IRC-Galleria

Filosofista ja hieman loukkaantunutta mietintää tämän IRC-Gallerian ylläpitäjien ja joidenkin harvojen käyttäjien kyvykkydestä.

Mutta otetaanpa aluksi esimerkki ykkönen. Käyttäjien puolelta. Minusta on mukava lukea kommentteja jutuistani ja kuvistani. Sitä kautta on löytynyt monta kirjeenvaihtoystävää, niin nuorta kuin liki itsenikin ikäistä. ukavaa, hauskaa, fiksua, huumorintajuista seuraa. Jotka tajuavat, missä jutussa tai kuvassa olen tosissani, mitkä tyaas ovat hauskuutusyrityksiä. Pääsääntöisesti pyrin kuitenkin nauramaan itselleni.

Niitä palautteita on mukavalukea ja joskus niistä seuraa pidempikin mielipiteenvaihtoketju. Mutta joskus tulee silmille silkkaa sontaa. Kuten tänä aamuna kun ihastuin kommenttien määrästä ja avaisin ensimmäisen. Ihastus katosi hetkessä kuin luin sen: Siin oot vitsin pervon homon näkönen joku saa.elin paska sitka vit.U
Samainen järjen jättiläinen oli toisenkin kommentin tuupannut: Miten tälläsellä paskalla voi olla kuvia ircissä??!!!
Siinä on Urjalan nuori neitonen ladannut koko osamisensa viesteihin. Kirjoitusvihreitä kaihtamatta hän oli kertonut mitä mieltä on minusta. Äijästä, joka ei koskaan aiemmin ole käynnyt hänen sivuillaan joten en siis ole mitenkään häirinnyt ainakaan aktiivisesti häne mielenrauhaansa.
Mutta nyt aion häiritä. Kävin jo hieman tutustumassa tämän ratsastusta harrastavan nuoren neidon sivuihin. Ja jatkan tutustumista, sillä minua haluttaa ymmärtää hieman enemmän sitä vihaa, jota hän jostain syystä minua kohtaan tuntee.

Tietysti voisin ehdottaa hänelle jäähyä. Mutta mitä se hyödytää. Olen tehnyt vastaavassa tilateessa niin ennenkin ja sitten seurannut huvikseni, mitä kyseisen homofopisen hemmon sivuilla tapahtui. Ei hän ainakaan ehdotustani seuraavan 1,5 viikon aikana jäähylle joutunut. Minä taas aikoinaa jouduin jäähylle ilman varoitusta kun sivullani oli lapsuudenkuva 49 vuoden takaa. Jotenkin tuossa utuisessa ja sen ajan mustavalkoisessa pienessä kuvassa näkyin prinssin nakki. Ja se riitti jäähyyn.

Toinen esimerkki potutuksen aiheesta on ylläpidon suhteutuminen mainontaan. Samaan aikaan kun kuvagallerioissa on ehdottomasti kielletty mainonta, anakin kaupallinen sellainen, sinne ujutetaan Suomen hyökkäysvoimien ilmataisteluosaston mainokset. Jotka aivan "sattumanvaraisesti" hyökkäävät silmille liki kymmenen ensimmäisen satunnainen-klikkauksen joukossa. Hirviää huoraamista tuo mainoskampanja. Saas nähdä mitä seuraavaksi tulee. Vaikka kaupalliset mainokset olisikin kieletty niin kyllä sitä kaikenlaista paskaa meile voiaan tarjoilla myös "ei kaupallisessa" muodossa.

Kun itse olen pitkään työskennellyt toimittajana, ällöttää minua tuollainen mainoskaman ja tuotetun materiaalin sekoittaminen. Eihän itseään arvostava lehtikään sotke mainoskamaan tekstiin vaan mainokset ovat selkeästi mainoksia ja teksti tekstiä. Näin minusta olisi syytä täälläkin toimia, mainospaikkoja täällä on muutenkin ihan tarpeeksi.

No jätetään nyt tämä purkaus ja arvostelu tähän.

Ja jäädään odottamaan jäähyä.

Eiköhän sille jokin peruste löydy.

Jo koitti helpompi päivä. Ei pelastusretkeä pahoinpidellyn lapsen kotiuttamiseksi, ei poliisikeikkaa, ei tohtorin tutkimusta, ei koiran etsintää supiansoista, ei dyykkausta rappusissa...

Melkein tavallinen päivä. Vuodenvaihteen normaalia papereiden selvittämistä, lasten kuljetuksia optikolle ja terapiaan, kirpputorikierros, tavallinen ja musiikkikirjastokäynnit...

Että sitä pitkän ajan jälkeen nauttii tällaisesta "tavallisesta" päivästä. Kirpparilta löytyi hauskoja ja kauniita tavaroita, musiikkikirjastosta kaivattuja levyjä ja kirjakirjastosta mielenkiintoisia kirjoja.

Lastenkin elämä tuntui sujuneen suhteellisen normaalisti, joten tässäkin suhteessa hyvä päivä. Kun tähän vielä lisätään Rakkaan Vaimon onnistunut kaupunkikierros sekä iltainen Erikoisen puhelu, niin sainkin kellahtaa sänkyyn lukemaan kirjaa liki onnellisena miehenä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ei rauhoitu, ei. Kohtalon sormi on lykännyt alkuvuoden tapahtumat kasaan. Onkohan kyseessä minun elämäni ruuhkavuosi. Alku ainakaan ei tunnu lupaavalta.

Jos ei nyt kuitenkaan puututtaisi ihmiselon kurjuuteen. Siihen, että paino on uusissa ennätyslukemissa eli 159,2 kilossa. Eikä siihen, että tuon painonnousun seurauksena diabeteshoitaja lupasi antaa keppiä. Mutta ei sitten antanutkaan vaikka vastaanoton nurkassa oli kuin tarkoituksella liki metrinen muovipäällysteinen rottinkikeppi ja minä lupauduin tutkimuslavitsalle rähmälleni. Ei ollut tarpeeksi sadistia tässä hoitajatädissä. Harmi.

Ei puututa myöskään siihen, että esikoispojan pahoinpitelijätaho yrittää tehdä kauppaa asian hautaamiseksi ja villasella painamiseksi. Mutta se ei onnistu, sillä meidän lapset ovat oppineet siihen, että vääriä tekoja seuraa mus. Siis seuraamus. Niin myös silloin, jos lapsemme joutuu vääryyden ja pahuuden kohteeksi. Kuten nyt. Niin toimii oikeudenmukainen maailma, myös aikuisen on vastattava tyhmyydestään ja väkivaltaisuudestaan.

Ei kajota myöskään siihen, että dyykkasin illalla neljä viimeistä Aapiskukon kellarin rappusta ja komahdin rappujen alapäässä olevaan oveen. Joka onnksii oli kiinni joten en muksahtanut rähmälleni kellarin käytävän lattialle. Vaan vain koko painollani vasten tukevaa ovea. Kylki, jalka, perse ja toisenkin jalan polvi hieman vihoittelavat.

Eipä enempää noista pienistä ihmiselon kurjuuksista. Vaan otetaan päivän sanaksi eläinelon kurjuus. Vaikkapa Mäykky Onnin iltaiset seikkailut.

Koira häippäsi iltakuselle tuossa seitsemän korvilla. Oli ollut jo jonkin aikaa ulkona kun menin huutelemaan herraa sisään. Ei näy, ei kuulu. Paitsi että naapurin suunnasta kuuluu tuttu ääni, Onnin haukkumista ja ulinaa. Joten korotin ääntäni ja jäin odottamaan häntä koipien välissä kotiin löntystävää karkulaista. Jota ei näy, ei kuulu. Vieläkään. Mutta tuttu vikinä kuuluu.

Pelästyin, että jotain on sattunut, hain taskulampun ja lähdin koiran etsintään. Kuljin naapurin pihaan, huutein koiraa, kiersin navetan tielle, huutelin koiraa, palasin takaisinpäin, kiersin saranin, huutelin koiraa. Ei kuulu, ei näy. Tulin välillä kotiin, hälytin Rakkaan Vaimonkin rappusille huutamaan ja lähdin takaisin aiemmin kuulunutta vikinää ja ulvomsta kohti. Huolestuneena, että jotain ikävää on Onnille tapahtunut.

Kuljin, huutelin, kiersin ja kaarsin. Pitkän hiljaisuden jälkeen jostain naapurin pihasta päin kuului alistunut vuh. Ei muuta kuin ääntä kohti. Päästyäni pihaan, kuulin omenapuiden suunnasta vikinää ja olin varma, että Onni on loukannut itsensä tosi pahasti kun ei ryntää luokseni tai lähde ravaamaan huonolla omallatunnolla kotia kohti.

Kunnes omenapuiden katveessa taskulampun valokeilaan osui suuri supiansa ja sen sisällä kiiluvat kaksi silmää. Jotka suinkaan eivät olleet supin vaan mäyräkoiran. Ansahäkissä istui äänettömänä pelästyneen ja nolon näköinen koira. Toisen kerran elämässään naapurin supiansaan joutuneena. Ei näköjään kerrasta oppinut.

Minä hakemaan naapurin Mattia ansaa kokemaan. Ja kun saavuime yhdessä ansahäkin luo, uskalsi Onnikin jo haukkua. Tajusi kai pelastuksen olevan lähellä. Ja kun Matti sai häkin auki niin Onni luikahti häntä koipien välissä kotia kohti.

Että tämmöinen iltapuhde eilen täällä Käärmelahdessa.

Entäs teillä?

Kolmas päivä uutta vuotta ja kaikenlaista on tullut koettua. Tätä menoa vuodesta 2007 tulee todellakin ikimuistoinen.

Eilisestä päivästä merkittävä osa kului lääkärissä ja poliisiasemalla. Mitäköhän uusi päivä tuokaan tullessaan.

Lääkärissä perinteinen diabeetikon vuositarkastus. Rasvat huonossa jamassa. Harvoin kuitenkaan lääkäri on minulle sanonut, että olet tainnut syödä hieman liian vähän rasvaa. Meinaan sitä hyvää kasvirasvaa. Siis ei maultaan hyvää vaan vaikutuksiltaan. Heitä olisi kuulemma lisättävä, elukkaperäisiä laardeja vähennettävä. Tiedossa oli ilman lääkärin neuvoakin mutta olisikohan helpompi toteuttaa kun on auktoriteetin käsky.

Makeakin olen, aivan liian makea. Tuonkin tiesin ja itse hankittu tai ainakin vahvistettu ominaisuus se on tuokin. Siis rasvoja vähentämään. Niitä huonoja. Ja sokeria. Ynnä muuta myrkyllistä.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Maksa ja munuaiset kunnossa, sydän hidas mutta tasainen, verenpainekin vain hieman kohollaan. Ureaa ei löytynyt liikaa verestä joten ilmeisesti sitä ei ole päässä asti. Tuota tulosta ei kuulema voi lääketieteellisesti vahvistaa kroppalääkäri, siihen tarvitaan kallonkutistaja.

Mutta sitten nämä vanhenevan miehen virtsavaivat. Niistäkin oli puhuttava lääkärille vaikka kuinka nolotti. Ja sain hyvän lyhyen luennon siitä, mistä on kyse. No problems, hoidettavissa on. Ensin vain on tutkittava eturauhanen. Että housut alas ja siihen hoitopöytää vasten rähmälleen, tohtoritäti pyysi vetäessään kumihanskaa käteensä. Ja sitten ei kun... palaapa otsikkoon ja kuvittele...

Siitäkin selvittiin, vielä tabujen päivitys ja eikun elämään.

Loppukevennykseksi piti kertoa lääkärille, mitä terveyskeskuksen vessan potenssihäiriömainokselle on tapahtunut. Sille lääkemainokselle, jossa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea tunnustaa, helppo hoitaa. Tuosta julisteesta joku hoitoon pettynyt mieshenkilö on vetänyt yli sanat tunnustaa ja helppo. Joten nyt julisteessa lukee: Erektiohäiriö. Vaikea hoitaa. Ja alle kirjoitettuna mustekynällä: Haista sinä tohtori vittu. Ja kaiken komeuden alle sutastuna vielä allekirjoitus. Kyllä me tohtorin kanssa naurettiin.

Ei ollut minun kirjoittamani.

Elämä näytti myös pari seuraavaa tuntia parhaita puoliaan. Kaksi tuntia esikoispojan kanssa poliisiasemalla. Poika tällä kertaa asianosaisena, rikosilmoitusta tekemässä. Pahoinpitelystä. Ikävä asia mutta hyvä niin kauan kuin käymme poliisiasemalla vain näissä rooleissa. Kesällä todistajana, nyt asianosaisena. Toivon sydämestäni, että kolmannessa roolissa ei milloinkaan.

Niin minä toivon.

Kun vuosi alkaa tarpeeksi surkeasti niin on hyvä ennuste. Tästä ei voi päästä kuin eteen- ja ylöspäin.

Yöllä jo rassasi rakettien räiske. Siis naapurin rakettien. Itse kun oli päätetty olla ostamatta ja lapset saivat ihailla vain naapurin paukuttelua. Kateellisina. Ja kuinka minun sydäntä puristikaan kun he kehuivat, että oli sitten komeita paukkuja kaikilla naapureilla. Ei enää paljon painanut rahan turha tuhlaus taivaan tuuliin eikä pienen ihmisen teot ilmastokatastrofin ehkäisemiseksi...

Jouluna yritin paikata kuvittelemaani lahjavajetta ja koin siinä epäonnistuneeni. Nyt päätin paaduttaa sydämeni paukkujenostovietille kun luulin lasten sitä tahtovan. Ja taas koin epäonnistuneeni. Voi tätä heikon itsetunnon määrää.

Eikä tässä vielä kaikki. Rakkaan Vaimon pakki sekosi (onneksi vaan pakki) ja sänky kutsui. Ei ollut kyse moniin uuden vuoden yönä iskevästä yllättävästä pahoinvointikohtauksesta vaan sopmattomasta ruuoasta. Siinä sitten RV vuoden vaihtuessa makasi sängyssä valkoisena ämpäri lattialla ja yritti suggestoida itseään oksentamattomaksi. Siinä jopa jotenkin onnistuen.

Jotenkin apeissa tunnelmissa saatiin kuohuvat lasten kanssa nautittua ja tinat valettua. Mutta valjuissa tunnelmissa. Osa kaipail myös isoäitiä, joka nyt ensimmäistä kertaa lasten nykyisessä elämässä ei ollut paikalla tulkitsemassa tinoja. Hän kun oli joulun juhlinnan jäljiltä liian väsyneessä kunnossa tullakseen myös uutena vuotena kotiin. Terveyskeskuksen happiviiksien letkut kun ei yltä tänne saakka.

Kurjuuden kruunu oli kuitenkin vasta laskeutumassa päätämme ahdistamaan. Tietosuojalainsäädännön vuoksi ja lastamme suojellaksemme en kirjoita yksityiskohdista, mutta vanhimman pojan sukulaisvierailu ei päättynyt mitenkään miellyttävissä tunnelmissa. Poika joutui kokemaan vihaa jota en haluaisi kenenkään lapsistamme kohtaavan. Ikävä episodi joka latisti niin pojan kuin meidän muidenkin mielet.

Että tästä se on ponnistettava.

Kuin suosta hyppäisi.

Minä alan olla keski-ikäinen arvojensa vanki. Mies, joka törmää liki päivittäin siihen arvotäysiöön, jota itse on ollut rakentamassa. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jo vuosia sitten eräs lapsista ei suostunut viemään roskapussia jätesäiliöön. No eipä sinä tietysti mitään uutta, mutta peruste pudotti minut perseelleni. Hän hölskytti roskapussia ja sieltä kuului peltisen koiranruokapurkin kolina.

- Tää ei kuulu sekajätteisiin, en mä tätä voi viedä sillä se olisi rikos.

No hittolainen, itsehän siinä olisi sitten ympäristörikokseen syyllistyttävä. Mutta opetukseksi on sanottava, että sen jälkeen meillä on eritelty ainakin peltipurkit metalliromuihin, lasipurkit omiinsa ynnä muuta. Homma ekologisuudesta en ole ihan varma sillä purkit pestään ensin tiskikoneessa. Sillä muuten ne haisevat varaston nurkassa, elukat repivät niiden pussit hajalle ja sitten haisevat elukatkin.

Tulevana vuonna aion kuitenkin tehostaa kierrätystä ja uusiokäyttöä. Kuten myös jätteen polttoa. Josta jälkimmäisestä en ole siitäkään laisinkaan varma onko se ympäristöystävällinen muoto. Mutta mahdollistaa todennäköisesti siirtymisen pienempään jätesäiliöön.

Auton tyhjäkäynti on toinen ympäristörikos, johon toisinaan syyllistyn. Etenkin odottaessani kotipihalla kylmässä autossa sovitun lähtöajan jälkeen lapsia ja Rakasta Vaimoa autoon. Tai odottaessani Seppälän Henkan ja Maukan pihalla, milloin arvon leidit saapuvat hörhelöostoksiltaan. Niin eiköhän näiden leidin joukossa ole pari, jota jaksavat huomauttaa toisinaan siitä, että tyhjäkäynti on ympäristörikos. Arvostan toki tuota heidän arvomaailmansa osaa, mutta haluaisin muistuttaa, että se olen minä joka perse huurteessa odotan autossa heidän ilmestymistään. Joka joskus tuntuu yhtä toivottomalta kuin jeesuksen toinen tuleminen.

Ja sitten kolmaneen, siihen akuutteimpaan ympäristörikosten arvotörmäykseen. Minulla ei ole tänä uutena vuotena pommeja, ei raketteja ei mitään perinteisiä uuden vuoden paukkuja. Perheessä levisi ilmastonsuojeluhenki ja viimeistään siinä vaiheessa kun RV totesi, että rakettien ampuminen on maailman tyhmin asia, oli minunkin ymmärrettävä paikkani.

Niin kauan kuin muistan, siis liki 50 vuotta, on meillä uutena vuotena paukkunut, sähissyt ja räiskähdellyt. Joskus todella suurisuuntaisestikin, nyt ukkomiehenä toki pienemmissä puitteissa. Varovaisesti arvioiden rahaa on näinä vuosina pistetty taivaan tuuliin noin 2 500 euroa. Siis nykyrahaksi muuttaen noin 50 euroa vuodessa. Onhan se paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Jos verrataan vaikka siihen määrään, mitä meidän perheessä vuodessa pistetään tuoksuja kainaloiden, rintojen välisen vuonon tai kauniin kaulan kautta samaista ilmakehää rasittamaan.

Mutta minä olen lojaali mies ja liki ainut äijäenergian puolustaja tässä perhessä. Nuorin uros olisi toki halunnut raketteja ampua mutta on siihen liian nuori, toiseksi nuorin uros osti sentään ruutipadan, mutta se on näitä 12-v tulitteita. Siis suurinpiirtein sama efekti kuin raapaisisi kolme tulitikkua yhtä aikaa. Vanhin uroslapsi taas katsoi mukavammaksi viettää uutta vuotta sukulaisissa, joten hänenkään kanssa en pääsyt paukkuostoksille.

Moni on sanonut minulle, että elämä muttuu kun täytät viisikymmentä. No nyt minun on ainakin osin yhdyttävä tuohon väittämään ensimmisen viiskymppisen miehen joulun ja uuden vuoden juhlan osalta.

Mutta johtuuko tämä iästä vai mistä.

Ehkä olen vain muten pehmenemässä.

Uuden vuoden aattooon on vielä kolme päivää. Lista hyvistä lupauksista joilla päällystän oman tieni helvettiin, on valmistumassa. Lista on pitkä, polveileva ja epätoivoinen.

Monissa hyvien lupausten oppaissa neuvotaan tekemään vain yksi tai enimmillään muutama hyvä lupaus. Minä olen kuitenkin valinnut toisen taktiikan. Haravajärjestelmäni piikeissä killuun kymmeniä lupauksia. Eikä ihan kärkipäässä ole suinkaan lupaukset fyysisesti terveemmistä elintavoista. Toki nekin haravassa ovat, mutta vasta puolivälin piikeissä.

Kärjessä killuvat aikomukset läheisteni ja ystävieni huomioimisesta. Ensimmäisessä piikissä tietysti Rakas Vaimo, seuraavissa lapset ja Iso Äiti, sitten jonossa ystävät, vanhat ystävät, entiset ystävät ja ystäviksi toivotavat. Mitä pidemmälle piikkejä edetään sitä kauemmas ystävistä ja sellaisiksi haluttavista kuljetaan. Oman osansa saavat myös vastenmieliset ihmiset joiden kohteluun niin ikäisesti on lupauksia olemassa. Hyviä lupauksia itselleni, ei niin kovin hyviä niille, jotka käyttäytyvät minua, rakkaitani tai minulle tärkeitä asioita kohtaan vastenmielisesti.

Toisen kategorian hyvät lupaukset koskevat pelkästään itseäni. Eivät kuitenkaan vielä fyysistä minääni vaan pelkästään henkistä oloani. Melkoisesti parannettavaa on tälläkin saralla. Ehkä merkittävin tässä rymässä on kirjoittamisen aloittaminen. Siitä on haaveiltu vuosikausia, nyt on aika tarttua sarvista seimen härkää. Tai tässä tapauksessa saaren elämää. Minkä saaren, sen saavat aikanaan tietää ainakin lapset ja lapsenlapset joille ehkä tarinaa kerron.

Kolmannen korin muodostavat hyvät lupaukset hyvin hoidettavista hengettömistä ja lihattomista asioista. Paperisodasta yhdellä sanalla tiivistäen.

Neljäs, vaan ei vähäpätöinen tämäkään, ryhmä on terve ruumis terveen sielun tyyssijana. Mies kun tulee tiettyyn ikää, sillä ei toimi mikään. Näitä kohtia alkaa tässäkin viiskympisessä kropassa olemaan jo liiankin kanssa. Pientä tuunaamista olisi tarkoitus vuoden aikana harrastaa.

On siinä listaa. Johon suhtaudun niin, että iloitsen jokaisesta parannuksesta joka listalle otetun asian kohdalla tapahtuu. Mutta repsahduksista en kärsi enkä murehdi. Niistä minulla on jo liki viidenkymmenen uudenvuodenlupauksen kokemus.

Ja niitä tulee jatkossakin.

Mutta päivä kerrallaan kuin AA:ssa.

Minä lasken aamuja koulun alkuun. Viidennellä herätyksellä saan riemurinnoin lähettää kolme pienintä kouluun. Mutta saisinpa pitää kaksi vanhinta tyttöä muutaman ylimääräisen päivän kotona. Mutta se ei valitettavasti ole mahdollista.

Minusta jotenkin tuntuu, että kolme pienintä on aiheuttanut kahden aikuisen ja kahden vahemman tyttölapsen joululomaan lähtemttömiä klommoja. Eivät nyt suinkaan pilannut mutta olisi tämä paremminkin voinut sujua.

Miehisille putkiaivoille tämä on vielä jotenkin käynyt kun on suora linja läpi pään korvasta korvaan. Mutta tippaleipäaivoihin tuntuu jääneen pahemmin painetta. Kaikille kolmelle. Äsken kaksi isompaa tyttöä meinasivat jo syyllistyä lapsimurhaan. Kuopus kaivaa verta nenästään tietäen, että meillä ei lyödä.

Olen joskus aiemminkin pohtinut, että onko linjauksemme oikea. En tarkoita, että aikuinen löisi lasta mutta joskus mietin, olisiko soveliasta, että lapsi kumauttaisi lasta. Ihan vaan koulutuksen vuoksi.

Toistaiseksi pitäydyn kuitenkin vanhassa linjassa ja kiellän lasten keskeiset nyrkkitappelut. Mutta varoitan vaan, että reunat ne ovat minunkin säkissäni. Kuten Rokan Antti aikoinaan omalla kohdallaan totesi.

Jos säkki täytyy suuta myöden niin jossain vaiheessa alkaa valumaan yli.

Joka varoituksena sanottakoon.

On taas se aika vuodesta kun moni mietii uuden vuoden lupauksia. Tiedättehän ne hienot ja ylevät periaatteet joilla on päällystetty tie helvettiin. Vuodesta toiseen minäkin olen niitä luvannut. Joskus ne ovat eläneet jopa yli loppiaisen. Pysyviä elämän ohjenuoria niistä ei juurikaan ole syntynyt.

Olisi kiva kokea kerrankin se, että uuden vuoden lupaus olisi elossa vielä vuoden lopussa. Nyt ajattelin mahdollistaa tämän ihan uudella järjestelmällä. Nimittäin haravajärjestelmällä.

Tarpeeksi lupauksia kehiin niin eiköhän joku niistä ole voimassa vielä vuoden lopussakin.

Nyt on vaan aloitettava listaaminen. Jotta sunnuntai-iltana on haravajärjestelmä valmiina.

Saatan paljastaa parhaat teillekin, katsotaan nyt. Siinä tosin on omat riskinsä, mutta ehkä yhteisöllinen kontrolli pitäisi ne pidempään elossa.

Ans kattoo nyt.

Joulu on jo kolmannessa päivässä.

Kiitos kysymästä, hyvin on mennyt. Niin lasten kuin vanhustenkin kanssa.

Aatto oli omistettu Isolle Äidille ja Lapsille. Toki Rakas Vaimo ja minäkin saatiin siinä ohessa omamme. Ansioittemme mukaan. Minä olen tänä vuonna ollut Käärmelahden tuhmin. Ainakin jos uskomme lahjakasaa. Ja miksi emme uskoisi. Rakkaalla Vaimolla ei kasaa ollut laisinkaan, mutta sen ratkaisun taustanhan me tiedämme. Jossain taapertaa ruohoa syöden lauma lahjavuohia. Ja paljon surempan tarpeeseen kuin meidän jokajouluiset lahjamme. Joista osa on tapaninpäivänä rikki, kadoksissa tai syöty. Näin ei sentään vuohille käy. Ainakaan yhtä nopeasti.

Iso Äiti vietti kahdeksan tuntia kannsamme. Julisti joulurahan loppuneeksi ja joulurauhan alkaneeksi. Perinteisesti alkuiltapäivän kahvihetkessä. Myöhemmin söimme loistavan joulupäivällisen ja tunnelma oli miellyttävän iloinen. Sitten vaihdoimme lahjoja Ison Äidin osalta. Ja avasimmekin ne Aapiskukossa.

Kun Iso Äiti oli lähtenyt nykuiseen "kotiinsa" terveyskeskuksen vuodeosastolle siirryimme viettämään aattoiltaa oman perhen voimin. Lahjojen avaamista, herkkujen syömistä ja lopulta myös mutama laatuhetki Rakkaan Vaimon seurassa.

Joulupäivä sujuikin leppoisemmissa merkeissä lukien, pienellä kävelyllä, herkutellen, televisiota katsellen, pelaillen ja jutellen.

Samanlainen tuntuu tulevan tästäkin päivästä.

Kaksi televisiojuttua on joulun ehdottomia must-tapahtumia. Toinen on http://www.youtube.com/watch?v=2KRDCD_O4Cs&NR ja toinen ehdottomasti Tonttu Toljanterin seikkailut. Josta muuten pitäisi tehdä kokoillan elokuva. Ja vielä kansainväliseen levitykseen.

On siinä sellaista suomalaisen mielenlaadun tuikintaa.

Voe maonsilmä.