IRC-Galleria

Yksinäisyys on toisinaan melko musertavaa. Kyllä sitä nauttii omasta seurastaan ja siitä että on yksin. Mutta sitten kun huomaakin jakavansa kaiken vain itsensä kanssa, itsensä ja poikaystävänsä. Silloin iskee yksinäisyys. Miksei minulla ole ketään kenen kanssa voin jakaa pienimmätkin ilot ja surut? Miksen voi jutella tyttöjen juttuja? En voi lähteä viettämään tyttöjen iltaa? Eikä luonani vieraile kuin veljeni. Mutta sitäkin rakkaampi on veljeni, veli jonka kanssa voin olla itseni ja jonka kanssa voidaan vetää niin älytöntä läppää ettei siinä perässä kestä kukaan muu.

Oon kyllä niin onnellinen mun herroista. Maailman ihanimman miehen kanssa jaan elämäni, omistan maailman parhaimman veljen, eikä ihan joka tytöllä omaa Gay:tä ole. Onhan siinä kolme erittäin tärkeää henkilöä joiden kanssa saan olla mitä olen ja jotka ovat kanssani ainakin melkein pyyteettömästi (verihän on vettä sakeampaa). Mutta kenen kanssa mää jaan naiseuden ja sen kuinka onnellinen olen herrastani? Kelle voin kertoa miten herttainen ja ihana mies hän on? Kelle voin kertoa jos olen pahoittanut mieleni? Kenen kanssa voin jakaa unohtumattomia yhteisiä hetkiä ja maailman parannuksia kahvikupillisen tai kylmän huurteisen parissa?

Missä sitä uusiin ihmisiin törmää? Voinko mä mennä kadulla vaa kysyy et haluisiks sää lähtee mun kanssa kahveille? Tarviitko sää ystävää? Enkä mä voi mennä kauppaan vaa ja valita et juu tuo tuossa on mun ystävä ja kävellä sen kanssa ovesta ulos. Mut mistä sitä ihmiset tapaa? Kun ei oikein harrasta mitään, ei käy koulua, eikä harrastele tuota yöelämääkään. Sitä kun on tylsä ja vapaa päivät viettää kotona siivoillen ja jottain tuppasten, muuten onkin töissä kaupan kassalla istuskellut.