IRC-Galleria

Kun astui koneeseen, ei oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Lentokentällä sai hyvästellä äidin ja isän. Äiti kyynelehti, isä oli varstin totinen. Vaikeinta oli poikaystävän jättäminen, vielä kerran kunnon halaus ja hymyä naamalle. Mun seikkailu alkaa tästä.

Perheen kanssa yhdessä turvatarkastuksesta ja menoks. Lapset ainakin ovat minusta innoissaan, tyttö ja poika. Perhekin on oikein mukava, niin mukava. Kentällä tapetaan aikaa tunti, istutaan, katsotaan lasten perään ja sitten jonotetaan. Paljon ihmisiä, eikä ilmastointia, konekin myöhässä. Onneksi vain puolisen tuntia. Kone ilmaan ja matka sinne-jonnekin-josta-en-tiedä-mitään voi . Nousu istuen lasten välissä, heti aloittaen leikkimisen. "Joo nyt nää menee sen luo kylään" "Nyt nää menis vaikka lenkille" Ja vihdoin parin tunnin istumisen jälkeen kone laskeutuu, tavarat mukaan ja ulos. Autoon ja matkaan, pimenevään Saksan yöhön. Samalla kovasti tirkistellen miltä täällä näyttää, onko Saksa sellainen kuin kuvittelin, vai kuvittelinko sittenkään mitään. Ja sitten ollaankin "kotona". Laukku mukaan ja "omaan huoneeseen" Tänään mennäänkin vain nukkumaan.

Ja aamulla ylös täällä-jossain-josta-en-tiedä-mitään. Perheen kanssa aamupalalle. Käydään läpi vähäj asioita ja lähdetään matkaan. Kokoajan ahmien tietoa ja autossa istuessa maisemaa. Onneksi perhe on niin mukava ja suomea saa pälättää, ei tarvitse jäädä hiljaiseksi. Iltapäivällä vielä uimalaan, polskis ja molskis.

Noh sellaista oli tänne tuleminen. Nyt vielä katselen kuinka perhe toimii, tutkailen ja opettelen kuinka vaatteet tulee viikata, missä on imuri ja mitkä tavat täällä ovat. Lapsiin tutustun ja omaa paikaani etsiskelen. Ja kyllä, ei minun tarvitse olla koko ajan läsnä. NYt kun netin sain, niin aika ei käy pitkäksi. Kun vielä ystävystyn, sitten ei varmasti ole kun vain ikävä poikaystävää. Vuosi on lyhyt aika, ja toinenkin on lähdössä vielä armeijaan. Aika kuluu kyllä varmasti.

Mutta ystäviä suomestakaan en unohda, enkä tuttaviakaan. Muistakaahan ja kertokaahan juttuja sieltä päin!!!


täältä-jostain-johon-tutustun-enemmän-ja-enemmän

Kuinka vaikeaa voi ollakaan paikoillaan ja koota ajatuksiaan. Pientä päätä tulee vaivattua turhallakin mietinnällä. Sitä miettii tulevaa, kuvittelee itselleen elämää eteenpäin samalla tietäen, ettei mikään ole varmaa, eikä koskaan voi tietää mitä todella seuraavaksi tapahtuu. Tällä hetkellä oma hyppyni tuntemattomaan hirvittää, mutta samalla niin ihastuttaa.

Enää 5 yötä ja sitten lähden Saksaan, noin vuodeksi takaisin tulo päivämäärää ei ole sovittu. Jouluna käyn kotona, ehkä silloin osaan todeta sen etteivät asiat niin pahasti muutu, että maailma pyörii ilman minuakin täällä koti Suomessa. Uskoisin kuitenkin että minulle Au pair vuodesta tulee unohtumaton, hyviä kokemuksia sisältävä seikkailu. Pääsee koettamaan omia siipiään, katsomaan miten minä osaankaan lentää. Ja mikä parasta, äiti ja isä eivät ole läsnä joka päiväisessä elämässä. Lähden pois kotoa, paikasta joka ei kodilta enää tänä kesänä ole tuntunut, jokainen tietää että olen lähdössä täältä, ei tämä silloin enää ole se turva paikka.

Sanovat, että aina voit tulla kotiin, mutta onko lapsuudenkoti enää samanlainen koti, turva ja oma paikka kun ennen? Epäilen, tästä alkaa minun elämäni omat lehdet. Saan astua suuriin saappaisiin, niihin jotka määräävät minun elämääni. Vastuu itsestäni on minulla, ei vanhemmillani. Vanhempani ovat rakkaita minulle, mutta kaipaan jo etäisyyttä. Minä kannan kyllä itsestäni vastuun, minä ymmärrän elämää, ehkä jopa teitä paremmin.

Pelko on normaalia, jännitystä kun ei tiedä mitä tuleva tuo. Kun kone lähtee Suomesta, en tiedä minne olen menossa, en tunne ketään, ei ole niitä normaaleja rutiineja joihin on tottunut. Kaikki muuttuu, sitä odottaa innolla myös. Haikeaa on poikaystävä jättää tänne, mutta vuosi on lyhyt aika ja Saksaan on helppo tulla käymään. Suhde punnitaan tässä, olen nuori, poikaystäväni on nuori. Nyt saamme omaa aikaa, omia asioita, omia kokemuksia lisää. Luulen että kaikki se on vain hyväksi meille, meidän mahdolliselle yhteiselle tulevaisuudelle.

Nyt alkaa minun vuoteni. Tiedän että tämä on ehkä ainut kertainen tilaisuus. En ole sidottu mihinkään oppilaitokseen, en ole sidottu perheeseen. Lisäksi elämäni alkaa viimein hymyillä. Monta vuotta meni siinä usvassa joka masennuksen myötä tuli. Nyt elämän täyttää värit ja toivo. Pitää uskaltaa elää, mikään ei ole varmaa. Elämästä tulee ottaa kaikki irti mitä saa, kuten on sanottukin "Eniten ihminen katuu elämässään niitä hullutuksia, joita ei tehnyt vaikka oli tilaisuus." (Helen Rowland)

Elämä on tässä ja nyt, se pelottaa ja antaa nautintoa samaan aikaan. Ei elämässä ole mikään varmaa, elämä on Ehkä.

Minäkin odotan Saksaan lähtöä, mutta kuka tietää, ehken minä lähdekään tiistain, ehkä lento ei lähde, ehkä jään auton alle, ehkä... En käytä aikaani kuitenkaan vain odottaen, olemalla hengissä, odottamalla että elämä alkaa huomenna. Ei se ei toimi niin. Täytyy elää, käyttää aikansa siten että nauttii siitä. Ei eläminen tarkoita sitä että menee pää kolmantena jalkana eteenpäin. Ei, eläminen on hetkessä läsnäolemista.