IRC-Galleria

Gazan konflikti (Israelin "Operaatio valettu lyijy") riehuu nyt kaikkein pahimmillaan. Rauhaa yritetään sovitella, mutta viimeisen vuorokauden aikana Israel on tuhonnut muun muassa YK:n rakennuksen. Jo sodan tässä vaiheessa alkaa vihdoin selkiytyä Israelin tavoite, joka ei ole terroristien, ääriliikkeiden tai edes islamin tukahduttaminen: se on brutaali keino puhdistaa Israel palestiinalaisista. Tänään tuli tarkasteltua Palestiinan tilannetta historian valossa hieman tarkemmin ja samalla käytyä vakavia keskusteluja aiheesta. Lopullinen päätelmä oli äärimmäisen masentava.

Israel ei halua rauhaa. Israel on miehitysvalta, joka on koko historiansa ajan pyrkinyt ainoastaan lisäämään omia maa-alueitaan vastaamaan omia halujaan ja omia tarpeitaan. Tämän mahdollistavat Yhdysvaltojen huomattava tuki ja länsivaltojen pitäytyminen pakotteiden jakamisesta valtiolle, joka luotiin sympatioihin vedoten. Niin kauan kuin nämä tosiasiat pysyvät, Israelin väestö kasvaa ja maa-alueiden ja makean veden tarve lisääntyy, pystyy Israel edelleen valloittamaan maa-alueita Palestiinasta milloin mihinkin raketti-iskuun vedoten. Voimatoimet voidaan aina oikeuttaa viittaamalla terrorismiin, joka kerää helppouskoisten sympatiat aina Suomea myöten.

Palestiina ei myöskään halua rauhaa. Se on halunnut sitä, mutta se ei ole sitä saanut. Yli kuuden vuosikymmenen ajan Israel on sortanut maata ja sen kansaa täysin mielivaltaisesti hiljalleen pakottaen väestöä yhä pienemmälle alueelle, yhä vähemmin elinedellytyksin. Jatkuva sotiminen on katkeroittanut Palestiinan ja terrorismin kannatus tulee tulevaisuudessa ainoastaan nousemaan. Jo nyt ollaan tilanteessa, jossa suurin osa palestiinalaisissa on menettänyt sukulaisiaan Israelin toimien seurauksena. Tämä saa koston kierteen jatkumaan loputtomana, eikä oravanpyörästä ole tietä ulos. Mahdollisuudet rauhaan ovat mittättömät, puitteet lähihistorian suurimmalle murhenäytelmälle valmiit.

Pitkällä aikavälillä Israelin palestiinalaispolitiikka ei juuri eroa siitä, mitä Hitlerin Saksa käytti juutalaisia vastaan aikoinaan. Hitler onkin paitsi Israelin alkuunpanija, myös sen politiikan suunnannäyttäjä. Elintilaoppi, valitun kansan oikeus ja "kansallisen turvallisuuden varmistaminen" ovat heidän dogmansa, joiden rinnalla inhimillisyys ja solidaarisuus ovat kalpeita susia. Palestiinalaisväestön keskittäminen, omaisuuden varastaminen ja muurin rakentaminen ovat tekoja, jotka ovat vasta alkua. Israelin julma politiikka on jo nyt ottanut tehtäväkseen palestiinalaisväestön joukkoteurastukset minkä tahansa konfliktin aikana. Siviilikohteet ovat listojen kärjessä. Mutta entä sitten kun luodit käyvät jo liian kalliiksi?

Palestiinan tilanne ei voi jatkua tällä tavalla. Uskon, että 50 vuoden sisällä alueen kiistat ratkeavat jomman kumman osapuolen katoamiseen maailmankartalta. Ainoa toivo olisi kova kansainvälinen painostus rauhaan, joka vaatisi myös Yhdysvaltojen mukanaolon. Yksin Israelin pieni valtio ei koko maailman yhteisrintamaa uhkaa. Israel pakotettaisiin takaisin YK:n määräämille vuoden 1947 rajoille, jotta rauhanprosessi saataisiin todella käyntiin. Valitettavasti tämä on nähdäkseni äärimmäisen epätodennäköistä. Synkempi tulevaisuudennäkymä kulkee nykyisiä linjoja pitkin: Israel jatkaa politiikkaansa ja maailmanhistorian tilillä on taas yksi estettävissä ollut kansanmurha. Tässä on minun nähdäkseni koko juttu. Ja minä todella toivon, että olen väärässä.

Mieleeni hiipivät erään juutalaisvainoissa kuolleen miehen viimeiset sanat pojalleen, joka tiivistää koko Israelin valtioideologian yhteen ainoaan lauseeseen: "Sinä nouset ja kostat".

Yli 600 kuollutta siviiliä. Aivan, siviiliä. Tähän lukuun voidaan lisätä vielä muutama sata kuollutta sotilasta puolin ja toisin. Ja lisää tulee edelleen. Kovaa hintaa on Palestiina maksamassa siitä, ettei saanut Hamasia kuriin estämään muutaman israelilaisen tappamista raketti-iskuilla Gazasta. Jahve israelilaisten jumala on jälleen kohottanut kätensä taiston merkiksi ja oinaansarviin puhkuva valittu kansa on taas rankaiseva vääräuskoisia rikkeistään. Viimeksi oikeutta jaettin tänään tiistaina hyökkäämällä siviilien täyttämään YK:n ylläpitämään koululaitokseen.

Maahyökkäyksen kestäessä viikon Israel on jälleen osoittanut todellisen luonteensa. Katkeruuden mustaamana peruskivensa valanut kolonistinen sionistivalta on alkanut jo muistuttaa sitä valtiota, jonka seurauksena sen syntyminen sallittiin kaikkien sympatioihin vedoten. Elintilaoppi on heidän pyhä oppinsa, Jumalan itsensä asettama oikeus, jota minkään alempiarvoisen rodun tai väärän uskon kannattajien ei pidä väheksymän.

On toki selvää, että vääräuskoiset muslimisaastat on kokonaan hävitettävä, jotta voidaan alkaa rakentamaan rodullisesti voimakasta, puhtaasti seemiläistä ihannevaltiota. Jumalan valittuna kansana tämä pyhä rauhantuoja on oikeutettu kaikkiin tekemisiinsä. Onhan toki selvää, että Israelin tuhatvuotinen valtakunta on kaikkia muita valtioita parempi.

Eläköön sionismi! Eläköön Israel!

(Sieg Heil)

Tämän päivän uutiset toivat mukanaan tiedon, joka teki minut surulliseksi. Israelin "kostoisku" Gazaan on pommitusten lisäksi laajentunut ja täysimittaiseksi sodaksi. Kymmenien tuhansien vahvuiset joukot on laitettu liikekannalle Palestiinaan hyökkäystä varten, eikä "taistelusta Hamasia vastaan" ole puolustusministeri Ehud Barakin mukaan tulossa helppo eikä lyhyt. Palestiinalaiset on jälleen kerran ajettu kodeistaan ja siviiliuhrien määrä kasvaa päivä päivältä. Viaton veri peittää jälleen maata, jossa rauhan ja rakkauden sanotaan syntyneen. Väkivallan kierre saa jälleen uutta pontta jatkaa vihaista kiertoaan, eikä järjenlaulua enää tohdita ääneen hyräillä.

Mietin miksi edelleen ymmärrämme tätä maailmaa.

Vuosi vaihtui myrskynlailla. Tuuli pieksi pientä pudastamme ja kirkonkylän lipputangot olivat kovilla. Rannikkoseudulla talojen katot olivat kovilla ja Kiviniemen ilotulitus jäi vähäisemmäksi, samoin Keiskassa ja Asemalla. Eipä ollut suurta sotaa Jokikylässäkään, vaikka kera ystävysten taivasta yritimmekin saada syttymään. Kellon käännyttyä yli puolen yön puolestaan alkoi puolestaan pakkanen purra ja virvokkeiden kuohut jäätyivät laseihin. Kokkomme sen sijaan roihusi vielä lähemmäs aamunkoittoa. Ja johan se aurinkokin tuli takaisin.

***

Sitten on tilinteon hetki.

Vuosi 2008 oli skitsofreeninen vuosi. Tapahtui jumalaton määrä pahoja, mutta myös hyviä asioita. Loppujen lopuksi vuodesta jäi hyvä maku suuhun, sillä pahatkin asiat kääntyivät vailla poikkeusta parhain päin. Näin ainakin omasta näkökulmastani: maailmantilannetta katsellessa tilanne meni ainoastaan huonompaan suuntaan. Ilmasto lämpeni ja kapitalismi kylmeni. Kun muualla maailmassa koettiin jo vasemmistoliberaaleja tuulahduksia, jatkoi Suomi kaikessa yksinäisyydessään passivoitumistaan ja oikeistolaistumisestaan. Ja sitten tuli ruumiita.

Olympialaiset olivat vuoden hienointa antia kansainvälisesti. Upea kansojen juhla Kiinan loistokkaasti järjestämänä tulvivat vielä sellaista henkeä, jonka liian moni uskoi maailmasta jo kadonneen. Eikä ihme, sillä vuosi 2008 tuli tunnetuksi erityisesti rikotuista lupauksista - enkä nyt puhu pelkästään tapauksesta kansallinen kokoomus. Ensin Georgia ja Venäjä rikkoivat olympiahenkeä rikkomalla avajaispäivänä olympialiikkeen periaatteita ja sitten joulurauha koki karun loppunsa sionistien pommituksen yhteydessä. Etelä-Ossetialle ei riittänyt ymmärtäjiä lännessä ja samaa on jo pitkän aikaa kokenut Palestiina. Mutta Israel on puolestaan niitä kerännyt koko historiansa. Muistettavia tapahtumia olivat myös Thaimaan aristokraattien mielenosoitus sekä Intian terrori-iskut, jotka saivat pudistelemaan päätään maailman menolle monta monituista kertaa.

Poliittiselta rintamalta ei kuulunut uutta, ainakaan Suomessa. Ajan henki iski kirpeän lumimyrskyn lailla suoraan päin kasvoja marraskuun vaaleissa ajaen Kokoomuksen jälleen voittoon. Voitto oli kuitenkin suhteellinen, sillä äänestysprosentti oli jälleen hävettävän alhainen. Siihen suhteutettuna pieni 15% eliitti todella luottaa Kokoomukseen kun tämä vaivainen yli 30% kansanosa ei yksinkertaisesti lähtenyt uurnille. Jollei muutoksen tuulia ala näkyä, on Suomi todellisessa pulassa. Pohjoinen hyvinvointivaltion alasajo on jo alkanut. Itsekkyys, passivoituminen ja arvotyhjiö näkyivät jälleen paitsi äänestysprosentissa, myös Kauhajoen järkyttävässä verilöylyssä, jonka jälkipyykin hoitaminen on suosion laantumisen myötä valunut jälleen unholaan. Sen sijaan suunnitelmiin ilmestyi kulttuurin tuhoava yliopistouudistus.

Ulkomailla poliittisella kentällä puhutti ennen kaikkea kuralle mennyt talous. Finanssikriisi nousi verrattain nopeasti pelottimeksi, jota kukaan kansalaisista missään päin maailmaa ei voi vastustaa. Näin ollen miljardien elvytyspaketit lähtivät ennen kaikkea pieni- ja keskituloisten taskuista joidenkin hyötyessä valtavia summia. Voitot omat - tappiot yhteiset. Se on kapitalismin laki. Onneksi järjestelmän kylmin aika näyttää ainakin hetkellisesti taittuvan, sillä marraskuussa koko maailma koki uutta toivon kipinää ensimmäisessä mustassa Yhdysvaltojen presidentissä: Barack Obama lupasi yhdistää kansat, lisätä solidaarisuutta ja puuttua ilmastonmuutokseen. Kahdesta huonosta parempi voitti ja toivottavasti toteuttaa oikeansuuntaiset tavoitteensa. Ja pitää samalla silmällä selustaansa.

Vaikkei rahaa olisikaan, kulttuuria ja urheilua sen sijaan riitti vuonna 2008. Olympialaisten lisäksi vuotta ilahduttivat jalkapallon EM-kisat, sekä jokavuotiset ilomme jääkiekosta eurotansseihin. Suurnimeksi tällä rintamalla nousi itänaapurimme, itse Suuri ja mahtava Venäjä. Nousukiidossa oleva maa voitti sekä Serbiassa järjestetyt Eurovision laulukilpailut, että kaikkein makeimpana jääkiekon MM-kultaa. Aikanaan suvereenin Neuvostoliiton jälkeläisenä maa ei ole vielä vastannut edeltäjänsä tasoa, mutta alkaa vihdoin osoittaa merkkejä jostain hyvin tutusta. Tätä pääsin jopa itse todistamaan, kun Oulun Kärpät otti mittaa Venäjän liigan mestarista, Metallurg Magnitogorskista. Oli siinä tuttua muukin kuin hallissa kajahtanut Neuvostohymni. Ja hyvin pärjäsi Venäjä olympialaisissakin, vaikkei mitään urheilun todelliseksi supervallaksi nousseelle Kiinalle mahtanutkaan. USA:n selkäranka murtui sillä rintamalla niin että vain rysäys kävi viimeistään sillä hetkellä, kun pikamatkojen kullat varasti jenkkien silmien edestä pieni Jamaika johtotähtenään vuoden urheilija, maailman nopein mies Usain Bolt.

Elokuvavuotena 2008 oli suorastaan loistava. Mukana oli poikkeuksellisen odotettuja tapauksia, joista huomattava osa koostui jatko-osista, odotetuimpina erityisesti Indiana Jones ja James Bond. Suuressa mittakaavassa vuosi 2008 oli erityisesti sarjakuvaelokuvien vuosi. Hulkin ja Hellboyn jäädessä pienoiseen paitsioon vuoden yllättäjäksi nousi Marvelin vanha kunnon Iron man, joka menestyksellään osoitti, että maailmassa riittää kysyntää myös pasifistisemmalle sanomalle. Rautamies koki voittajansa vasta Christopher Nolanin hyytävän upean Yön ritarin myötä, joka paljastui yhdeksi vuoden parhaista elokuvista. Myös kauhuelokuva nousi vuoden sanaksi ainakin Euroopassa, jossa genren uusi, ilkeämpi aalto sai yleisönsä haltioituneeksi. Espanja ja Ranska olivat maita, joissa tehtailtiin vuoden parhaat genre-elokuvat, mutta yllättävän hyvä haastaja saapui yllättävästä paikasta: suomalainen Sauna on ensimmäinen kotimainen kauhuelokuva, jonka ei tarvitse ulkomaisille tovereilleen hävetä. Naurettavan Dark Floorsin olemassaolo onneksi unohtui sekä yleisöltä että medialta varsin nopeasti.

Oma vuoteni on ollut täynnä tunteita ja pullollaan tapahtumia. Olen päässyt elämässäni vaiheeseen, jota tiedän muistelevani kaiholla vuosikymmenten kuluttua. Vuosi 2008 oli sinänsä menestyksekäs, että päästyäni viimein näyttämötaiteesta niskanpäälle esitin jopa kolmessa eri näytelmässä saman vuoden aikana. Ala tarjosi minulle myös ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Lukioaikani on sen sijaan kääntymässä ehtoopuolelleen, mutta kaikki mukava on vasta edessä: wanhojen tanssit jatkoineen, ökötykset, päättärit, abiristeily, kirjoitukset ja omat YO-juhlat. Toiveet elävät suurina ja työ on aloitettu tosissaan. Viime vuosi oli menestyksekäs ja aina ensimmäisen vuoden viimeisestä jaksosta alkaen kymppien määrä tuloksissani on yli kaksinkertaistunut. Silti stressistä ei ole häivääkään ja olen jaksanut sekä iloita että kantaa huolta itsestäni. Niin ja voitinhan minä Oskarin.

Vuoden aikana kävin muun muassa elokuvissa 18 kertaa, teatterissa 5 kertaa ja muissa tapahtumissa ainakin kahdesti. Olen menettänyt yli 7 kiloa entisestä painostani ja kasvanut 2 senttiä pituutta. Omaisuuteni sen sijaan ei ole karttunut kuin nimellisesti, mitä nyt hyllyyni ehti ennen vuodenvaihdetta ilmestyä viimeinenkin pala Monty Python -kokoelmaani ja X-files sarja kokonaisuudessaan elokuvineen päivineen. Siinä on jo pieni ripaus pysyvyyttä.

Toivokaamme, että vuosi 2009 tuo tullessaan rauhaa tähän maailmaan ja kaikelta ylimääräiseltä verenvuodatukselta säästytään. Etukäteen ajateltuna luvassa on sekä maailman että itseni kannalta varsin hiljainen vuosi ilman suurempia tapahtumia, mutta niin kuin aina, mikään vuosi ei tule ilman yllätyksiä.

Kävin tänään katsomassa erään kaikkien aikojen vaikeimmin katsottavista elokuvista. Pascal Laugierin kohuttu Marttyyrit oli ehdottomasti kaikkien puheidensa arvoinen tapaus ja onnistui suorastaan yllättämään hämmästyttävällä määrällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka katsojan harmiksi ei jäänyt pelkästään näköaistin varaan. Psyyketasolla harvinaisen vaikuttava ja syvälle porautuva filmi pakottaa paatuneimmankin kauhuelokuvafriikin vilkuilemaan välissä lattiaa ja jopa korvien peittäminen käy moneen otteeseen mielessä pimeässä teatterisalissa. Kyse ei siis voi olla muusta kuin täysverisestä mestariteoksesta!

Marttyyrit on elokuva, joka on nähtävä jotta sen uskoisi todeksi. Elokuvan alkuperäismaa Ranska on nopeasti noussut kauhuelokuvan ystävien tietoisuuteen äärimmäisyyksiä välttelemättömän uuden eurokauhuaallon yhtenä suurena mahtitekijänä. Sellaiset teokset kuin Haute Tension ja À l'intérieur ("Inside") ovat ihastuttaneet tympeään amerikkalaishuttuun kyllästyneitä hulppean verisillä, mutta myös kauniilla ja älykkäillä visioillaan, joiden voidaan katsoa todella palauttaneen ilkeyden takaisin kauhuelokuvaan. Marttyyrit menee vielä pitemmälle kuin kumpikaan edellä mainittu ja on paikoin suorastaan putipuhdasta katsojan terrorisointia. Pitkästä aikaa sitä tuli kauhuelokuvan kohdalla miettineeksi sitä, miksi ihmeessä minä tällaista haluan viihteekseni katsoa?

Kauhuelokuvan perusajatuksena on toimia jatkeena nuotikulttuureista asti juontuvalle tarinakulttuurille, joka tarjoaa kokijalleen mahdollisuuden kokea kaikkein vaikuttavimpia tunteita turvallisesti ilman todellisen vaaran uhkaa. Kyse on samasta ilmiöstä kuin extreme-urheilussa, tosin ei läheskään yhtä vaarallisessa muodossa. Harmillisesti kauhuelokuva on alkanut ajan saatossa muistuttaa yhä enemmän pelkkää putipuhdasta viihdettä, jossa minkäänlaisella tunnelmalla tai kauhulla ei ole osuutta asiaan. Onneksi lääkkeen ovat tarjonneet nyt vuorostaan ennakkoluulottomat eurooppalaiset, jotka ovat vihdoin älynneet testata, mihin katsoja pystyy. Näin kauhu on vihdoin tehnyt arvoisensa paluun, joka ei hevillä unohdu pitkässäkään juoksussa. Jos Cannibal Holocaust ei onnistunut tuottamaan sinulle pahoinvointia, tutustu ihmeessä Marttyyreihin.

Siinä missä kuka tahansa voi katsoa Urban legendsin pelkäämättä kertaakaan, ei Marttyyrit ole missään vaiheessa kulkenut "yleisöystävällinen" -leiman alaisuudessa. Väkivalta on niin satuttavaa, että sen uhrien ja katsojan välille syntyvä symbioosi saa kankaan tälläpuolella olevan osapuolenkin sätkimään. Onneksi väkivalta ei kuitenkaan ole itsetarkoitus tässä elokuvassa, vaan kyseessä on vaikuttava tehokeino tarinassa, joka onnistuu viemään katsojaa puhtain numeroin tämän aavistamatta yhtään mitään etukäteen. Se ei kuitenkaan tarkoita helpotusta herkkänahkaiselle katsojalle, vaan pikemminkin päinvastoin: pelkän kipeän ajatuksen saattaminen pääkoppaan sattuu, vaikka sitä katalysoivaa audiovisuaalista demostrointia kieltäytyisikin kokemasta. Ei siis ole mikään ihme, että Cannesin ammattilaisraati oli kalpeaa poikaa vielä kauan elokuvan päättymisen jälkeenkin.

Marttyyrit jää mieleen äärimmäisenä elokuvakokemuksena, jonka kokemisesta voi olla ylpeä, mutta josta nauttiminen oli siinä määrin hankalaa, että sen uudelleenkatsomista täytyy todella harkita jonkin aikaa ennen suostumista. Kyseessä oli muuten ensimmäinen valkokankaalla katsomani putipuhdas K18-kauhuelokuva, joka sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kauhuelokuvan paikka onkin nimenomaan kankaalla. Täytyy nostaa hattua Finnkinolle ajan hermolle vihdoinkin kipuavasta ohjelmistopolitiikasta, joka toivottavasti ei koskaan tule jättämään yhtään vastaavaa tapausta videolaarien kätköihin kunnon valkokangaskierroksen sijaan. Uusia ylväitä Marttyyrejä varmasti syntyy ja kymmenen vuoden päästä saattaa tulla vastaan jo elokuva, jota ei kerta kaikkiaan pysty loppuun katsomaan. Ja pirun utelias ihmisluonto on taas saanut uuden kinnostuksen kohteen.

Ai niin: miksi elokuvan nimi on Marttyyrit? Tähän kysymykseen en aio vastata, vaan jätän sen teidän itsenne selvitettäväksi. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että kyseisen elokuvan jälkeen on entistäkin vaikeampi kokea omakseen mitään uskoa, joka tekee kidutuksen ja väkivallan uhrista ikonin.

Tämän päivän seikkailukertomus kulkee nimellä kuusenhakureissu. Ette hyvät ystävät arvaakaan, miten se osaa olla vittumaista hommaa! Rankan ja stressintäyteisen kouluviikon päätteeksi on herättävä ennen kuin aurinko alkaa laskea, laitettava päälle liian paljon vaatetta ja ajettava kauas nimettömään korpeen, jossa puunlatvat siintävät silmänkantamattomiin. Missään ei näy mitään muuta kuin puita, lunta ja rämeikköä. Keli on vetinen ja räntäsateen keskellä käveleminen ei juuri houkuttaisi.

Auto on jätettävä viimeisen tunnetun tien varteen, jonka jälkeen sitä on täysin omillaan. Seuraa päämäärätöntä harhailua puolimetrisissä hangissa vain siksi, että päässä on utuinen muistikuva jostain kivasta paikasta, jossa unelmien joulukuusen pitäisi olla. Matka kestää ja kestää, ojia ja rämeikköjä osuu eteen, kengät kastuvat ja hiki nousee pintaan. Onneksi kohta edessä odottaa erä komeita joulukuusiehdokkaita, mitä nyt ovat vähän liian pitkiä tai matalia, liian leveitä ja liian harvalatvaisia. Komeimmat alaoksat ovat karulatvaisissa puissa ja muutoin täydellisen puun neulaset ovat keltaiset.

Lopulta löytyvä täydellinen joulupuu on kolmilatvainen, mutta muuten ehdottomasti metsän paras - vaikka eipä siinä tilanteessa paljon vastaväitteitä kuultaisikaan! Tylsä saha saa moisen nelimetrisen hirvityksen poikki vain vaivoin, mutta sittenpä se vasta riemujen hetki koittaakin: takaisin lähtöruutuun, samojen hankien, rämeiden ja ojien kautta ja perässä raahautuu julmetun painava puuläjä oksineen, joita ei missään nimessä pitäisi mennä halkomaan. Taival on tuskaa, tauottaminen ei motivoi jatkamaan ja takki tahrautuu tervaan. Pimeys alkaa painaa päälle, eikä autoa vieläkään näy.... Vaiko siellä se on sittenkin? Suunnaton riemu valtaa mielen.

Lopussa kiitos seisoo, ja pontevasti seisookin tämä kolmi ja puolimetriseksi lyhentynyt germaanisen jouluperinteen symboli. Pakanallisen jouluperinteen sitkein esiintymä, maallisen joulun ehdoton sydän ja rankan työn tulos vaatii vielä viimeiset koitoksensa aatonaattona, jolloin se vasta koristelun kautta pääsee oikeuksiinsa. Mutta siinä se kuitenkin on, pysyy ja pelkällä olemassaolollaan tuo mieleen viimeinkin sen tunteen, joka henkii valon voitosta, maailmanrauhasta ja välittämisestä. Tietenkin se on vain puu, mutta ompa vain erinomaisen hieno joulukuusi!

Nyt se on sitten nähty: vuoden ehdottomasti huonoin elokuva.

Tämän päivän piti olla päivä, jolloin maailma pysähtyy. Tällä ajatuksella itseään menestyksekkäästi markkinoi uudenuutukainen scifi-leffa The Day the Earth stood still, remake klassisesta 50-luvun genreihmeestä. Alkuperäinen teos sisältää ikäisekseen yllättävän ajankohtaista ajatusta, joten tällä uudella elokuvalla on tämän päivän ongelmat ilmastonmuutoksineen päivineen ollut mahdollisuudet todella, todella järisyttävään elokuvaan. On todella sääli, että lopputulos näyttää mahdollisimman vähän tällaiselta. The Day the Earth stood still on suorastaan ärsyttävän huono!

The Day the Earth stood still tekee lähes ennätyksenomaisen tempun hukkaamalla kaikki mahdollisuutensa pitää katsoja kiinni penkissä. Kaikki mielenkiintoinen ja tärkeä sivuutetaan taka-alalle, jonka sijaan katsojalle tarjoillaan loputtomasti mälsää dialogia, ärsyttäviä hahmoja ja pökkelömäisiä näyttelijöitä. Ihan vakavasti: jos alienit kerran valtaavat maailman, niin mitä helvetin väliä on yhden naisen äitipuoli-lapsi -suhteilla? Kun lapsi sattuu vielä olemaan harvinaisen ärsyttävä, rasistinen näsäviisas tenava, ja nainen kestohämmästyksellä elokuvan ajan selviävä heipukka, ei katsoja voi muuta kuin pyöritellä päätään. Siihen kun vielä lätkäistään päälle Keanu Reeves, pääsee elokuva aivan uusiin mittasuhteisiin.

Koko elokuvassa ei ole mitään mielenkiintoista, mikä nostaisi sen katsottavaksi tapaukseksi. Edes John Cleesen lyhyt piipahdus ei tällä kertaa tuo minkäänlaista lohdutusta menetetylle kymmenelle eurolle. Jos katsoja jo ensimmäisen vartin kohdalla toivoo, että maailma TODELLA pysähtyisi, on peli lopullisesti menetetty. Nyt sitä saattaisi jopa vannoa, että tämä oli nyt viimeinen kerta kun vaivaudun elokuviin asti katsoman yhtä ainoaa amerikkalaista uusversiota mistään elokuvasta!

...älkää siis ihmetelkö, miksi oli aivan pakko poimia Täällä pohjantähden alla -DVD mukaan Anttilasta kaupungista poistuessani.

On jo pitkä aika uskomattomista uutisista: tänä päivänä tulee kuluneeksi 28 vuotta aikamme suurimman pop-ikonin, Beatles-yhtyeen kiistellyn keulahahmon John Lennonin kuolemasta. Tämä tuhansien kasvojen mies ja räväkkä kulttuuripersoona kosketti aikoinaan miljoonia ihmisiä kauniine ajatuksineen ja vallankumouksellisine mielipiteineen, sekä jätti meille kaikille suunnattoman arvokkaan kulttuuriperinnön, joka on paljon muutakin kuin rock-levyjä ja promokuvia: Lennon oli kuin moderni jumala, jonka sanat riisuivat ikoneilta sädekehät ja saivat ihmiset miettimään lopultakin hyvin perimmäisiä kysymyksiä elämästä tässä ja nyt. On sanomattakin selvää, ettei tällainen persoona voi miellyttää kaikkia.

Lennon oli eläessään kiistelty hahmo. Taitava muusikko ja elämänhaluinen rock-tähti. Likainen hippi ja vaarallinen kommunisti. Hyökkäystä kaihtamaton aktivisti ja rauhaa rakastava utopisti. Ja kieltämättä myös hämmentävän outo ja itserakas boheemi taiteilija, joka ihailtavalla kyynisyydellään ravisutti kuuntelijoidensa ajatusmaailmaa kylväen näihin takuulla aina jotain uutta ja kaunistakin. Lennonin persoona kiehtookin juuri moninaisuudessaan: miten näin käsittämättömän häikäilemätön, anarkistinen velmuileva brittipoika saattoi todella tuottaa levy toisensa perään täynnä suunnatonta neroutta, hienoja ajatuksia ja kertoa muutamalla sanalla enemmän kuin monet filosofit pitkissä teeseissään?

Ei pidä kenenkään epäilemän, etteikö Lennonilla olisi ollut karismaa ja lahjakkuutta persoonassaan, joka mahdollisti hänen nousunsa. Hän oli Beatles -yhtyeen kokeileva tekijä, joka lopulta teki huippusuositusta yhtyeestä yhden populäärimusiikin suurista uranuurtajista luotsaten bändiään aina perinteistä kitararockista sisäavaruuden kummalliseen kabaree-performansseihin. Lennon uskalsi kokeilla, kyseenalaistaa vanhat käsitykset ja ravistella aikansa arvomaailmaa ajan henkeen kuuluvalla tavalla. Kun suosio oli korkeimmillaan, Lennon lensi ulos kelkasta ja lähti omille teilleen, uusille ja tärkeille asioilleen 1960-luvun tulenarassa maailmassa. Kun ilmassa oli vallankumouksen henkeä, Lennon oli ensimmäisenä jonossa.

Itse muistan John Lennonin nimen omaan yhtenä aikamme hienoimmista ajattelijoista. Lennonilla oli selvä käsitys siitä, että yhteiskunta on mätä ja siinä elävä ihminen on unohtanut, mikä lopultakin on elämässä tärkeää. Hän suhtautui kyynisesti sääntöihin, normeihin ja traditioihin, osoittaen ne sutkauksiltaan luonteeltaan täysin naurettaviksi. Anarkisti ei kuitenkaan unohtanut idealismia, vaan kävi läpi monenmoisia ajatusmaailmoja ja kokonaisia maailmankatsomuksia, ennen kuin lopulta huomasi, mitä hän lopultakin oli. Tältä pohjalta itsetutkiskelun, rakkauden ja terapian karaisema mies tuotti lopulta ne ajatukset, jotka elävät edelleen ihmisten mielissä.

Imagine on Lennonin oma manifesti maailmalle, joka tiivistää hänen tärkeimmät ajatuksensa kolmeen säkeeseen. Kun Working Class Hero oli kertonut, mikä maailmassa mättää ja God oli repinyt alas keksityt ikonit, oli Imaginen tarkoitus kertoa maailmalle, millainen se voisi olla. Lennon ei tarjoa laulussaan ratkaisuja saati perustele unelmiaan, ainoastaan keinuvan melodian säestämänä kertoo meille maailma ilman taivasta, helvettiä, valtioita, omaisuutta... Ja tyystin vailla teoriapohjaa tai selvennöksiä kysyy, pystymmekö kuvittelemaan? ---

Lennonia on kutsuttu sosialistiksi, ateistiksi, marxilaiseksi, kommunistiksi, buddhalaiseksi ja yksinkertaiseksi utopistiksi. Osin nämä pitävät kaikki paikkansa - osin eivät alkuunkaan. Lennon oli aivan liian monisäikeinen persoona yksinkertaisille luokitteluille, eivätkä Imaginessa kuvatut asiat anna sen suurempaa selkeyttä. On selvää, että Imagine voisi aivan hyvin olla uusi Internationalé, Marseljeesi tai vaikkapa Gaudeamus igitur, mutta lopultakin on aiheellista kysyä, ovatko yksinkertaiset haaveet paremmasta maailmasta aina sidoksissa johonkin tiettyyn aatteeseen? Loukatkoon ajatus miten suuria ihmisryhmiä tahansa, uskon vakaasti, että jokainen allekirjoittaisi sen vetoomuksen, jolla maailma muutettaisiin tällaiseksi. Uskon vieläpä sen olevan mahdollista - ehkä jo lähitulevaisuudessa.

Maailma menetti paljon sillä hetkellä, kun Lennon ammuttiin kylmästi kotinsa edustalle 8. joulukuuta 1980. Toisaalta tapahtuma teki hänestä legendan. On vain niin kovin sääli, miksi jokainen suuri ja vallankumouksellinen ajattelija lopulta kokee täysin aatteidensa vastaisen lopun länsimaalaisessa yhteiskunnassamme, jonka periaatteina pitäisi näyttäytyä oikeus ja vapaus. On siksi outoa - tai ehkei niinkään - että tällainen suunta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Yksinäinen pyssymies? Häiriintynyt fani? Toimi yksin? Tällainen henkilökö todella tappoi miehen, jota USA:n hallitus piti pahaisena rähinöitsijänä ja jonka vallankumouksellinen vaikutus tapahtui ilman aseita ihmisten mielissä todella laajassa mittakaavassa? Voisi luulla ---

Mutta kuten aina: miehen voi tappaa - ei sitä, mitä hän edustaa. Minulle ja miljoonille muille ihmisille John Lennon edustaa edelleen unelmaa ja toivoa, uskallusta ja kykyä haaveilla ja ajatella sen toteuttamisesta. Mies, jota on kutsuttu 1900-luvun suurimmaksi vallankumoukseksi, ja joka oli suurempi kuin Jeesus, on todella mies, joka ei koskaan itse asiassa kuollut. Unelmat ovat ohi vaikkemme niin halunneet - nyt täytyy vain jatkaa eteen päin. Nyt on aika herätä.

"I really thought that love would save us all."
- John Lennon (1940-1980)

PS. Toivottavasti kukaan ei enää ihmettele, miksi mielestäni viime vuosituhannen suurimpia miehiä olivat Freud, Marx, Engels ja Lennon.

1. Listaa asioita 10 eri ihmisille, joita haluat sanoa, mutta et (ehkä) koskaan tule sanomaan.
2. Älä paljasta keitä he ovat.
3. Voitte kommentoida, mutta en saa vastata arvuutteluihinne.

1. Sinua vain on niin kovin helppo rakastaa, vaikka oletkin toisaalta helvetin lapsellinen tyyppi, jolla ei järki paljon päätä pakota. Flirttisi kuitenkin puree ja mitäpä minulla olisi sitä vastaan... Sinua on jo ikävä :) <3

2. Olen halunnut tavata sinut kasvoista kasvoihin jo pitkän aikaa. Voi kumpa se joskus onnistuisi... Olet ollut minulle korvaamaton apu vaikeina aikoina ja olen sinulle suuressa velassa siitä, että olen vielä pystyssä. Harmittaa kun kiire estää meitä pitämästä yhtä tiuhaan yhteyttä kuin vielä vähän aikaa sitten. Kenties kesällä näemme!

3. Haluan tavata sinut vielä ennen joulua! Olet yksi parhaista ystävistäni ja sinun näkemisesi on aina ihana juttu. Ilman sinua lähimaailmassani ei olisi ollenkaan samanlaista särmää<3

4. Sinulle minulla ei ole mitään sanottavaa. Painu vittuun.

5. Olet pelastanut pahasta pinteestä ja mahdollistanut monta kivaa asiaa. Kanssasi on mukava jutella ja onneksi tulemme toimeen keskenämme ihan hyvin :) Jos kommunikaatio välillämme pelaisi yhtään huonommin, niin yhteistyömme voisi olla melko hermojaraastavaa... Muista rentoutua vähän :)

6. Minulla ei ole mitään sinua vastaan, mutta tilanne nyt kuitenkin on mikä on. Ei kuitenkaan muistella pahalla menneitä. Ymmärrän, miten sinua vituttaa, kun joudut taas samaan loukkuun josta meinasit päästä pois. Ei ole sinun vikasi, että sinulla on tempperamenttisi. Pitäkäämme neutraalit välit.

7. Miksi meidän annettiin tuntea niin vähän aikaa? Meillä olisi voinut olla niin kivaa aikaa yhdessä... :( Juuri kun aloimme tulla juttuun niin kaikki meneekin päin vittua. Höh. Huuleni kuitenkin muistavat sinut aina ja tulethan sinä käymään :)

8. Olen kuullut sinusta liian vähän liian pitkän ajan kuluessa. Pelottaa, etten kohta enää tunne sinua. Olit hyvä kaveri, olin ihastunut sinuun ja halusin olla kanssasi paljon. Mutta siitä on jo aikaa. Onneksi et ollut niin kauheasti muuttunut, vaikka välillämme vaisu keskusteluyhteys viime näkemällä olikin.

9. En tunne sinua enää, enkä halua enää ikinä oppia tuntemaan. Minua ei kiinnosta hittoakaan sinun asiasi tai ongelmasi, joten ole kiltti ja jätä minut rauhaan.

10. Hyvää joulua sinulle! Ja toivotaan, että tämä sota päättyy pian ja saamme rauhamme ja rakkautemme. Muista kuitenkin, että sota on ohi silloin kuin itse haluat.

Kaipaatko menneisyyttäsi?
- En.

Oletko liian kiltti ihmisille?
- Joillekin kyllä, mutta osa on tehnyt selväksi, ettei heille kannata olla kiltti.

Minkävärinen on päiväpeittosi sängyssäsi?
- Päiväpeitto...? :o

Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi pestä hampaita pää alas päin?
- Kieltämättä ei ihan ensimmäisenä ole tullut mieleen.

Onko kukaan muu koskaan sanonut, että olet outo/hölmö?
- Joka päivä.

Kun kuitenkin kuuntelet musiikkia, mikä kappale soi nyt?
- Minulla ei ole kuulokkeita.

Tuntuuko sinusta koskaan, että elämäsi on aina samaa kaavaa?
- Aina.

Tahtoisitko olla jossain muualla nyt?
- Totta kai.

Onko sinulla jotain suuria suunnitelmia tulevaisuuden kannalle?
- On. Todella suuria. Pitäisi vain kohta valita, minkä tien näistä suurista tulevaisuuksista valitsen.

Laulatko samaa kappaletta koko päivän?
- Jos joku kappale jää aamulla soimaan päässä, on se hyvällä todennäköisyydellä siellä vielä illallakin.

Laulatko ylipäätään usein?
- En muiden kuullen.

Onko sinulla suosikki yhtyettä/artistia?
- The Beatles

Onko sinulla tiettyä henkilöä, jota kaipaat silloin tällöin?
- Moniakin.

Pidätkö kyseisestä henkilöstä enemmänkin kuin kaveripohjalta?
- Kyllä, kaikista heistä.

Onko sinulla maata jossa haluaisit käydä?
- Kiina

Laulun sanat, joita arvostat?
- "You don't need a weather man to know which way the wind blows" -Bob Dylan

Lempi opettajasi koulusta?
- Vaikeaako? No ei.

Jos saisit muuttaa yhden asian menneisyydessä, mikä se olisi?
- Estäisin Stalinin nousunun Neuvostoliiton johtoon ja varmistaisin tilalle Trotskin.

Jos saisit palata mihin vain päivään menneisyydessä, niin mihin palaisit?
- En halua takaisin omaan menneisyyteeni.

Käytätkö meikkiä?
- En varsinaisesti :D

Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että voisit vähentää?
- Ihme kyllä on.

Tunnetko henkilöä, josta olet pitkään yrittänyt päästä väkisin irti, mutta hän ei vain tajua?
- Että tunnenko? No toisaalta en halua tuntea näitä ihmisiä...

Toivottavasti kyseinen henkilö ei ole tyttö- tai poikaystäväsi?
- Ei onneksi. Enää.

Juhla josta pidät kaikkein eniten?
- Joulu on rauhan juhla!

Onko sinulla juuri nyt ikävä johonkin?
- On.

Voisitko rehellisesti sanottuna sanoa olevasi onnellinen?
- Voisin kyllä :)

VIIME KUUN AIKANA OLETKO:

Ostanut jotakin?: En turhuuksia.
Ollut sairas?: Olen.
Ollut halattavana?: Olen.
Tuntenut itsesi tyhmäksi?: Never :D
Ikävöinyt jotakuta?: Olen.
Saanut kokeesta nelosen?: Never :D
Valehdellut?: Nev... No joo, sori, tietysti olen.

RANDOM:

Paha tapa?: Suklaa.
Saatko kosketettua kielellä nenääsi?: En :( Suuri puutteeni!
Osaatko kohottaa vain yhtä kulmakarvaasi?: Saan.
Osaatko katsoa kieroon?: Osaan.
Petaatko sänkysi päivittäin?: Ei minua ole kasvatettu turhuuksien turuilla... :D

OLETKO KOSKAAN:

Antanut rahaa hyväntekeväisyyteen?: Olen kyllä.
Odottanut koko yön yhtä puhelinsoittoa?: Vittu olen. Edelleen katkerana.
Livahtanut yöllä salaa ulos?: Olen...
Katsellut yöllä tähtiä?: Kukapa ei olisi?

TAVAT/RANDOM:

Kiroiletko?: Vittu... :(
Kokkaatko omat ruokasi?: Joskus kyllä.
Teetkö kotitöitä?: Noh..:D
Oletko tyytyväinen elämääsi?: Olen :)
Omistatko koiran?: en mutta kissan.
Käytätkö rahasi viisaasti?: Pyrin siihen.
Pidätkö uimisesta?: Tykkään joo :)
Kun sinulla on tylsää, soitatko ystävälle?: Jos se on mahdollista...

---

”Rohkeasti aloitettu on puoliksi voitettu.”