IRC-Galleria

Kolmas päivä uutta vuotta ja kaikenlaista on tullut koettua. Tätä menoa vuodesta 2007 tulee todellakin ikimuistoinen.

Eilisestä päivästä merkittävä osa kului lääkärissä ja poliisiasemalla. Mitäköhän uusi päivä tuokaan tullessaan.

Lääkärissä perinteinen diabeetikon vuositarkastus. Rasvat huonossa jamassa. Harvoin kuitenkaan lääkäri on minulle sanonut, että olet tainnut syödä hieman liian vähän rasvaa. Meinaan sitä hyvää kasvirasvaa. Siis ei maultaan hyvää vaan vaikutuksiltaan. Heitä olisi kuulemma lisättävä, elukkaperäisiä laardeja vähennettävä. Tiedossa oli ilman lääkärin neuvoakin mutta olisikohan helpompi toteuttaa kun on auktoriteetin käsky.

Makeakin olen, aivan liian makea. Tuonkin tiesin ja itse hankittu tai ainakin vahvistettu ominaisuus se on tuokin. Siis rasvoja vähentämään. Niitä huonoja. Ja sokeria. Ynnä muuta myrkyllistä.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Maksa ja munuaiset kunnossa, sydän hidas mutta tasainen, verenpainekin vain hieman kohollaan. Ureaa ei löytynyt liikaa verestä joten ilmeisesti sitä ei ole päässä asti. Tuota tulosta ei kuulema voi lääketieteellisesti vahvistaa kroppalääkäri, siihen tarvitaan kallonkutistaja.

Mutta sitten nämä vanhenevan miehen virtsavaivat. Niistäkin oli puhuttava lääkärille vaikka kuinka nolotti. Ja sain hyvän lyhyen luennon siitä, mistä on kyse. No problems, hoidettavissa on. Ensin vain on tutkittava eturauhanen. Että housut alas ja siihen hoitopöytää vasten rähmälleen, tohtoritäti pyysi vetäessään kumihanskaa käteensä. Ja sitten ei kun... palaapa otsikkoon ja kuvittele...

Siitäkin selvittiin, vielä tabujen päivitys ja eikun elämään.

Loppukevennykseksi piti kertoa lääkärille, mitä terveyskeskuksen vessan potenssihäiriömainokselle on tapahtunut. Sille lääkemainokselle, jossa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea tunnustaa, helppo hoitaa. Tuosta julisteesta joku hoitoon pettynyt mieshenkilö on vetänyt yli sanat tunnustaa ja helppo. Joten nyt julisteessa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea hoitaa. Ja alle kirjoitettuna mustekynällä: Haista sinä tohtori vittu. Ja kaiken komeuden alle sutastuna vielä allekirjoitus. Kyllä me tohtorin kanssa naurettiin.

Ei ollut minun kirjoittamani.

Elämä näytti myös pari seuraavaa tuntia parhaita puoliaan. Kaksi tuntia esikoispojan kanssa poliisiasemalla. Poika tällä kertaa asianosaisena, rikosilmoitusta tekemässä. Pahoinpitelystä. Ikävä asia mutta hyvä niin kauan kuin käymme poliisiasemalla vain näissä rooleissa. Kesällä todistajana, nyt asianosaisena. Toivon sydämestäni, että kolmannessa roolissa ei milloinkaan.

Niin minä toivon.

Kun vuosi alkaa tarpeeksi surkeasti niin on hyvä ennuste. Tästä ei voi päästä kuin eteen- ja ylöspäin.

Yöllä jo rassasi rakettien räiske. Siis naapurin rakettien. Itse kun oli päätetty olla ostamatta ja lapset saivat ihailla vain naapurin paukuttelua. Kateellisina. Ja kuinka minun sydäntä puristikaan kun he kehuivat, että oli sitten komeita paukkuja kaikilla naapureilla. Ei enää paljon painanut rahan turha tuhlaus taivaan tuuliin eikä pienen ihmisen teot ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi...

Jouluna yritin paikata kuvittelemaani lahjavajetta ja koin siinä epäonnistuneeni. Nyt päätin paaduttaa sydämeni paukkujenostovietille kun luulin lasten sitä tahtovan. Ja taas koin epäonnistuneeni. Voi tätä heikon itsetunnon määrää.

Eikä tässä vielä kaikki. Rakkaan Vaimon pakki sekosi (onneksi vaan pakki) ja sänky kutsui. Ei ollut kyse moniin uuden vuoden yönä iskevästä yllättävästä pahoinvointikohtauksesta vaan sopmattomasta ruuoasta. Siinä sitten RV vuoden vaihtuessa makasi sängyssä valkoisena ämpäri lattialla ja yritti suggestoida itseään oksentamattomaksi. Siinä jopa jotenkin onnistuen.

Jotenkin apeissa tunnelmissa saatiin kuohuvat lasten kanssa nautittua ja tinat valettua. Mutta valjuissa tunnelmissa. Osa kaipail myös isoäitiä, joka nyt ensimmäistä kertaa lasten nykyisessä elämässä ei ollut paikalla tulkitsemassa tinoja. Hän kun oli joulun juhlinnan jäljiltä liian väsyneessä kunnossa tullakseen myös uutena vuotena kotiin. Terveyskeskuksen happiviiksien letkut kun ei yltä tänne saakka.

Kurjuuden kruunu oli kuitenkin vasta laskeutumassa päätämme ahdistamaan. Tietosuojalainsäädännön vuoksi ja lastamme suojellaksemme en kirjoita yksityiskohdista, mutta vanhimman pojan sukulaisvierailu ei päättynyt mitenkään miellyttävissä tunnelmissa. Poika joutui kokemaan vihaa jota en haluaisi kenenkään lapsistamme kohtaavan. Ikävä episodi joka latisti niin pojan kuin meidän muidenkin mielet.

Että tästä se on ponnistettava.

Kuin suosta hyppäisi.

Minä alan olla keski-ikäinen arvojensa vanki. Mies, joka törmää liki päivittäin siihen arvotäysiöön, jota itse on ollut rakentamassa. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jo vuosia sitten eräs lapsista ei suostunut viemään roskapussia jätesäiliöön. No eipä sinä tietysti mitään uutta, mutta peruste pudotti minut perseelleni. Hän hölskytti roskapussia ja sieltä kuului peltisen koiranruokapurkin kolina.

- Tää ei kuulu sekajätteisiin, en mä tätä voi viedä sillä se olisi rikos.

No hittolainen, itsehän siinä olisi sitten ympäristörikokseen syyllistyttävä. Mutta opetukseksi on sanottava, että sen jälkeen meillä on eritelty ainakin peltipurkit metalliromuihin, lasipurkit omiinsa ynnä muuta. Homma ekologisuudesta en ole ihan varma sillä purkit pestään ensin tiskikoneessa. Sillä muuten ne haisevat varaston nurkassa, elukat repivät niiden pussit hajalle ja sitten haisevat elukatkin.

Tulevana vuonna aion kuitenkin tehostaa kierrätystä ja uusiokäyttöä. Kuten myös jätteen polttoa. Josta jälkimmäisestä en ole siitäkään laisinkaan varma onko se ympäristöystävällinen muoto. Mutta mahdollistaa todennäköisesti siirtymisen pienempään jätesäiliöön.

Auton tyhjäkäynti on toinen ympäristörikos, johon toisinaan syyllistyn. Etenkin odottaessani kotipihalla kylmässä autossa sovitun lähtöajan jälkeen lapsia ja Rakasta Vaimoa autoon. Tai odottaessani Seppälän Henkan ja Maukan pihalla, milloin arvon leidit saapuvat hörhelöostoksiltaan. Niin eiköhän näiden leidin joukossa ole pari, jota jaksavat huomauttaa toisinaan siitä, että tyhjäkäynti on ympäristörikos. Arvostan toki tuota heidän arvomaailmansa osaa, mutta haluaisin muistuttaa, että se olen minä joka perse huurteessa odotan autossa heidän ilmestymistään. Joka joskus tuntuu yhtä toivottomalta kuin jeesuksen toinen tuleminen.

Ja sitten kolmaneen, siihen akuutteimpaan ympäristörikosten arvotörmäykseen. Minulla ei ole tänä uutena vuotena pommeja, ei raketteja ei mitään perinteisiä uuden vuoden paukkuja. Perheessä levisi ilmastonsuojeluhenki ja viimeistään siinä vaiheessa kun RV totesi, että rakettien ampuminen on maailman tyhmin asia, oli minunkin ymmärrettävä paikkani.

Niin kauan kuin muistan, siis liki 50 vuotta, on meillä uutena vuotena paukkunut, sähissyt ja räiskähdellyt. Joskus todella suurisuuntaisestikin, nyt ukkomiehenä toki pienemmissä puitteissa. Varovaisesti arvioiden rahaa on näinä vuosina pistetty taivaan tuuliin noin 2 500 euroa. Siis nykyrahaksi muuttaen noin 50 euroa vuodessa. Onhan se paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Jos verrataan vaikka siihen määrään, mitä meidän perheessä vuodessa pistetään tuoksuja kainaloiden, rintojen välisen vuonon tai kauniin kaulan kautta samaista ilmakehää rasittamaan.

Mutta minä olen lojaali mies ja liki ainut äijäenergian puolustaja tässä perhessä. Nuorin uros olisi toki halunnut raketteja ampua mutta on siihen liian nuori, toiseksi nuorin uros osti sentään ruutipadan, mutta se on näitä 12-v tulitteita. Siis suurinpiirtein sama efekti kuin raapaisisi kolme tulitikkua yhtä aikaa. Vanhin uroslapsi taas katsoi mukavammaksi viettää uutta vuotta sukulaisissa, joten hänenkään kanssa en pääsyt paukkuostoksille.

Moni on sanonut minulle, että elämä muttuu kun täytät viisikymmentä. No nyt minun on ainakin osin yhdyttävä tuohon väittämään ensimmisen viiskymppisen miehen joulun ja uuden vuoden juhlan osalta.

Mutta johtuuko tämä iästä vai mistä.

Ehkä olen vain muten pehmenemässä.

Uuden vuoden aattooon on vielä kolme päivää. Lista hyvistä lupauksista joilla päällystän oman tieni helvettiin, on valmistumassa. Lista on pitkä, polveileva ja epätoivoinen.

Monissa hyvien lupausten oppaissa neuvotaan tekemään vain yksi tai enimmillään muutama hyvä lupaus. Minä olen kuitenkin valinnut toisen taktiikan. Haravajärjestelmäni piikeissä killuun kymmeniä lupauksia. Eikä ihan kärkipäässä ole suinkaan lupaukset fyysisesti terveemmistä elintavoista. Toki nekin haravassa ovat, mutta vasta puolivälin piikeissä.

Kärjessä killuvat aikomukset läheisteni ja ystävieni huomioimisesta. Ensimmäisessä piikissä tietysti Rakas Vaimo, seuraavissa lapset ja Iso Äiti, sitten jonossa ystävät, vanhat ystävät, entiset ystävät ja ystäviksi toivotavat. Mitä pidemmälle piikkejä edetään sitä kauemmas ystävistä ja sellaisiksi haluttavista kuljetaan. Oman osansa saavat myös vastenmieliset ihmiset joiden kohteluun niin ikäisesti on lupauksia olemassa. Hyviä lupauksia itselleni, ei niin kovin hyviä niille, jotka käyttäytyvät minua, rakkaitani tai minulle tärkeitä asioita kohtaan vastenmielisesti.

Toisen kategorian hyvät lupaukset koskevat pelkästään itseäni. Eivät kuitenkaan vielä fyysistä minääni vaan pelkästään henkistä oloani. Melkoisesti parannettavaa on tälläkin saralla. Ehkä merkittävin tässä rymässä on kirjoittamisen aloittaminen. Siitä on haaveiltu vuosikausia, nyt on aika tarttua sarvista seimen härkää. Tai tässä tapauksessa saaren elämää. Minkä saaren, sen saavat aikanaan tietää ainakin lapset ja lapsenlapset joille ehkä tarinaa kerron.

Kolmannen korin muodostavat hyvät lupaukset hyvin hoidettavista hengettömistä ja lihattomista asioista. Paperisodasta yhdellä sanalla tiivistäen.

Neljäs, vaan ei vähäpätöinen tämäkään, ryhmä on terve ruumis terveen sielun tyyssijana. Mies kun tulee tiettyyn ikää, sillä ei toimi mikään. Näitä kohtia alkaa tässäkin viiskympisessä kropassa olemaan jo liiankin kanssa. Pientä tuunaamista olisi tarkoitus vuoden aikana harrastaa.

On siinä listaa. Johon suhtaudun niin, että iloitsen jokaisesta parannuksesta joka listalle otetun asian kohdalla tapahtuu. Mutta repsahduksista en kärsi enkä murehdi. Niistä minulla on jo liki viidenkymmenen uudenvuodenlupauksen kokemus.

Ja niitä tulee jatkossakin.

Mutta päivä kerrallaan kuin AA:ssa.

Minä lasken aamuja koulun alkuun. Viidennellä herätyksellä saan riemurinnoin lähettää kolme pienintä kouluun. Mutta saisinpa pitää kaksi vanhinta tyttöä muutaman ylimääräisen päivän kotona. Mutta se ei valitettavasti ole mahdollista.

Minusta jotenkin tuntuu, että kolme pienintä on aiheuttanut kahden aikuisen ja kahden vahemman tyttölapsen joululomaan lähtemttömiä klommoja. Eivät nyt suinkaan pilannut mutta olisi tämä paremminkin voinut sujua.

Miehisille putkiaivoille tämä on vielä jotenkin käynyt kun on suora linja läpi pään korvasta korvaan. Mutta tippaleipäaivoihin tuntuu jääneen pahemmin painetta. Kaikille kolmelle. Äsken kaksi isompaa tyttöä meinasivat jo syyllistyä lapsimurhaan. Kuopus kaivaa verta nenästään tietäen, että meillä ei lyödä.

Olen joskus aiemminkin pohtinut, että onko linjauksemme oikea. En tarkoita, että aikuinen löisi lasta mutta joskus mietin, olisiko soveliasta, että lapsi kumauttaisi lasta. Ihan vaan koulutuksen vuoksi.

Toistaiseksi pitäydyn kuitenkin vanhassa linjassa ja kiellän lasten keskeiset nyrkkitappelut. Mutta varoitan vaan, että reunat ne ovat minunkin säkissäni. Kuten Rokan Antti aikoinaan omalla kohdallaan totesi.

Jos säkki täytyy suuta myöden niin jossain vaiheessa alkaa valumaan yli.

Joka varoituksena sanottakoon.

On taas se aika vuodesta kun moni mietii uuden vuoden lupauksia. Tiedättehän ne hienot ja ylevät periaatteet joilla on päällystetty tie helvettiin. Vuodesta toiseen minäkin olen niitä luvannut. Joskus ne ovat eläneet jopa yli loppiaisen. Pysyviä elämän ohjenuoria niistä ei juurikaan ole syntynyt.

Olisi kiva kokea kerrankin se, että uuden vuoden lupaus olisi elossa vielä vuoden lopussa. Nyt ajattelin mahdollistaa tämän ihan uudella järjestelmällä. Nimittäin haravajärjestelmällä.

Tarpeeksi lupauksia kehiin niin eiköhän joku niistä ole voimassa vielä vuoden lopussakin.

Nyt on vaan aloitettava listaaminen. Jotta sunnuntai-iltana on haravajärjestelmä valmiina.

Saatan paljastaa parhaat teillekin, katsotaan nyt. Siinä tosin on omat riskinsä, mutta ehkä yhteisöllinen kontrolli pitäisi ne pidempään elossa.

Ans kattoo nyt.

Joulu on jo kolmannessa päivässä.

Kiitos kysymästä, hyvin on mennyt. Niin lasten kuin vanhustenkin kanssa.

Aatto oli omistettu Isolle Äidille ja Lapsille. Toki Rakas Vaimo ja minäkin saatiin siinä ohessa omamme. Ansioittemme mukaan. Minä olen tänä vuonna ollut Käärmelahden tuhmin. Ainakin jos uskomme lahjakasaa. Ja miksi emme uskoisi. Rakkaalla Vaimolla ei kasaa ollut laisinkaan, mutta sen ratkaisun taustanhan me tiedämme. Jossain taapertaa ruohoa syöden lauma lahjavuohia. Ja paljon surempan tarpeeseen kuin meidän jokajouluiset lahjamme. Joista osa on tapaninpäivänä rikki, kadoksissa tai syöty. Näin ei sentään vuohille käy. Ainakaan yhtä nopeasti.

Iso Äiti vietti kahdeksan tuntia kannsamme. Julisti joulurahan loppuneeksi ja joulurauhan alkaneeksi. Perinteisesti alkuiltapäivän kahvihetkessä. Myöhemmin söimme loistavan joulupäivällisen ja tunnelma oli miellyttävän iloinen. Sitten vaihdoimme lahjoja Ison Äidin osalta. Ja avasimmekin ne Aapiskukossa.

Kun Iso Äiti oli lähtenyt nykuiseen "kotiinsa" terveyskeskuksen vuodeosastolle siirryimme viettämään aattoiltaa oman perhen voimin. Lahjojen avaamista, herkkujen syömistä ja lopulta myös mutama laatuhetki Rakkaan Vaimon seurassa.

Joulupäivä sujuikin leppoisemmissa merkeissä lukien, pienellä kävelyllä, herkutellen, televisiota katsellen, pelaillen ja jutellen.

Samanlainen tuntuu tulevan tästäkin päivästä.

Kaksi televisiojuttua on joulun ehdottomia must-tapahtumia. Toinen on http://www.youtube.com/watch?v=2KRDCD_O4Cs&NR ja toinen ehdottomasti Tonttu Toljanterin seikkailut. Josta muuten pitäisi tehdä kokoillan elokuva. Ja vielä kansainväliseen levitykseen.

On siinä sellaista suomalaisen mielenlaadun tuikintaa.

Voe maonsilmä.

Meiltä on unohtunut Joulun alkuperä. Kaikenlainen rihkama seimineen, tähtineen, aaseineen ja enkeleineen on vallannut juhlan noin 400 luvulta lähtien.

Sitä ennen sentään vietettiin perinteistä keskitalven juhlaa, Saturnaliaa Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Uhrin jälkeen järjestettiin yleinen juhla-ateria. Aterian päätteeksi kaikki huusivat "Hoo Saturnalia! Kuulostaa hieman samalta kuin monta sataa vuotta myöhemmin muotiin tullut huuto Hoosianna. Tämän juhlavan aterian lisäksi juhlan ohjelma oli hyvin epävirallinen. Juhliminen sisälsi vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa. Tyypillisiä lahjoja olivat pienet savinuket lapsille ja kynttilät aikuisille.

Juhlan erikoisuutena oli ihmisten roolien kääntyminen päälaelleen: yläluokka vaihtoi toogansa tavallisen kansan käyttämiin yksinkertaisiin asuihin, kaikki käyttivät vapautettujen orjien tunnusmerkkinä toiminutta pileus-lakkia, orjilla oli lupa arvostella isäntiään ja he söivät näiden kanssa yhteisen illallisen.

Mutta missä vaiheessa Jeesus-myytti tajuttiin liittää vuoden tärkeimpään juhlaan?

Ensimmäisillä nykyisen ajanlaskumme vuosisadoilla juhlittiin lähinnä Jeesuksen kuolemaa ja jälleensyntymää. Olihan Pääsiäinen myös juutalaisten suurin juhlapäivä.

Jeesuksen syntymän juhliminen alkoi vasta neljännellä vuosisadalla, oikeastaan hänen äitinsä kautta. Aikaisemmin kun Mariaa oli pidetty vain maallisena välittäjänä, muuttui tämä Taivaan Kuningattaren palvonnaksi. Tämän kultin juuret ovat mitä luultavimmin alunperin Egyptiläisessä mytologiassa, jossa Isis synnytti suuresti kunnioitetun jumalan Osiriksen pojan Horuksen. Tuolta ajalta (n. 3000eaa-400jaa) on lukuisia patsaita, joissa Isis imettää Horus-lasta. Tämä kultti oli hyvin yleinen melko pitkään kreikkalais-roomalaisilla alueilla Välimeren seudulla kunnes Isiksen temppelit muuttuivat Neitsyt Marian luostareiksi.

Katolisen kirkon valinta Jeesuksen syntymäpäiväksi oli vähintään yhtä tuulesta temmattu kuin hänen syntymävuotensakin, jonka historiallisten lähteiden mukaan oli pakko ajoittua vuosille 4-8 eaa ollakseen edes jotenkin yhdenpitävä Raamatun kanssa. Yleensä Jeesuksen syntymäpäiväksi arvioidaan loppukesä tai syksy.

Pääsyynä joulukuun 25. päivän valitsemiselle oli kuitenkin vanhojen pakanallisten juhlien korvaaminen "oikeaoppisella" juhlalla. Katolinen kirkko käytti samaa menetelmää lukuisien muidenkin juhlapäivien kohdalla (Pääsiäinen, Kynttiläpäivä, Kekri, jne.). Tämä menetelmä havaittiin tehokkaaksi käännytettäessä pakanoita kristinuskoon. Vanhoja temppeleitä ja perinteitä ei yleensä tuhottu, vaan niiden merkitys vain muutettiin. Kristilliset siis muokkasivat vanhasta valon jumalan jälleensyntymäjuhlasta oman valon jumalansa syntymäjuhlan.

Voi niitä velikultia.

Palauttakaamme Joulun alkuperäinen sanoma osaksi nykypäivää. Viettäkäämme Joulua kuten sitä historiallisesti kuuluu viettää. Harrastakaamme vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa.

Eläköön aito joulu.

Kirjoituksen lähteitä (joihin kannattaa tutustua muutenkin):

Marko Gröönroos, http://www.nic.funet.fi/~magi/artikk/uskonto/joulu/historia.html
Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Saturnalia

Haluan hiljentyä Joulun suuren sanoman äärellä.

Ja saman haluan sinun tekevän.

Uskoitpa sitten mihin tahansa Joulun suureen sanomaan. Joulupukkiin ja Korvatunturiin, Jeesukseen ja Beetlehemiin tai siihen joulun alkuperäiseen tarkoitukseen, jonka merkeissä Joulua vietettiin jo liki 700 vuotta ennen nykyisen kristillisen joulusanoman liittämistä tähän vanhaan keskitalven juhlaan.

Alunperinhän tätä talvipäivän seisauksen aikaista juhlaa Saturnaliaa vietetiin Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Mutta miten vaan kukin tahtoo Jouluaan viettää niin toivon sen olevan ihana ja lämmin juhla. Täydellisyyten on turha pyrkiä, se ajatus vain pilaa juhlan vieton. Joulu on siinä, saitpa kaiken valmiiksi tai et. Saitpa sen suuren lahjan tai et. Paloipa piparit tai eivät.

Kaikki tämä on kovin vähämerkityksellistä sen rinnalla, että vietät joulua niin kuin koet sen itsellesi oikeaksi. Vanhojen perinteiden mukaisesti tuttuja riittejä vuodesta toiseen toistaen tai muutosjoulua hieman uudella tavalla, perinteistä osin poiketenkin.

Ole kuitenkin suvaitsevainen muidenkin tavalle viettää joulua. Sitä yritän itsekin. Minulle riittää kun 362 päivää vuodessa olen ateisti ja aknostikko ääneen. Jouluna voin olla sitä vain sisäänpäin etten loukkaa niitä, joiden jouluun Enkelit, tietäjät ja Jeesus-lapsi keskeisesti kuuluvat. Teillä on siihen aivan yhtä suuri oikeus kuin minulla epäuskooni.

Meillä tällä Käärmelahdessa putoilee saapasrätin kokoisia nuoskalumihiutaleita maahan lumivalkoiseen. Ei tuota lunta valtavasti ole, mutta riittävästi valkean joulun luomiseen. On sillä oma tunnearvonsa silläkin.

Melkein koko perhe on koossa fyysisesti, Erikoinen ja Rinsessa Aava I kuitenkin vain henkisesti. Mutta tärkeällä paikalla sydämessäni. Nyt ja aina.

Parahin lukijani. Ja sinä toinenkin satunnainen palstalla kävijä.

Toivotan Sinulle oikein Rauhallista ja Lämmintä Joulua.

Kuusi on koristeltu muhku56 kuten Käärmelahti muutenkin. Eipä ole minään jouluna valmistelut olleet tässä vaiheessa näin hyvällä mallilla. Mutta toki tekemistä riittää niin aatonaatolle kuin huomiselle aatollekin. Mutta paniikkia ei pitäisi tällä kertaa tulla. Saas nähdä nyt.

Karkkimaan tekemisessä tosin meinasi eilen tulla paniikki kun viisi innokasta arkkitehtia sullottiin pieneen keittiöön tekemään makeaa taidetta. Pienten aikalisien, yhden jäähyn, vakavien keskustelujen ja mutamien muiden vippaskonstien kautta työrauha saatiin kuitenkin palaamaan ja karkkimaa muhku56 valmiiksi.

Posut oavt olleet harrastukseni jo parikymmentä vuotta. Niitä on saatu lahjaksi, ostettu kirppareilta ja löytynyt lasten örvelölaatikoista. Kokoelma on komea ainakin omasta mielestäni. Valtaosa siitä on ollut jouluisin makuuhuoneessa mutta nyt Rakkaan Vaimon mielestä siihen huoneeseen riittä yksi iso sika. Joten possukokoelma muhku56 sai lastenkin riemuksi uuden, arvokkaan sijoituspaikan ruokasalin tyylilipaston päällä.

Pari erityisen hienoa kokonaisuutta on syntynyt RV:n toimesta. Tässä vaiheessa, yö ennen aattoa kauneimpia ovat ehdottomasti muhku56, muhku56 ja muhku56. Mutta kun tänään ja huomenna pääsemme varsinaiseen sipistelyvaiheeseen, niin uskon syntyvän vielä uusia kauniita kokonaisuuksia ja viehättäviä yksityiskohtia.

On ihana huomata miten lapsetkin arvostavat tätä kauneutta. Ainakin jokainen jotakin erityistä kokonaisuutta. Eivät kaikki kaikkia mutta jokaiselle jotakin. Kuusen koristelussa lapset saivat vapaat kädet. Oli kiinnostava kuunnella, miten he yrittivät löytää yhteistä näkemystä kuuseen riipustettavista helyistä. Jossain vaiheessa tuntui, että sensuuriksi astui se, mitä he odottivat meidän vanhempien tahtovan kuuseen ripustettavan. Niinpä kimaltelevat hopeanauhat jäivät laatikkoon kun osa muisti, ettei äiti ole niistä kovin innostunut. Saas nähdä, huomaavatko he ne nauhat kuusessa tänään. Rakas Vaimo kun innostui viskelemään niitä kuuseen yömyöhällä. Ja lisäämään muutenkin hieman tavaraa kuusen harteille.

Minusta kuusen pitää olla joko tai. Joko pelkistetty joidenkin yhteen sopivien osasten summa tai sitten jenkkilän kuusi kaikkine tilpehööreineen. Nyt meillä ollaan tuon jenkkilän kuusen lähellä.

Kinkun paistokin on nyt tehty. Mutta ei siinä ollut samanlaista hohtoa kuin suhteemme alkuvuosina. Tämäkö on nyt konkreettisesti sitä, mistä monet puhuvat. Että lihalliset himot haalenevat suhteen vanhetessa? Muistan kun alkuvuosina joimme glögiä, kuuntelimme joulumusiikkia, pakkailimme viimeisiä lahjoja, lötkötimme sylitysten sohvalla. Ja uuni paistoi kinkkua. Nyt tuosta ei ollut paljon jäljellä. Paitsi että uuni paistoi kinkkua. Ja minä kuorsasin paiston viimeisinä tunteina. Kuten aina ennenkin.