IRC-Galleria

Hyvää Syntymättömyyspäivää jokaiselle lukijalleni. Kyllähän te tiedät, miksi teitä onnittelen. Ja jos ette tiedä, niin pieni itsenne sivistäminen olisi paikallaan. Menkää kirjahyllylle, kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkikaa Nalle Puh. Löydätte syntymättömyyspäivän. Sekä tuhat muuta viisautta.

Jokainenhan odottaa onniteluja syntymäpäivänään. Viimeisen puolentoista kuukauden ajalta meidän perheessä on parikin hyvää esimerkkiä siitä, miten onnittelut lämmittävät. Mutta samanaikaisesti syntyi myös esimerkkejä siitä, miten hyvinkin läesieksi kokemansa ihmisen onnittelemattomuus harmittaa, jopa satuttaa.

Omakohtaisesti voin kertoa, kuinka sitä jää liki vainoharhaisesti miettimään, että mitä minä nyt olen tuolle ihmiselle sanonut tai tehnyt kun se ei minua muistanut. Vaikka muistamattomuus menisikin vain aidon unohduksen piikkiin, niin onnittelua odottavalle se ei yleensä selity unohduksena.

Pätkän eteenpäin ajatellessani tulin pohtineeksi, kuinka monen tutun, jopa ystävänkin, syntymäpäivän minä olen unohtanut. Mitäköhän he ovat ajatelleet? Ovatkoha hekin miettineet, että mitäköhän minä olen tehnyt kun ei se muistanut minua.

Pohjimmiltaan syntymäpäiväonnittelut ovat liki yhtä turhia kuin kauniit sanat hautajaisissa. Ne ovat monasti samanlaisia itsestäänselvyyksiä. Niitä tiedetään odottaa, toki ne lämmittävät (hautajaisissa toki juhlakalua melko vähän jos ollenkaan) mutta ennakoitavissa ne kuitenkain ovat. Vai onko kukaan ollut hautajaisissa, joissa vainajan ystävät muistosanoissaan kertovat, että oli se Kimmo vittumainen ja rasittava mies.

Siksi kannatankin syntymättömyyspäivän juhlimista. Muista ystävää kun hän sitä vähiten odottaa. Siinä ohjenuora elämälle. Tässä on vielä sekin hyvä puoli, että ystäväsi ei tiedä, että juuri tänään unohdit hänet.

Kenetköhän minä tänään unohdan.

Kyllähän monella jätkällä on HD mutta mulla taitaa olla ADHD. Siltä minusta alkaa pikku hiljaa tuntua. Etenkin, kun vuosien saatossa Kääpiöiden kasvatukseen liittyen on joutunut muutaman artikkelin tuostakin aiheesta lukemaan.

Etenkin ne jutut, joissa kerrotaan aikuisten ADHD:sta ovat pistäneet minut ajattelemaan. Kun lisäksi miettii omaa kouluaikaansa, niin ajatus vaan vahvistuu. Jo silloin olisi tunnettu ADHD, niin Kolpon Toini, Einistön Raili, Seitsaran Ritva tai Penttisen Erkki olisi ihan varmasti passittanut minut tutkimuksiin.

Eilen sen taas huomasin kaiken sen kaaoksen keskellä jota tämä elämä on. Piti tehdä kaikenlaista hyödyllistä mutta lumitöihin ja ruuoanlaittoon se jäi. Tekemättä jäi kellarin oven lämpöeristys tai työt, joita poikkeuksellisesti olisi pitänyt sunnuntaina tehdä.

Olisihan nuo hommat voinut jäädä tekemättä ihan vaan laiskuuttaan tai aikapulan vuoksi. Mutta nyt ei ollut näistä inhimillisistä syistä kyse vaan omasta pomppimisesta asiasta toiseen. Menin pihalle lumitöihin, ajoin kolme kuupallista ja pian huomasinkin olevani Kääpiöiden pulkkarinteessä kolan ja lapion kanssa parantelemassa mäkeä. Osasyy oli varmasti se, että on harvinaista herkkua kun kaikki kuusi kääpiötä touhuavat yhdessä pulkkien ja ufojen kanssa rinteessä. Tämä ensilumi on jännä yhdistävä tekijä.

Diagnoosiin tämä tilanne johti siksi, että juuri näinhän käy ADHD:ssä. Tärkeä, olennainen työ keskeytty kun tulee jokin yllättävä mielenkiinnon kohde. Näin minulle käy usein.

Joskus olen tehnyt itselleni lukujärjestyksen päiväksi. Ainakin sellaisen työlistan siitä, mitä huomenna, ylihuomenna, yliylihuomenna jne. pitää saada tehdyksi. Ajattelin aloittaa taas tuollaisen lukujärjestyksen pitämisen.

Ei se ainakaan tilannetta huononna.

On meillä perhe. Vaikka joinain hetkinä tuntukin, että meidän talossa asuu vain joukko yhteenkuulumattomia yksilöitä niin eilen illalla tuntui taas ihan toiselta.

Sanskun 15-juhlat olivat tapahtuma, joka sai minut taas ajattelemaan tätä joukkoa perheenä. Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun Mikko kysyi iltapäivällävälipalapöydässä, että pukeudutaanko Sanskun juhlille Halloweenin merkeissä naamiaisasuihin. Johon minä nopeasti vastasin että ei. Onneksi Rakas Vaimo oli älykkäämpi sanoen, että jos joku haluaa pukeutua niin kyllähän se sopii.

Siitä alkoi sunnittelu ja tätä säpinää kesti koko illansuun. Välillä jo ruuoanlaitossa hikoileva RV:kin katui sanojaan. Jonka ymmärrän hyvin, kun jonossa lappasi Kääpiöitä kysymään asusta sitä ja tuota.

Mutta homma eteni kuin höyryjuna ja Kääpiö toisensa jälken alkoi näyttää roolihahmonsa mukaiselta. Ja sitten vielä RV sai päähänsä puketua pissikseksi. Ilta osoitti, että meinasi olla melkein luonnerooli. Ja osalta Kääpiöitä tuli äärettömän hyviä ohjeita pissiksenä elämiseen. Oi aikoja, oi tapoja.

Itsekin mietin jo pääni muhkuralle, miten pukeutuisin. Muiden perheenjäsenten ruuminrakenteelle kun löytyy vaihtoehtoja vaatekaapeista, mutta tälle ruholle ei oikein tahdo olla tavaraa tarjolla.

Hiippailin siinä sitten Aapiskukon kaapeille, löysin yhden valkoisen pussilakanan, mustan tussin ja sakset. Syntyihän noilla tarpeilla Haloweenin henkeen sopiva naamiaisasu. Ei sillä kyllä paras puku palkitaan-kilpailussa kärkisijoille selvitty mutta kymmenen parhaan puvun joukkoon kuitenkin.

Mutta mennäänpä varsinaiseen gaalailtaan. Meillä oli hauskaa, ihan hyviä keskusteluja, naurettiin Rakkaan Vaimon käyttäytymisen myötä kylän muiden(kin) pissisten toilailuja, joista keskustassa koulua käyvät Kääpiöt kertoivat hyviä tarinoina. Mutta löytyi myös syvällisempiä keskustelun aiheita. Lyhyitä, mutta helmiä kuitenkin.

Itse jäin miettimään juhlahumussa EI-sanan turmiollisuutta. Kuinka taas olin heti sanomassa pukeutumistiedusteluun, että EI KÄY. Miksi se tulee niin helposti? Mitä hauskaa olisi taas jäänyt kokematta ellei RV olisi ollut minua älykkäämpi? Kuinka helposti ja halvalla eilisen illan hauskuus syntyikään?

Pystyisinkö vähentämään EI-sanan käyttöä vaikkapa puolella. Ja toisen puolikkaan puolikkaan voisi korvata hieman älylisemmällä kiellolla kuin pelkällä EI-sanalla. Jota jatkokysymykseen MIKSEI tehostetaan tosi älykkäällä perustelulla: KOSKA MINÄ SANON NIIN. Jäisihän siinä vielä 25% nykyisistä EI-sanoista käyttöön. Ja sekin on jo pirun paljon.

Kysykääkä vaikka meidän Kääpiöiltä.

Kävin varkaissa erään minulle kommenttia heittäneen neitokaisen sivuilla.
Varastin tämän (hieman muuttaen miehisemmäksi):

Filosofian professorilla oli muutamia esineitä edessään luentosalin pöydällä. Luennon alkaessa hän otti mitään sanomatta usean litran lasipurkin ja täytti sen nyrkin kokoisilla kivillä.
Hän kysyi opiskelijoilta oliko purkki täysi?

Heidän mielestään se oli.

Sitten hän otti pussillisen pikkukiviä, kaatoi ne purkkiin ja ravisti purkkia. Pikkukivet vierivät isojen kivien välissä oleviin koloihin. Hän kysyi taas, oliko purkki täysi.

Nauraen opiskelijat vastasivat että kyllä se oli.

Sitten hän otti pussillisen hiekkaa kaatoi senkin purkkiin, ja hiekka täytti pikkukivienkin välit.

"No niin",sanoi professori, "haluan teidän ymmärtävän että tämä on teidän elämänne. Isot kivet ovat tärkeitä asioita - perhe, elämänkumppani, terveys, lapset. Sellaisia asioita että
vaikka kaikki muu katoaisi niin elämänne olisi silti täyttä.

Pikkukivet ovat muita merkityksellisiä asioita kuten työ, asunto, auto.

Hiekka on sitten kaikki muu, pienet asiat.

Jos laitatte hiekan ensin purkkiin, ei ole tilaa isoille eikä pienille kiville. Sama pätee elämäänne, jos käytätte kaiken aikanne ja energianne pikkuasioihin, ei jää tilaa tärkeille asioille.

Kiinnittäkää huomionne asioihin jotka ovat tärkeimpiä onnellisuutenne kannalta. Leikkikää lastenne kanssa. Käykää säännöllisesti lääkärintarkastuksessa. Viekää kumppaninne tanssimaan. Aina on aikaa tehdä töitä, siivota, järjestää kutsuja tai korjata vesihana.

Huolehtikaa kivistä ensin - asioista joilla on väliä. Kaikki muu on vain hiekkaa."

Mutta sitten ... eräs opiskelija otti purkin joka professorin ja muiden opiskelijoiden mielestä oli täysi. Hän kaatoi sinne pullollisen kaljaa, joka tietenkin imeytyi hiekkaan. Sitten purkki vasta oli aivan täysi.

Eli tarinan opetus on: olkoon elämäsi kuinka täynnä hyvänsä, aina on tilaa vielä yhdelle kaljalle!

Rakas Vaimo sai eilen idean. Ne ovat joskus vaarallisia, tietävät monasti töitä. Nytkin oli lähellä iltamyöhäinen ajokeikka kaupunkiin. Mutta toisin kävi.

Kaupungissa oli nimittäin Halloween-disco ja hän päätti kysyä neljältä suurimmalta Kääpiöltä (poika 15v, tyttö tänään 15v, tyttö 14v ja tyttö 13v) josko he haluaisivat lähteä discoon.
- Onko pakko, ettehän te mua sinne pakota?
- Ei kiinnosta mut mä voin lähtee kauppoihin pyörimään siksi aikaa.
- No ei todellakaan kiinnosta (ja Kääpiö katsoo meitä kuin halpaa makkaraa)
- Jo, meennään, kivaa...

No kun ei sitten lähdetty vain yhden tahtoessa, pahoitti hän mielensä, haukkui siskonsa ja veljensä, paiskoi vähän aikaa ovia mutta tuli stten pytämään käytöstään anteeksi. Onneksi meillä on perheessä edes yksi normaali murrosikäinen Kääpiö.

Mutta entäpä nämä kolme vanhempaa TeiniKääpiötä? Missä kasvatuksemme on mennyt vikaan? Kuinka kotona voi olla hauskempaa kuin ikäistensä kanssa discossa? Missä on kapina? Vai oliko se juuri kapinaa, kun kääkät kysyvät, haluatko discoon niin sitä vastaan pitää kapinoida ja sanoa, että emme halua.

No ilta sujui rattoisasti, tämän äivän synttäreille kakkua ja kääretorttua paistellen, talo lämmitellen, leikkien, televisiota katsellen, lukien ja ajoissa nukkuen.

Ei huono vaihtoehto.

Eilisen vuorokauden pelasti älyn väläys. Joka tapahtui yöllisellä kusireisulla noin kello 02.30. Tai oikeastaan sänkyyn palattuani. Kun perinteisen tavan mukaisesti piti tuntea ahdistusta pieleen menneistä asioista. Nyt listan kärkipäässä oli Halmeniemen koulun kohtalo. Kun alkoi näyttää siltä, ettei valtiovallan tarjoama raha, tutkimiskohde, maine, uuden kehittäminen ja pedagogiikan uran uurtaminen kiinnostanut myöskään Joensuun yliopistoa. Kuten ei aiemmin kiinnostanut Jyväskylän yliopistoakaan.

Molemmissa laitoksissa idea tössäsi samaan askelmaan eli yliopiston hallintojohtajaan. Kun idea kokeiluun ei tullutkaan yliopiston omasta hankemyllystä vaan ministeriön suunnasta. Mehän olemme itsenäisiä ja meitä ei opetusministeriö neuvo, ajattelivat kaksi hallintojohtajaa ja löivät kapulat rattaisiin.

Rahaa Ilon pedagogiikan tutkimukseen saatiin Opetusministeriöstä riittävästi, mutta Halmeniemen koulun pyörittämiseen luvatut varat eivät kiinnostaneet kumpaakaan hallintojohtajaa.

Luulin jo, että mitään uutta ei tämän asian tiimoilta olisi enää keksittävissä. Mutta todellakin tuo toissaöinen kusireisu muutti taas kaiken. Löytyi idea ja heti eilen aamulla kun otin yhteyttä idean kohteeseen, sain erittäin lämpimän vastaanoton.

Niinpä me olemme ensi viikolla menossa Juuson kanssa Mikkeliin keskustelemaan asiasta. Luottavaisin mielin, sillä tällä kertaa meitä ymmärretään.

Toivottavasti homma nyt hoituu.

Ja tuullut. Pian puolitoista vuorokautta lunta liki taivaan täydeltä. Kaupunkiinkin menossakin kului eilen hieman yli tunti perinteisen puolikkaan sijaan.

Lumitöitä on saanut tehdä, eilenkin piha kahteen ottseen puhtaaksi. Tänä aamuna loikkiessani pannuhuoneelle oli pahimmissa kinoksissa taas puolisen metriä korkeutta. Pääosin varmaankin tuulen paikasta toiseen siirtelemää lunta, osin taivaastakin tullutta uutta pehmeää pakkaslunta.

Joten tämän päivän kotitöistäkään ei ole epäilystä. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Ei sillä, että lumityöt sinällään olisivat vastenmielisiä, mutta tämä shokkialoitus on hieman liikaa. Tässä vaiheessa syksyä olisi mukavampi totutella viidellä kuin viidelläkymmenellä sentillä.

Kelin takia taitaa jäädä tänään myös perinteinen kaupunkiohjelma väliin. Kääpiöt saavat tulla koulusta suoraan kotiin ja vietämme koti-illan. Ei varmaan pahaa tee sekään kaiken tämän rientämisen keskellä.

Rauhoittukaamme talven kinosten keskelle.

Tai ei se nyt mannaa ole. Hikeä, verta ja kyyneleitä se on. Tai tuottaa. Tuo lumi nimittäin. Jota on pihassa paikoin 30 senttiä. Etenkin tuulen tuiskuttamissa kinoksissa. Ja lisää pukkaa niin ettei meinaa ruokaa hakevat talitiaiset sekaan mahtua.

Tuonne minun pitäisi kuitenkin mahtua. Jotta pääsemme päivällä autolla kaupunkiin.

Ei sillä, etten pitäisi lumitöistä. Kun niitä saa tehdä kauniissa auringonpaisteessa. Kun pihaan on satanut viisi senttiä kevyttä pakkaslunta. Kun piha on jo pohjaltaan luminen ja tasainen. Kun ei ole muita töitä. Kun ei ole kiire mihinkään.

Nyt ei ole kaunis auringonpaiste. Lunta ei ole viisi vaan kolmekymmentä viisi senttiä, ainakin kinoksissa. Piha ei ole pohjaltaan luminen vaan kolaa on lykittävä hiekkakivisellä pohjalla jossa se tökkää vähän väliä ja kolan aisa on sitten munaskuilla niin, että... Muitakin hommia olisi lista pullollaan ja pian on jo kiire kaupunkiinkin. Että tämmöinen tapaus tänä aamuna.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Tiistai toivoa täynnä. Niin päätin eilisen syvälle soljuneen päivän jälkeen. Toisaalta tää on turvallinen päätös, paljon eilistä huonommin ei päivä voisi sujua. Joten suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

Aamu ainakin on sujunut ihan hyvin. Neljä vanhinta Kääpiötä on saatu ilman suurempia mielenliikutuksia koulutielle ja kaksi pienintä odottaa ylöskiskomista.

Heiti heidän peräänsä pitäisi sännätä Rakkaan Vaimon kanssa kaupunkiin, ainakin yhteen palaveriin ja kaupoille. Ja sitten pikaisesti kotiin ja siivoamaan.

Yleensäkin Käärmelahdessa siivotessaan näkee kättensä jäljet mutta nyt on tässä suhteessa erityisen otollinen siivouskeli. Pölyvillakoirat eivät nimittäin enää ole perheemme pienimpiä lemmikeitä, marsut, kani ja ehkäpä pari pienintä kissaakin häviävät jo niille. Jos ei painossa niin ainakin pörröisyydessä.

Joten ei kun pölynimuri laulamaan.

On se kumma kun monasti tuntuu tökkivän juuri maanantaisin. Niin tänäänkin.

Kaksi pienintä Kääpiötä tuli koulusta hommat hoitamattomina. Ja kun siitä yritettiin keskustella, oli asenne "ei vaan jaksanut" , "ei kiinnostanut", "en viitsinyt"... voi taivas mitä selityksiä.

Projektit kusee, oma äiti nälvii ja muutenkin menee syvältä sukeltaen. On tämä elämää. Ja kaiken lisäksi jonkinlainen tautikin yrittää tarttua, päätä vihloo ja niskaa pakottaa. Vai nikottaako sittenkin?

Taas yksi päivä joukkoon: "tänään ei olisi kannattanut nousta laisinkaan."

Huomenna en kyllä nouse laisinkaan.