IRC-Galleria

Hector soi, aamu on rauhallinen, ajatus kulkee verkkaasti kuin harvesteri suossa. Mutta kulkee kuitenkin, tasaisesti ja varmasti kohti kovaa maata.

Olishan se hienoo...

"Kun tää on vain tällaista, täydellisen vajavaista, samanlaista aina kuitenkin..."

Miksi pitäisi haikailla menneitä, miksi pitäisi miettiä mitä teen sitten kun...

Inhoan silloin kun ja sitten kun elämää. Haluan elää tässä ja nyt. Täysillä saatana. Meinaan on tää sen verran ainutkertaista, ainakin minun uskoni valossa. Kerran kun täältä lähdetään ei ole paluuta. Joten pitää olla valmis lähtemään niin että ei harmita mitä kaikkea jäi tekemättä.

On kaunis pakkasaamu, aurinko nousi punaisena punaten samalla puoli taivasta. Hiekka ja nurmikko rahisee muutaman asteen pakkasen puraisemana. Nuutuneet miekkaliljat muistuttavat, että haluavat tänään suojaan kellariin. Ja valkosipulit vastaavasti keittiöstä maahan.
Jälkimmäinen onnistuu vielä tänään ilman rautakankea. Ja kasvoivat ne sinäkin kesänä jota edeltävänä syksynä se upotettiin maahan rautakangen avulla.

Hector on jo vajonnut hysteriaan.

"Tää eihän jatkua voi näin, tää eihän jatkua voi näin, tää eihän jatkua voi näin..."

No ei voi ei. Muutaman ajan ovat taistelut ja murheet myrkyttäneet mieltä.

"Ne iskee mihin vaan, ne iskee mihin vaan, ne iskee mihin vaan..."

Niinhän ne ovat tehneet mutta nyt se on ohi. Tai iskekööt vaan mutta minä en enää ota iskuja vastaan ilman suojausta. Tylsyttäkööt kirveensä kilpeeni, purkakoot pahan olonsa pansaariini. Mutta jos he haluavat raottaa kuortani, olen siihen valmis.

"On meillä yksi elämä, on meillä yksi elämä, on meillä yksi elämä..."

Tuppaa joskus itseltäkin unohtumaan että meillä todellakin on vain yksi elämä. Ei siis mitään iänkaikkista elämää. Yksi rupeama, mitaltaan kovin epävarma. Minulla ainakin 51,10 vuotta. Mutta toivottavasti vielä huomattavastt pidempi. Tuohon mittaan kun voi vaikuttaa itsekin. Enkä nyt puhu pelkästä fyysisestä kunnosta. Vaan enempi henkisestä.

Annoin pari viikkoa sitten erään paikallisen urheiluseuran tulevaan lehteen tervehdyksen. Maksoin hieman ylimääräistä jotta sain mukaan oman sloganin. "Ei terve ruumis liikuntaa kaipaa ja sairas ei kestä". Saas nähdä painavatko sen myös lehteen. Mokomankin rienaavan säkeen.

Ja nyt Hector on jo kertomassa Nuorallatanssijan elämästä... ja kuolemasta. Yksi ehdottomasti parhaimmista Hectorin sanoituksista. Olen jo sianlihalla, ennen kuin kappale on lopussa joudun pyyhkäisemään yhden jo toisenkin pisaran silmänurmasta.

Meillä jokaisella on elämässämme oma Nuorallatanssijamme. Ei ihminen vaan jokin muu. Joillakin toki ihminenkin.

"En mitään kauniimpaa mä tiennyt, niin todeks tunsin kaiken sen.
Että voi kaikki lait muutaa ja kaikki rajat rikkoa.
Ettei oo mikään maailmassa mahdotonta oppia."

Paras kuitenkin lopettaa kirjoittaminen ennekuin päästään Juodaan viinaa tai Lähes onnellinen mies osiohin. Tulee liikaa elämänviisauksia. Lainattuja sellaisia.

Paras elää omaa elämää.

Muita rakastaen ja kunnioittaen.

Mutta oman oikeutensa ja tilansa vaatien.