IRC-Galleria

Sitä on tässä sit aika kulunut ihan kivasti. Kesä on ollut miun unelmie kesä todellakin. On ollut töitä, ei siis tarvii ihan perse auki hillua, saa vähä jotain luksusta. Uudet kengät sai ostettua puhkikuluneiden tilalle ja rintsikatkin sai ostettua vihdoin vuoden harkinnan jälkeen ja voi se on luksusta ku ne ei oo kulahtaneet :) Pieniä asioita mutta vihdoinkin on varaa. Nyt on kuukaus eletty leveesti ja koska selvisi ettei miulla olekaan opiskelupaikkaa eikä nyt töitäkään syksyksi niin säästökuuri, säästökuuri.

Hmmmm, tosiaan ei oo opiskelupaikkaa, mut on sit vuosi taas aikaa miettii mikä minusta tulee isona. Ei oo syksyksi suunnitelmii. Mut en minä kuopioonkaan lähe koska se ala ei kiinnosta minua ollenkaan. Kyllä sitä täs keksii taas jotain. Jos tuuri kävis ja töitä sais niin asiat ois mitä loistavimmin, kun ees jotain töitä vähä sais hetkittäin niin ois talous turvatumpi. Voisi sitten muuttaa kaksioonkin, se ois aikas hienoo. Vaikka tää yksiö kyllä riittä meille oikein hyvin, ei oo mitää valittamista, tosiaankin tää on aika kiva.

On vaan sit ne pienet ongelmat et jos toine tahtoo nukkuu niin se rajoittaa toistakin tosi paljo ja antaa vaihtoehdoks oikeestaa vaan sen et tulee viereen nukkumaan. Ja kun toinen herää niin herää sit toinenkin. Ja kun tulee vieraita niin tulee usein vaihdettua huonekalujen järjestystä siten et on vieraidenkin kivempi olla, käytännöllisempi järjestys kahdelle hengelle täällä muuten vallitsee. Mut tuleepa siivottua samalla ku vieraita tulee :)

Olen kyllä nauttinut kesästä ja tuntuu ihan hyvältä oikeastaan jäädä rakkaansa kanssa vielä asumaan vaikka oli odotettu et muutan syksyllä pois, nyt ei niin ainakaan tapahdu. Se tuntuu aika helmeltä, todellakin :) Ja tää aika yhdessä on ollut niin ihanaa ja tosiaan nauttii toisen seurasta. Ei oo ketään toista joka vois korvata Tonin.

Arki toisen kanssa on juhlaa, ja vain siksi että toinen on siinä rinnalla. Eihä se mitää tasapaksuu pilviunelmaa ole. Pienet erimielisyydet kuuluu asiaan, mutta kun kaikesta voi puhua eikä mikään ole yhtään pahasti. Tällaisesta ei voinut ees haaveilla ja nyt mää elän niissä mun unelmissa. Tavallisessa hyvinvoivassa parisuhteessa pienessä yksiössä, en mä ois mistään paremmasta voinu uneksiakaan. Tää riittää, enempi olisi pahasta!

Päivä -6: Tyttö on lomailemassa perheensä kanssa toisella puolella maapalloa, Venezuelan lämmössä, kun käy tapansa mukaan katomassa sähköpostia hotellin tietokoneella. Hän yllättyy suuresti saapuneesta sähköpostista jonka lähettäjä on hänelle aivan outo. 6 lausetta ja tyttö on hämmentynyt, joku on bongannut hänen kuvansa netissä ja päättänyt kirjoittaa sähköpostia. Tyttö päättää nopeasti vastata, eikä vastaus jää muutamaan lauseeseen, pikemminkin se on nopea elämänkerta. Jos poika ei tätä säikähdä niin tyttö ihmettelee ja uskoo että tästä voi tulla hyväkin juttu.

Päivä -5: Tyttö menee varsin innolla hotellin koneelle ja ihmetys ja ilo on suuri. Tuo tuntematon poika on vastannut. Eikä hänenkään vastauksensa ole kovin lyhyt. Tyttö raapustaa omaa vastaustaan välittömästi ja ehdottaa jo tapaamista, kunhan ensin kotiutuu Suomen maahan.

Päivät -4-2: Tyttö palaa kotimaahan ja sähköpostien vaihtoa jatketaan vielä muutaman viestin verran ennen kuin puhelinnumerot saadaan vaihdettua. Tyttö on myös varsin kärsimätön tapaamaan tuota vierasta ja aiemmin torstaille sovittu ensi tapaaminen vaihtuukin jo keskiviikolle.

Päivä -1: Tyttö ja poika tapaavat. Poika on kertonut jo lähtevänsä tapaamaan mielenkiintoista tyttöä. Tyttö on vain menossa ystävättärensä kanssa lenkille. Todellisuudessa on sovittu tapaaminen ärrän kulmalle. Ja sinnehän kumpikin saapuvat, poika hieman myöhässä, tyttö etuajassa. Pari tuntia he istuvat vain autossa ja juttelevat ennen kuin poika heittää tytön tämän kotinurkille. Seuraava tapaaminen on sovittu seuraavalle päivälle.

1. Päivä: Tyttö herää aamulla ajoissa ehtiäkseen isänsä kyydissä naapuri kaupunkiin. Pojan päästessä koulusta he tapaavat. Lyhyen kävelyn jälkeen tyttö ja poika menevät pojan asunnolle ja viettävät illan siellä. Illan joka päätyy suudelmaan ja jonka jälkeen on selvää että lauantaina tavataan, tyttö tulee pojan luokse yöksi.

2. Päivä: Tyttö ainakin alkaa olla jo ihastumassa kovaa vauhtia ja tekstiviestejä satelee puolin ja toisin tiuhaan. Tytön äitikin totuttelee ajatukseen että tyttö lähtee melko vieraan luokse yöksi.

3. Päivä: Poika noutaa tytön tämän kotoa ja samalla esittäytyy tytön vanhemmille. Poika ja tyttö käyvät saman päivän aikana vielä tytön isovanhempien luona tapaamassa tytön kummipoikaa ja tätiä. Myös pojan vanhempien luona vieraillaan illalla. Kun viimein päästään olemaan kahden tyttö ja poika tekevät yhdessä pitsan ja katselevat televisiota ennen kuin aletaan yhdessä nukkua levitetylle vuodesohvalle.

4. Päivä: Ensimmäinen aamu yhdessä vietetään oikein rauhallisesti ja kummallekin on selvää että nyt on kyse jostain vakavammasta. Ei todellakaan yhden yön juttuja, vaikka yöllä ei muuta tapahtunut kuin nukkumista. Rauhallinen aamu vietellään ja sen annetaan venähtää reilusti puolen päivän paremmalle puolelle. Illalla poika palauttaa tytön kotiinsa.

5.-6. Päivä: Tyttö tuskailee jo erossa oloa ja kiroaa alati kasvavaa puhelin laskua.

7. Päivä: Tyttö tulee jälleen pojan luokse yöksi.

8. Päivä: Tyttö ja poika menevät tytön kotiin yöksi vahtimaan tytön pikkuveljeä ja siskoa. Ilta on mukava ja etenee lautapelien ja korttipelien saatossa.

9. Päivä: Poika lähtee aamulla kouluun ja tyttö jää päiväksi puuhastelemaan kotiin asioita. Illalla poika tulee tytön kotiin ja noutaa samalla tytön tanssiharjoituksista. Illalla saunotaan ja valmistaudutaan heräämään seuraavana aamuna ajoissa.

10. Päivä: Tyttö, poika, pikkuveli ja koira lähtevät tytön isovanhempien seuraksi heidän mökilleen. Päivä on oikein loistava ulkoilla ja illan kruunaa aivan mahtava tähtitaivas. Romantiikkaa tosin verottaa tytön pikkuveli joka on mukana makailemassa laiturilla. Toki tyttö ja poika saavat hetken kahdenkeskeistä aikaakin.

11. Päivä: Tyttö ja poika jatkavat edellisen päivän ristikoiden täyttämistä rinta rinnan. Sunnuntain tähden lähdetään myös kotiin. Tytön pikkuveli ja koira jätetään tytön vanhemmille. Tyttö vain purkaa kassinsa ja pakkaa tavaransa uudelleen jatkaen matkaa saman tien pojan luokse. Illalla käydään vielä pojan vanhempien luona yhdessä.

12.–14. Päivä: Tyttö pysyy pojan luona ja yhdessä he käyvät pojan kaikkien isovanhempien luona vierailulla.

15. Päivä: Päivä vietetään erossa toisista, mutta niinhän se kuuluu ollakin.

16. Päivä: Tyttö menee pojan äidin kaverina siivoamaan pojan enon uutta rakennusta. Illalla tyttö ja poika siirtyvät tytön kotiin ja saunovat illalla.

17. Päivä: Tyttö esittelee kotikuntaansa pojalle ja he viettävät tunteja kävellen ulkoilmassa ulkoiluttamassa kameraa ja nauttien toistensa seurasta. Illalla palataan vielä pojan luokse
kaupunkiin.

18. Päivä: Viikonloppua jatketaan yhdessä ololla ja käynnillä pojan vanhempien luona. Yhdessä lähdetään jälleen myös ulkoilemaan. On myös alettu puhua josko tytön sänky tuotaisiin pojan luokse. Vuodesohva on osoittanut epäkäytännöllisyyttään jatkuvana yösijana.

19–21. Päivä: Vietetään yhdessä ollen, kunnes tyttö palaa illasta kotiinsa.

22.–23. Päivä: Nyt päästään taas viettämään omaa aikaa muutaman päivän verran. Tästä ajasta
tyttö käyttää paljon tavaroidensa pakkaamiseen.

24. Päivä: Tytön palattua serkkunsa ristiäisistä poika tulee tytön luokse yöksi.

25. Päivä: Tyttö ja poika vievät tytön sängyn ja suurimman osan hänen tavaroistaan pojan luokse. Tyttö tapaa myös yllätysvierailulle tulleita pojan kavereita ensikertaa.

26.–> Päivä: Päivät vietetään yhdessä ja saman katon alla asumiseen totutellessa.

Uskotko sä rakkauteen ensisilmäyksellä?

Mä en kyllä oikeestaan tiedä, en oo koskaan uskonut. Mut hei kysy tuota uudestaan vuoden päästä. Kysy sitten myös 10 vuoden päästä. Sitten mä ehkä osaan sanoo uskonko mä rakkauteen ensi silmäyksellä. Mä toivon et voi löytää rakkautta ensi silmäyksellä, ja et on olemassa ikuista rakkautta. Mä olen vuoden päästä taas paljon viisaampi. Kysy multa silloin uskonko mä siihen. Silloin mä osaan sen sanoa. Silloin mä tiedän onko sellaista olemassa, silloin voin sanoa koinko mä sen vai en.

Tää kaikki tuntuu oikealta, niin oikealta että se on mahdotonta uskoa. Onko tässä muka oikeesti nyt vaan viikko takana? Jos joku kysyisi niin kyllä mä kuukautta ainakin veikkaisin. Ei kukaan koskaan oo tällei mua koskettanut, enkä mä koskaa oo tällein tuntenut. En kyllä ees uskonut et koskaan voisi tuntea näin. Että tuntuisi kuin olisi tuntenut ventovieraan ihmisen aina. En mä ois voinut uskoo koskaan et näin nopeesti voisin toiseen täysin luottaa. Tää on ihan jotain niin ihmeellistä, mutta haittaako se?

Onhan siinä varmaan ne pinkit rillit silmillä, mutta kyllä se aluks saakin kaikki olla ihanaa. Kaikki on mennyt toisin kuin suunnitteli, ei tämmöistä ois voinut uskoa mistään. Ja sit se on juuri tätä. Ei kukaan nyt kai voi tulla sanoo et mä oon vaan nukkunut viimeisen viikon. Kyl tää ihan todellista onkin ollut vaikka tää on vaan sitä mitä voit lukee kirjoista ja kattoo elokuvista. Salattujen Elämien juonikaan ei oo tämmöinen, se on jo muutenkin niin mahdottoman kuuloinen mutta totuus on vielä mahdottomampaa näköjään.

Kuka ulkopuolinen tätä uskoo? Onko tää kaikille liian äkkiä? vaikea sanoa, todella vaikea. Mut kyl mä ymmärrän kaikki epäilyt ja kaiken, ei tässä itekään ihan mukana ole. Mutta silti tässä on täysillä mukana ja tähän luottaa. Ihan eritavalla kuin ennen. Ehkä se onkin olemassa, se sellainen side ihmisten välille. Enhä mä niihin oo uskonut, eikä varmaan kukaa muukaa, ei ennen kuin sen on kokenut. Aika paljon se tunne kertoo. Ei kukaan muu voi tuntee tätä näin.

Kyllä mä luottavaisesti meen eteenpäin ja uskon tähän juttuun. Jos jostain syystä käykin jotain niin ei sille mitään voi, mutta ei sitä kyllä tapahdu ilman hyvää syytä. Aina on syynsä. Eikä mikää mee suunnitelmien mukaan tai kivuttomasti. Aina tapahtuu jotain. Kaikkihan nyt näkee nää mun villit sinkkupäivät. Tää tuntuu joltain kohtalon ivalta, mutta hyvältä sellaiselta. En mä tätä vastaan oo ollenkaan. Vaikka ns. ei toivottuun saumaan kaikki on tullut, on ollut ns. väärä heti, niin silti tuntuu et tää on tainnu olla ihan jonkun suunnittelema juttu.

En mä osaa sitä selittää. En mä oikein tiedä, mut uskon et voi tän muutkin ymmärtää. On asioita joita ei voi sanoin sanoa, mutta monet kuitenkin tietää mitä toinen tarkoittaa. On olemassa sanaton ymmärrys ihmisten kesken, vaiettua totuutta. Kukaan ei sano sanaakaan, mut silti ne tietää mitä toinen tarkoittaa. Ne on niitä hetkiä, niitä harvinaisia asioita. Mutta jokainen tietää kun sellainen tulee. Sitä ymmärtää vaikkei pitäisikään. Useammin se kyllä on niin ettei toinen ymmärrä vaikka kuinka kertoo.

Onko rakkautta ensisilmäyksellä?
Onko ikuista rakkautta?
Onko olemassa "se oikea"?
Onko mahdollista tuntea yhteenkuuluvuutta?
Onko tuntea että yhdessä ollaan yksi?

Eihän sitä tiedä.
Voi se ollakin
-tai voipi olla olemati

Ei anneta sen häiritä. Kyllä sen sit tietää myöhemmin. Sitten kun kattoo elämääsä kauempaa, palaa jonnekin historiaan. Sitten joskus näkee millaisen taulun on maalannut elämästään. Mutta antaa kaiken olla kesken juuri tällä hetkellä, okei?

Eihä sitä koskaa mee mikää niinkuin on suunnitellut.

Niin ne hurja sinkkupäivät, hmmmm, taitaavat jäädä vielä odottelemaan josko niitä joskus tulee (eikä haittaa vaikka ne nyt kokonaan jo kaikkoaisivat). Ei oo paha olo, on vain vähän ihastunut. Ja kaikki tapahtuu niin nopeasti, mutta silti se tuntuu niin oikealta. Nyt mää kyllä hyppään tähä rekeen täysillä mukaan ja katon ennakkoluulottomasti mitä tulee vastaan. Ei liikaa odotuksia, muttei myöskään tunteettomasti. Parempi rakastaa hetki täysillä kuin olla koskaan rakastamatta ketään kunnolla.

Tuleva näyttää mitä tässä vielä tapahtuu, toivon tietenkin sitä parasta. Nyt nautin, on niin hieno olo. Eikä haittaa vaikka tää joskus itkuun päättyisi syystä tai toisesta. Nyt riittää et on hyvä olo, hymy on korvasta korvaan ja vain sun takia.

Suomeen päästiin ehjin nahoin, ihan parasta oli tulla omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Ja pakkastakin rakastan. Lunta ja suomen ilmastoo, maisemia. Minua ei ole luotu lämpimässä asumaan.

tuskaahan tuo loma oli, menee aikaa siitä selviämiseen. Rankka reissata perheen ja isovanhempien seurassa. Mutta siitä selvittiin.

Nyt onkin sitten tarttunut pintaan haaleat bikinin rajat, rusketus muistuttaa kuin olisin kuravellissä uinut (kun ei väri tartu niin ei sit, en kyllä onneks palanutkaan (muuta kuin jakauksen poltin ku ei ollut lippistä)). Niin ja hiukset vihertää nyt jonkun verran xD jos siel ois viel kaua oltu niin tulos ois varmaa ollut täysin vihreä pää, nyt on vain vaalean ja vähä tummemman vihreitä raitoja. Harmi kun ei oo vielä vappu.

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.

Parisuhteet on maailman vaikeimpia yhtälöitä. Ne satuttaa, mutta ne voi myös antaa enemmän kun koskaan on uneksinutkaan. Aina suhde ei toimi, se vaatii ne oikeat henkilöt, oikeat kemiat. Joskus on aika sanoa heihei, kun yrityksestä huolimatta homma vaan ei toimi. Nyt mulla onkin sitten taas elämä kokonaan omissa käsissä ja ois aika parantaa ittesä kuntoon ennen kun ees haaveilen toimivasta parisuhteesta. Eiköhä sekin sieltä tule aikanaan. Olo on helpottunut, ja kyllä se mies puoliskokin varmasti ymmärtää ettei meidän juttu toiminut vaikka kuinka yritettiin ja annettiin uutta mahdollisuutta toisen perään. Ei iskenyt salama kirkkaalta taivaalta hällekään varmasti. Hetken se sattuu, mutta helpottunut olo on <3

Uusiin tuuliin, uusiin haasteisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Tästä mennään vaan eteenpäin. Mulla on vielä monia virstapylväitä saavuttamatta, monet lukot pitää sisältä avata ja vanhat käsitykset tuhota että voin kokonaan rakentaa uutta ja kasvaa ihmisenä, löytää itseni.

Tänne kun on niin paljo tullu kaikkee vuodatettua niin aattelin nyt et jos sitä ihan sit blogiksi asti venyisi. Eli sellainen on nyt sitten, katotaas mitäs sinne sit syntyy. Toivottavasti joku senkin vilasee. Tarkoitus on syventää tietoa myös itsestään ja purkaa ajatuksia. Itsekkäästi siis kaikki kertoo minusta :P Mutta mukava jos joku voi siihen samaistua. En mä kyllä varmaa tännekään kirjoittamista ihan kokonaan ainakaan jätä, kirjoittaminen on mulle kuitenki todella suuri asia.

jos kiinnostaa niin pyörähtää sit

http://penniliini.blogit.fi/

Siellä se oma kulta on palvelustaan suorittamassa tänä viikonloppuna, eli yksin menee tää ystävänpäivä. Periaatteessa nää ystävänpäivät sun muut on ihan turhia, mutta kyllä sitä samalla tässä materiamaailmassa odottaisi että joku muistaisi minua edes jotenkin. En tiedä kuinka monta ystävää minulla on, en tiedä kuinka moni oikeasti välittää, mutta onko sillä merkitystäkää? Itse välitän itsestäni ja tiedän että on minulla ainakin se yksi ihminen joka oikeasti välittää. Ja on minulla niitä ihmisiä muitakin joille en ihan vain ilmaa ole.

Ihmissuhteet ja sosiaaliset tilanteet eivät oikein ole minulle se helpoin juttu. Ei ole helppoa tulkita kaikkea aika väärin ja kokea itsensä merkityksettömäksi ja epäonnistuneeksi. Ei raha, ei mammona, ei menestys tuo hyvää oloa, se onni tulee siitä että on merkityksellinen jollekin. Jokainen polulleni sattunut ihminen on minulle tärkeä, ne harvat ihmiset jotka ovat hetken siinä olleet. Toiset kulkevat vain ohitse, toiset jakavat enemmän. Ystävyys on pyyteetöntä, ei sitä anota, ei sitä osteta. Kyllä mullakin niitä ystäviä on, on olemassa niitä oikeita ihmisiä. Ei se suuri lauma tuttavia ja kavereita, ei se kaiken keskipisteenä oleminen ole mitään verrattuna niihin syviin ystävyydensiteisiin jotka kantavat eteenpäin eivätkä katkea tuosta vaan.

Haluan sanoa teille kaikille ketkä tunnen, jokainen teistä on jättänyt merkkinsä minuun. JA yhtään hetkeä, yhtään merkkiä, en halua pyyhkiä itsestäni pois. Kiitos teille!


Ei ystävä ole markkinatuote
eikä ystävyyttä voi ostaa.
Ystävä on henkilö aito
ja ystävyys tuo voimaa.
Ystävvyyden sidos kestää läpi vuosien
ystävä on ihminen oikein merkityksellinen.
Ystävää muistaa aina,
ei vain päivän verran.

Olet tärkeä,
tahdon sanoa Sinulle sen
edes kerran!

Voi tätä nyky-yhteiskuntaa, pitää kokoajan tehdä jotain, suorittaa, olla täydellinen. Sitten meillä on näiden täydellisten ihmisten sairauksia (syömishäiriöt, ahdistuneisuus, masentuneisuus) ja menetettyjä unelmia (lapsettomuutta, oman biologisen kellon käydessä loppuun).

Ei kaikki niin suoranaista ole, itsekin sairastan näitä täydellisen yhteiskunnan sairauksia. Haluan pois tästä kierteestä jo. Ei mun tarvi olla se kaikkein laihin, se kaikkein nätein, se joka tekee kaikki työnsä tädellisesti. Siitä on vaikee vaan päästä yli, siitä että yrittäsi tavoitella sitä mitä ei ole. En mä ole se nätti ja laiha tyttö joka tekee parhaita tuloksia. Minä haluan olla minä, enkä voisi olla täydellinen muutoin. Sen kun vielä saa ymmärrettyä.

Syöminenhän tässä on suuri haaste, mutta kuka tuolla pallon toisella puolella alkaisi ruuasta nirsoilla ja jättää syömättä kuihduttaen itsensä kun ruokaa on nenän edessä. Niin, tämä on niin hullua. Tässä taistelua käydään, itsensä kanssa. Tää taistelu pitää kyllä voittaa, tää pilaa mun elämää. Kyllähän se 5 vuotta erilaista tasapainoilua itsensä kanssa, syömisellä temppuili, kehon satuttamista (ei se jatkuva sairastelu ja menkkojen heittely niin nannaa ole, eikä ne luut niin kauniita voi olla, persekin puutuu heti kun ei siellä enää mitää pehmikkeitä ole). Sitä on hukassa ja itkee maailman kurjuutta, vaikka kaikkihan on hyvin. Joskus se sisäinen taistelu vaan vie mukaansa täydellisesti, eikä mikään tunnu miltään. Kuka lopettaisi tämän mun taisteluni? ei siihen avaimia ole muilla kuin minulla.

Kuka tässä maailmassa kulkee meidän jälkeemme? Suurinosa kavereista kammoksuu sitoutumista, haaveilevat kuitenkin perheestä. Mutta perhe tulee sitten joskus, kun on koulutus ja työ ja koti ja kaikki. Silloin on biologisesti ehkä jo myöhäistä. voi kuinka minä haluaisin jo pikkuisen nyt. Onhan asioista keskusteltu vakavasti ja avoimesti tuon kumppanin kanssa. Eikä me nyt sanota suoraan että ensin pitää opiskella ja saada vakaa talous. Se helpottaisi varmasti asiaa, mutta materiako se tekee onnelliseksi? Itse huomaan että olen jäänyt eniten vailla sitä jotain lämpöä, ei lapsia rahalla osteta, rakkaus riittää. Rajat on rakkautta, rakkaus on läheisyyttä ja sitä että toisesta pidetään huolta. Voi minun pikkuinen, sinulle tahdon olla hyvä äiti, etkä sinä minua varmasti syyttäisi jos sinut saisinkin jo nyt parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Varmasti rikastuttaisit elämääni ihan eritavalla, voisit pelastaa minut ja minä sinut.

Uskooko kaikki rakkauteen ensi silmäyksellä? Onko sitoutuminen kammoksuttavaa? Kammoksun ajatusta siitä, ettei olisi sitä kumppania vierellä. Enkä usko siihen rakkauteen ensi silmäyksellä,se on joku vale, onko tulinen rakkaus sitä kestävää arjen jakamista joka säilyy vuodesta toiseen? Eikö rakkaus synny arjesta, jaetuista hetkistä ja huolehtimisesta, välittämisestä.

Me eletään oikeessa avioero yhteiskunnassa, kaikesta uutisoidaan. Toiset tuntuvat menevän kihloihin tuosta vaan, häät ei olekaan kerran elämässä juttu, huomenna onkin jo eropaperit vetämässä. Mitä kihlat merkitsee? Se on lupaus naimisiin menosta, lupaus lopun elämän jakamista, kaikkine myötä ja vastamäkineen. Kyllähän tuostakin ollaan jo puhuttu, kihloista ja naimisiin menosta. Ei kihloihin mennä tuosta vaan, kyllä minusta olisi hyvä silloi jo naimisiin menosta puhua, päättää hääpäivä. Sitä voi toista rakastaa koskaan kihlautumatta tahi menemättä naimisiin, mutta kyllähän se avioparina eläminen tiettyä laillista turvaa tuo. Silloin myös on lupaus ainakin pyrkiä elämään yhdessä siihen kunnes kuolema erottaa.

Mun rakas, on aika ikävä sinua. Tässä haaveilen siitä tulevasta, meidän pikkuisesta, meidän yhteisestä elämästä. Se on tulevaa ja jokin voi rikkoa suunnitelmamme päivässä. Ihmisellä on silti tapana haaveilla ja pyrkiä toteuttamaan haaveita ja toiveita. Odotan niin sitä että saan sinut viereeni taas rakas, vaikka hyvä välillä onkin erossa olla. Tämä aika taas vahvistaa meitä, samoin kuin minun Saksassa oloni. Näiden kokemusten jälkeen olemme varmasti valmiita muuttamaan yhteen ja jakamaan vihdoin elämämme. Kasvaa ja elää yhdessä, kasvattaa meidän pikkuisia ja vanheta yhdessä.

Minä en usko rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko pika siirtoihin. Ei saa edetä liian nopeasti, harkitsematta, mutta ei saa odottaa sitä oikeaa koko elämää ja harkita asioita niin kauan, että onni on kävellyt jo ohitse. Monet ovat sitä mieltä etteivät teininä solmitut liitot kestä, näen kuitenkin pitkät nuorena aloitetut suhteet kestävämpinä kuin keski-ikään asti kestävä kumppanin hakeminen. Ihmiset kun kasvavat yhdessä, silloin he saavuttavat jotain suurempaa kuin jatkuvat lyhyissa suhteissa elävät.

Minulla on paljon asiaa, mutta kuten näkyy jäsentely taidot eivät ehkä niin hyvät ole. Ja se teksti vain tulee ja tulee ja tulee. Toivottavasti joku ehkä tämänkin lukee ja voi jotain kertoa omista mietteistään. Olisi kiva keskustella syvällisiäkin uusienkin ihmisten kanssa. Kun tämän nyt olette lukeneet, kertoisitteko omia kantojanne. Tässä pintaraapaisin taas masennusta, syömishäiriötä, seurustelua, vauvakuumetta, kihlautumista, rakkautta. Samalla puran ikävääni rakastani kohtaan, kaipuuta joka ei kuitenkaan ole raastava. Tiedän että me nähdään pian.