IRC-Galleria

Kun on paljon lemmikkieläimiä, niin aina joskus on kohdattava myös ikävämpi hetki. Eli lemmikin kuolema.

Nyt oli Tiinu Ankan vuoro lähteä Nangijalaan. Jo pidemmän aikaahan Tiinu oli sairastellut vasenta jalkaansa, mutta viime päivinä se äityi yhä pahemmaksi. Tiinu itse vielä pahensi tilannetta nokkimalla ja repimällä jalkaansa. Toki sitä yritettiin hoitaa, mutta haava oli hankalassa paikassa höyhenpeitteen alla. Sidettä siihen ei voinut laittaa, nokkaakaan ei oikein voi sitoa nokkimattomaksi. Joten oli vain puhdistettava, huolehdittava ja ruokittava. Ja toivottava parasta.

Eilen illansuussa Tiinu oli jo perin huonossa kunnossa, väsynyt ja hakeutui piiloon angervopensaaseen. Jotenkin jo silloin arvasin, että tästä Tiinu ei ehkä enää selviä. Yöksi veimme ankan lämpöiseen pannuhuoneeseen heinälaatikkoon nukkumaan ja toivoimme parasta.

Mutta toivo oli turhaa, yön aikana Tiinu Ankka oli nukahtanut heinälaatikossaan lopulliseen uneen ja lähtenyt Nangijalan virralle uimaan.

Siellähän on Käärmelahden porukkaa jo ennestään nauttimassa uudesta elämästä.

Savonlinnan seudulla käynnistyi syyskuun alussa vammaiskuljetusten tilauskeskus. Kun aikaisemmin asiakas tilasi kyytinsä suoraan taksiyrittäjältä, niin nyt tilaukset kulkevat Iisalmessa sijaitsevan tilauskeskuksen kanssa.

Iso Äitikin kokeili keskusta nyt ensimmäisen kerran tullessaan eilen perinteiselle maanantaikeikalle kotiin. Matkakeskuksen toiminta ei oikein vielä vakuuttanut, mutta katsotaan nyt ajan kanssa.

Ensimmäinen epäselvyys syntyi jo perjantaina Ison Äidin tilatessa maanantain kyytiä. Matkakeskuksen tiedostoissa hänen osoitteekseen oli kirjattu Pellossalontie 42 vaikka oikea osoite onkin 402. IÄ yritti oikaista tietoa, mutta matkakeskuksen työntekijä oli selvästi poliisiopiston kasvatteja. Tuossa koulutuksessahan lähdetään siitä, että asiakas on aina väärässä. Näin toimi myös matkakeskuksen työntekijä. IÄ sai käyttää melkoisesti energiaa todistaakseen a) että on täysissä sielun voimissa ja b) tietää missä osoitteessa koti sijaitsee.

Mutta tämä kaikki oli pientä maanantaihin verrattuna. IÄ odotteli sovittuun aikaan eli klo 12 terveyskeskuksen vuodeosastolla kyytiä kotiin. Kuten niin usein ennenkin. Nyt vaan sillä edellytyksellä, että kun Juutin Palvelutaksit olivat aina ennen palvelleet ja hakeneet IÄ:n osastolta niin nyt ei kuulunut ketään.

Hieman ennen yhtä IÄ pyysi henkilökuntaa soittamaan tilauskeskukseen ja selvittämään, missä auto viipyy. Ja tuolloin selvisikin, että vuodeosaston henkilökunta luuli IÄ:n jo lähteneen reisuun, sillä taksin takavalot olivat häipyneet vuodeosaston ovelta kahdentoista aikoihin. Nyt henkilökunnallekin selvisi, että auto lähti mutta mamma jäi. Vuodeosaston hoitajat soitivat matkakeskukseen, josta luvattiin hankkia uusi auto mahdollisimman nopeasti terveyskeskukseen.

Seuraava näytös näyteltiinkin sitten Käärmelahdessa. Pihaan kaarsi nimittäin 13.40 palvelutaksi ja ennenkuin ehdin sitä vastaan, oli taksin kuljettaja ampaissut IÄ:n asuntoon. Ihmettelin kuinka nopeasti hän sai IÄ:n sisään, mutta ulko-ovella hän tulikin vastaan ja ihmetteli, että missäs se Sirkka-Liisa on. Kun hänen pitäisi kuulema kuskata mamma terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Pian selvisi, että tämä oli se taksi kakkonen, joka matkakeskuksesta oli hälytetty paikkaamaan taksi ykkösen mokaa. Mutta matkakeskuksesta oli anettu reitti nurinperin eli kotoa terveyskeskuksen vuodeosastolle eikä vuodeosastolta kotiin. Taivasteltiin kuskin kanssa uutta järjestelmää ja hän lähti ajamaan kohti kaupunkia seuraavalle keikalle.

Kaksi taksia oli siis jo ollut liikenteessä mutta mamma oli edelleen lähtöruudussa pakaasit pakattuna. Ja aikaa alkuperäisestä lähtöajasta oli kulunut jo kaksi tuntia. Nyt vuodeosastolla käynnistyi kolmannen taksin metsästys. Joka sitten matkakeskuksen toimesta osattiin ajattaa oikeaan osoitteeseen, hakemaan mamma sisältä ja toimittamaan Käärmelahteen.

Ja niin oli mamma kotikäynnillä liki kolme tuntia alkuperäistä aikataulua myöhemmin. Mutta montaa kokemusta rikkaampana. Ja me kaikki useaa naurua vauraampana. Ja nauraminenhan on kuin panisi rahaa eliniän pankkiin.

Loppu illansuu sujuikin sitten mukavasti Ison Äidin tämänpäiväistä 83-vuotipäivää juhliessa. Vaikka hän vähän mieltään osoittikin, kun emme saavu tänään osastolle häntä onnittelemaan. Mutta kun kerran eilen oli kotioloissa mahdollisuus koko porukan juhlahetkeen, niin miksi sitä ei olisi käytetty hyödyksi.

Vain lapset ja vanhukset osaavat olla joskus näin kohtuuttomia.

Sunnuntain kunniaksi päätimme lämmittää saunan. Olisipa siten mukava rentouttaa itseään alkavaan viikkoon. Ja kun kaikki Kääpiötkään eivät lauantaina olleet Pikku Saimaassa, nii saisihan heidät puhtaiksi.

Kaikki alkoi hyvin, kuivaa koivua pesä puolillen ja palamaan. Lähti vetämäänkin niin, että humina vaan kuului. Mutta, mutta...

Vartin päästä Sansku meni saunalta hakemaan vanhaa pesusientä Tiinun haavoittuneen jalan pesuun mutta eihän saunalle ollut menoa. Jo eteiseen tulvi sellainen harmaa savumuuri joka pysäytti Kääpiönkin.

Minut haettiin apuun savusukeltajaksi. Ja kun avasin saunan oven, oli maailmaa savua tulvillaan. Ei muuta kuin pikaisesti savumuurin edellä pihalle yskimään. Silmät vuosivat vettä kuin Vuoksi ja kurkussa tuntui olevan piikkilankaa ja rohdinkangasta. Mutta selvittiinhän siitä.

Jonkin ajan kuluttua savun sekaan pääsi jo sen verran, että sai tempaistua kiukaan lulun auki ja hylystä jonkin pehmeän, otaksuttavasti pesusienen, matkaansa.

Vartin päästä saunalle pääsi jo tarkastamaan tilannetta ja jopa lisäämään puita kiukaaseen. Veto oli moitteeton ja pahin savu oli hävinnyt oven ja kiukaan kautta taivaalle. Mutta tuoksu oli melkoinen.

Päästiinhän me lopulta saunaan, savusaunan aromit olivat melkoiset, pyyhkeet ja kylpytakit haisevat seuraavaan pesuun saakka savulle. Mutta löylyt olivat ihan hyvät. Vaikka e se kyllä oikealle savusaunalle vertoja vedä.

Mutta olihan köyhän miehen vaihtoehto.

-Kun sulla on nälkä niin sä oot turhaan äreä lapsille.
No niinhän se on. Olenhan minä sen itsekin huomannut. Eilen illalla oli taas nälkä. Ei toki niin nälkä, että mikä vaan olisi kelvannut. Mutta sen verran nälkä, että olisi halunnut juuri sitä, mitä jääkaapissa ei ollut. Ja minäkö muka vaikea ihminen.

Nälkä-äkäpäissäni tiuskin pienet Kääpiöt nukkumaan "kun kellokin on jo vaikka mitä". Siis se oli puolen kymmenen paikkeilla. Pienin olisi halunnut lukea, toiseksi pienin katsoa Julia Roberts elokuvaa yhdessä ison siskon kanssa. Mutta ei kun sänkyyn. Isompi pienistä Kääpiöistä uhkasi vielä itsemurhalla, kun elämä on niin tylsää. Vaikka tiesin sen vitsiksi, niin hermostuin. Ehkä osin siksi, että vanhoina erikoisnuorisotyöaikoina minulta on pari tuttua nuorta tuon uhkauksen toteuttanut.

No sitte Rakas Vaimo sanoi nuo järjen sanat äreydestäni. Ja kun olin jo hetken itseänikin harmittanut tiuskimiseni, niin käännyin takaisin ja annoin uudet ohjeet. "Mene nyt sitten katsomaan Musun kanssa se elokuva" ja "Saat lukea niin pikään kun nukahdat".

Minä nukahdin ennen elokuvan loppumista ja kun kävin vielä ennen nahkaläpyköiden ala-asentoon asentamista kusella, niin pienin Kääpiö luki akuankkoja sängyssään. Taisin siis eilen olla ensimmäinen meidän perheen nukkuja. Ja kello oli tuolloin kuitenkin jo yli yhdentoista. Katsotaan nyt, kuinka pirteää porukkaa on aamiaispöydässä. Ja mihin aikaan. Väsyneitä mutta onnellisia. Toivottavasti.

Eilen oli kuitenkin hyvä päivä. Olimme Pikku Saimaassa uimassa RV:n ja neljän Kääpiön kanssa. Jannalla oli peli, joten hän ei päässyt matkaan. Mutta todennäköisesti hän nautti pelistä enemmän kuin altaassa pulikoinnista. Niin on jalkapallo vienyt yhden Kääpiön. Muta meillä kuudella oli hauskaa, Kääpiötkin olivat hienosti ja kaikki antoi uskoa siihen, että tätä voi tehdä toistekin.

Eilinen oli myös Hyvän Idean päivä. Kun lähestyvien viiskymppisten osalta ongelma on ollut aikataulujen yhteensovittaminen serkkuni Jarmon kanssa. Hän kun täyttää viisikymmentä tasan viikkoa enne minua. Mutta nyt siihen löytyi ratkaisu. Jota jo ehdittiin testaamaan kahdella kolmesta Bonabarte-serkustani. Eli järjestämme neljän Bonabarte-serkuksen 200-vuotisjuhlat Käärmelahdessa loka-marraskuussa.

Me olemme RV:n kanssa saamarin innostuneita tästä 200-vuotisjuhlaseminaarista, ensimmäisten kommenttien valossa Matin ja Jarmonkin valtasi innostus. Karin kommentteja eilisen illan sähköpostiin vielä odottelen ja jos ne ovat läheskään yhtä innostuneita kuin meidän muiden, niin ei kun valmistelut liikkeelle.

Tästä tulee hauskaa.

-Kun sulla on nälkä niin sä oot turhaan äreä lapsille.
No niinhän se on. Olenhan minä sen itsekin huomannut. Eilen illalla oli taas nälkä. Ei toki niin nälkä, että mikä vaan olisi kelvannut. Mutta sen verran nälkä, että olisi halunnut juuri sitä, mitä jääkaapissa ei ollut. Ja minäkö muka vaikea ihminen.

Nälkä-äkäpäissäni tiuskin pienet Kääpiöt nukkumaan "kun kellokin on jo vaikka mitä". Siis se oli puolen kymmenen paikkeilla. Pienin olisi halunnut lukea, toiseksi pienin katsoa Julia Roberts elokuvaa yhdessä ison siskon kanssa. Mutta ei kun sänkyyn. Isompi pienistä Kääpiöistä uhkasi vielä itsemurhalla, kun elämä on niin tylsää. Vaikka tiesin sen vitsiksi, niin hermostuin. Ehkä osin siksi, että vanhoina erikoisnuorisotyöaikoina minulta on pari tuttua nuorta tuon uhkauksen toteuttanut.

No sitte Rakas Vaimo sanoi nuo järjen sanat äreydestäni. Ja kun oli jo hetken itseänikin harmittanut tiuskimiseni, niin käännyin takaisin ja annoi uudet ohjeet. "Mene nyt sitten katsomaan Musun kanssa se elokuva" ja "Saat lukea niin pikään kun nukahdat".

Minä nukahdin ennen elokuvan loppumista ja kun kävin vielä ennen nahkaläpyköiden ala-asentoon asentamista kusella, niin pienin Kääpiö luki akuankkoja sängyssään. Taisin siis eilen olla ensimmäinen meidän perheen nukkuja. Ja kello oli tuolloin kuitenkin jo yli yhdentoista. Katsotaan nyt, kuinka pirteää porukkaa on aamiaispöydässä. Ja mihin aikaan. Väsyneitä mutta onnellisia. Toivottavasti.

Eilen oli kuitenkin hyvä päivä. Olimme Pikku Saimaassa uimassa RV:n ja neljän Kääpiön kanssa. Janalla oli peli, joten hän ei päässyt matkaan, mutta todennäköisesti hän nautti pelistä enemmän kuin altaassa pulikoinnista. Niin on jalkapallo vienyt yhden Kääpiön. Muta meillä kuudella oli hauskaa, Kääpiötkin olivat hienosti ja kaikki antoi uskoa siihen, että tätä voi tehdä toistekin.

Eilinen oli myös Hyvän Idean päivä. Kun lähestyvien viiskymppisten osalta ongelma on ollut aikataulujen yhteensovittaminen sen serkkuni kanssa, joka täyttää viisikymmentä tasan viikkoa enne minua. Mutta nyt siihen löytyi ratkaisu.Jota jo ehdittii testaamaan kahdella kolmesta Bonabarte-serkustani. Eli järjestämme neljän Bonabarte-serkuksen 200-vuotisjuhlat Käärmelahdessa loka-marraskuussa.

Me olemme RV:n kanssa saamarin innostuneita tästä 200-vuotisjuhlaseminaarista, ensimmäisten kommenttien valossa Matin ja Jarmonkin valtasi innostus. Karin kommentteja eilisen illan sähköpostiin vielä odttelen ja jos ne ovat läheskään yhtä innostuneita uin meidän muiden, niin ei kun valmistelut liikkeelle.

Tästä tulee hauskaa.

Saamari kun olisi ollut aamu jolloin saisi nukkua mutta Onnille on jäänyt jo uusi syysrytmi päälle. Eli koira oli puoli kuuden aikan ihmeissään, kun talossa ei kukaan liiku. Joten hän päätti aloittaa herättämiseni.

Luulin ensin, että Onni haluaa ulos ja vääntäydyin sängystä pystyyn. Mutta kun tarjosin haukulle ulko-ovea niin se vaan katsoi minua silmiin ja osoitti, että tuonne aamukasteiseen nurmikkoon hän ei auringonnousun aikaan lähde. Eikä lähtenyt.

No minä olin jo kuitenkin pystyssä ja riittävästi heräillä jotta uutta unta oli turha lähteä esimään. Joten ei kun kahvinkeittoon.

Mitenköhän Onnin saisi oppimaan kalenterin. Että lauantai ja sunnuntai ovat lepopäiviä. Tai ainakin sellaisia aamuja, jolloin ei ryhdytä ennen kuutta mellakoimaan.

Minäkin haluaisin nukkua.

Rakas Vaimo luki minulle eilen illalla sängyssä Tommy Tabermania. Ei nyt ihan erottisia hellyysrunoja vaan kolumnin Me-lehdestä.

Kuuntelin ihan oikeasti ja jäin miettimään leikin merkitystä omassa elämässäni. Tai ei niinkään leikin vaan enempi hulluttelun. Joka pulpahtelee onneksi edelleen jostain sisältä pintaan. Monasti ainakin omaksi ilokseni.

Karvisen Vesa on kiertänyt jo melkoisen ajan maata pitämässä naurukursseja. Hän, kuten joukko muitakin viisaita, todistelee naurun ja ilon terapeuttisesta merkityksestä. Kuten eilisessä Me-lehden kolumnissa Tabermankin teki. Tai siis hän puhui leikin merkityksestä. Ja hulluttelun tuomasta mahdollisuudesta. Ja siitä vapauttavasta tunteesta, joka ihmiseen iske tämän saadessa pukea peikon puvun päälleen.

"Ilo pintaan vaikka syrän märkänis". Jotenkin näin meni yksi kansansanonta, joka ehdottomasti pitää paikkansa. Vaikka toki niitä löytyy myös sanontoja, jotka ovat iloa väheksyviä. Esimerkiksi "Itku pitkästä ilosta lienee" jonkun peruspessimistin keksimä kansanviisaus.

Yöllä päätän monasti suuria asioita. Joista valtaosan olen unohtanut aamulla. Pitäisi varmaan kirjoittaa ne heti yöllä pieneen vihkoon yöpöydälle. Kuten tiedän joidenkin minua fiksumpien tekevän.

Viime yön perinteisen kello kolmen mietintätuokion tulos oli kuitenkin mielessä vielä aamulla. Lisää leikkimieltä, lisää spontaanisuutta, lisää huumoria, lisää naurua minun ja läheisteni elämään.

Lisää pitkää ikää.

Kuten aamulla päätin, tartuin tänään yhteen hommaan. Hyvä että tartuin jotta en elä ruusuisissa kuvitelmissa.

Tuo homma oli 50-vuotisjuhlieni merkeissä Vihdin Puistolassa järjestettäväksi ajattelemani bändi-ilta. Idea syntyi muutama viikko sitten kun luulin, että minulla olisi Vihdissä menneisyys jonka merkeissä kannattaisi viettää viiskymppisiä myös siellä. Olinhan pari viikkoa sitten yhteyksissä entisiin tuttuihin Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistyksen puitteissa ja tiedustelin, mitä mieltä he olisivat ideasta. Pitivät sitä hyvänä ja arvelivat hyvinkin löytyvän soittajia, jotka olivat kuvioissa jo minun aikanani 1980- ja 1990-luvuilla. Lupasivat kysellä heitä ruokapalkalla talkoisiin.

Tuolla listalla oli monta tuttua, muutama jopa aivan Vikken perustamisen ajoista mukana olleita. Monenlaista oli tehty yhdessä, kirkonkylän bänditalli aikoinaan, synnytetty Keinälä, tehty ensimmäiset Vikken pitkäsoittolevyt, järjestetty klubi-iltoja, Vikkerock-tapahtumia ja monenlaista muuta mukavaa.

Itse kun en osannut soittaa kuin suutani, niin käytin sitten tätä instrumenttia tehokkaasti. Minun roolini oli yksi edellytysten luojista, soittotaitoisemmat hoisivat musiikin teon. Mutta jokainen varmasti koimme tekevämme tärkeää työtä vihtiläisen kevyen musiikin eteen.

Mutta miten sitä voi kuvitella asiat niin totaalisesti persniskoin kuin minä tein. Miten saatoin ajatella, että nuo vuosikausien kaverit olisivat säilyneet kavereina kun en ole heihin näinä vuosina minkäänlaista yhteyttä pitänyt. Ja kuinka sitä on niin itsekeskeinen, että kuvittelee heidän lähtevän riemurinnoin juhlistamaan vanhenemistani.

Kopeus käy omaan nilkkaan. Vaikka en paljoa ole rumia sanoja täällä viljellytkään, niin nyt viljelen. Hyppää yli, jos et kestä. Voi saatanan saatana kun vituttaa perinpohjaisesti. Turhat luulot itsestään, omasta panoksestaan aikoinaan Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistykselle ja sen soittajille rapisivat kerralla nokkospuskaan kuin närhen paska.

Mies pysyköön lestissään.

Elokuu loppuu. Viimeinen päivä ja viime yönä saapui syys. Tuulee, sataa, on koleaa ja pimeää. Sellainen on tämä aamu Käärmelahdessa. Aivan oikeesti syksyinen fiilis.

Synttärijuhliin kuukausi aikaa. En nyt sentään ihan vielä hermostu, mutta onhan tässä kuukausi aikaa. Vanhenemisen juhliminen tuntuu jotenkin perverssisltä. Mutta ei se varmaan suurimpia perversioita ole, joita minulla on. Suuremmat jääkööt nyt kertomatta.

Liittyyköhän tähän tämän syksyn käynnistymisongelmiin nuo kaksi edellistä asiaa. Kun kesä on jatkunut pitkään, ei ole oikein osannut kääntää työvaihetta päälle. Toisaalta lähestyvä merkkipaalu mietityttää, ajatukset harhailevat muualla kuin syksyn töissä. Vai ovatka nämä vain laiskan miehen tekosyitä? Tiedä häntä.

Nyt olisi vaan otettava homma kerrallaan. Yksi työ käsiin ja loppuun. Eikä miljoonaa rautaa ahjoon yhtäaikaa.

Nyt eikä huomenna.

Uroskääpiöihin on iskenyt crossipolkupyörien tuunausinnostus. Vanhat polkupyöränrämät on purettu palasiksi ja niistä on tuunattu crossipyöriä. Kahdelle Kääpiölle riitti romua, kolmas kärvistelee nyt tuskissaan, kun ei ole kuin se hyvä pyörä, jolla ei saa crossata. Mutta kun kertakaikkiaan loppuivat romut pyörävarastosta. Jostain pitäisi kuulema kaivaa lisää polkupyöräromua, että saisi lisää osia tuunaamiseen. Ja pienimmän Kääpiön iloiseksi.

Osin osien puute johtuu myös työtavoista. Jos jokin paikka ei aukea jakoavaimella, otetaan venäläinen momenttiavain käyttöön. Puolitoistakiloinen moska puolimetrisessä varressa. Johan avautuu. Vaan ei juuri enää sulkeudu. Joten osasta tuli epäkurantti yhdessä humauksessa.

Ja sitten crossaamaan. Lepikossa kiertävällä crossiradalla on komea hyppyrikin. Josta parhaimmiollaan lentää liki kaksi metriä. Ja monasti myös mukkelismakkelis pöpelikköön. Mutta ei muuta kuin uutta suoleen kun vanha kuolee. Eli mäen huipulle, uusi vauhti, uusi hyppy, uusi kumous. Mustelmia ja nirhamia piisaa.

Keuliminen on myös kova juttu. Kumpi keulii pidempään. Karkaako mopo käsistä vai onko keuliminen hallinnassa. Onnistuuko etupyörän palautus maanpintaan vai pitääkö ottaa jalat avuksi. Onko takaraivo kivikoivassa hiekkatiessä vai jatkuuko matka. Onneksi crossaajilla on kuitenkin kypärät päässä. Jopa ilman eri muistutusta.

On ne aika velikultia.