi vastasi mahdollisimman vittumaisella äänellä: "no sitten mä tein noi siksi kun mun elämä on kotona niin mukavaa ja ihanaa..."

Kyllä siinä taas kysyttiin itsehillintää oikein kunnolla. Onneksi sitä jostain ihmeen sopukoista vielä löytyi. Pystyin keskustelemaan huutamatta, jopa vihastumatta.

Mutta totaaliselle petetyksi tulemisen tunteelle en mahtanut mitään.

Olisiko kuitenkin Lapsen keskustelun jälkeisestä käyttäytymisestä luettavissa jonkinasteista katumusta? Kuinka hän esittelikään uuden kamerapuhelimensa ominaisuksia, kuinka kiltisti ja mukisematta hän kaivoi kaikki kahdeksan allekirjoittamatonta kouluasiakirjaa minulle luettavaksi ja allekirjoitettavaksi, kuinka hän suhtautui lomareisuunsa tutun perheen luokse huomatavasti aikaisempaa rakentavammin, kuinka hän kyselikään mahdollisuuksista tuunata keulimispyörää, miten hän pohdiskeli mahdollisuutta hankkia peltomopoa Käärmelahteen...

Olisiko sittenkin jokin pieni osanen liikahtanut Lapsen mielessä?

Näin ainakin minä uskon.

Jos en uskoisi, en jaksaisi.