Joo vai ei? Joo, mutta miten muka? Tässä puhuttiin naimisissa olemisesta. Ei siis minun ja Ähvän, vaan ylipäätään. Mä "haukuin".. okei
ihmettelin!! Satuhäiden uuden jakson avauspariskuntaa, kun olivat seurustelleet yhdessä vuoden ja 2-3 päivää ennen 1-vuotispäiväänsä mennä päräyttivät naimisiin. Tuumasin ääneen, että ovat tyhmiä. Johon F nauroi, että mitäs minä sitten olen ollut? Kuulunhan mä samaan kastiin -häät 18-vuotiaana, eka muksu 19-vuotiaana ja kaikkeen oli kulunut se 2 vuotta seurustelun aloittamisesta. MUTTA siksi mä voinkin sanoa niiden-näiden ensihuumaisten parien lyhyen seurustelun päätyvän liian nopeasti avioon. Voin sanoa niiden tekevän tyhmän, järjettömän jutun. Tottakai vielä ollessani avioliitossa koin kaiken olevan järkevää, mutta nyt puhuu jälkiviisaus. Oman kokemukseni mukaan liian nuorena, saati liian lyhyen seurustelun siivittämät parit tulevat eroamaan, koska he kasvavat erilleen. En tietenkäää sano, etteikö niitä supermummoja ja superpappoja olisi ja tulisi, jotka ovat 14-vuotiaina tavanneet, 18-vuotiaina heti luvan kanssa naimisiin karanneet ja yhä 73-vuotiaina nukkuvat samassa sängyssä. Ne on niitä elämää suurempia rakkaustarinoita. Mutta suurin osa ei ole. Vaikka nämä ensihuumaiset ihmiset ikään katsomatta niin luulevatkin.
Puhuttiin myös avioon astumisesta pelkkien käytännön järjestelyiden vuoksi, esim. avioehto. Toisella voi olla niin mittava omaisuus, että se on paras ratkaisu saada turvattua selustansa. Mennä naimisiin ja ottaa avioehto. Sitä kun ei saa avoparit otettua, mutta käsittääkseni 5 vuoden jälkeen yhteistä elämää saman katon alla tarkoittaa samaa, kuin avioliitossa oleminen.. tai oikeastaan katsoen vain sitä mahdollista eroa.. siinä se käsittää saman. Toinen voi kusipäisyyttään viedä toisen omaisuudesta mittavan osan. Jota mä en ymmärrä alkuunkaan. Eron sattuessa kaikki olis NIIN PALJON mukavempaa ja helpompaa hoitaa nopeasti ja helposti alta pois, mutta ei. Katkera pitää olla ja kiusata. Onneks meillä ei ollut näin.
Kehasinpa myös siskoani ja hänen miestään, kuinka he menivät naimisiin vasta n. 10 seurusteluvuoden päätteeksi. Toki olivat jo asuneet yhdessä etc. Käytännönjärjestelyistä heilläkin kyse. Helpompaa kuulemma kun on sama nimi jne.. Ei se sen vaikeampaa eri nimisinäkään ollut. Nimimerkillä itselläni naimisissa ollessa eri nimi kuin ukolla. Mutta että oikeasti siskoni on ns. "odottanut" ja katsonut, että tuo juttu on todellakin se heidän juttunsa ennen mitään suuria päätöksiä. Tästä vaan tuli mieleen, että nyt Äf varmaan luulee, että mä haluan kans olla yhdessä ensin sen 10 vuotta, ennen ku ees mitää kihloja vaihdetaan. Mutta tietää se myös senkin nyt, että kihlat todella merkitsevät mulle avioliittolupausta. Eli mä saan varmaan nyt vain odottaa ja odottaa. Mutta sitten siin tulee vastaan se, että mites se meinaa tän käytännön puolen hoitaa, koska avioehtoa ei ole saatavilla tälle odotteluajalle, vai rullataanko vielä seuraavat 7,5 vuotta Tampere-Lapinjärvi väliä vain nähdäksemme alle 2 vuorokautta?! No.. ei ajatella sitä nyt, koska koskaan ei tiedä miten meijän oikeesti vielä käy. Toiveet on suuret, sen kyllä myönnän.
FI sanoikin mulle suoraan, että hän vaatii avioehdon, johon mä naurahdin ja vastasin kuin "tyhmälle" jutulle, että mä voisin lyödä vetoakin ton asian puolesta. Totta helvetissä se ottaa avioehdon. Alla joku helkutin miljoonatila, niin teinisti sanoisin, että täysin kuvastaa sanonta "DAA". Mitä muutakaan siltä voisi odottaa? Sanoinkin, että mä olen itsekin avioehdon puolesta puhuva ihminen. Siinä ei ole mun mielestä mitään väärää, jos haluaa pitää todellakin taustansa turvattuna. Ihmisiin ei voi luottaa. Josta pääsemmekin siihen, että mä myös ymmärrän niitä, jotka ovat avioehtoo vastaan. Ne usein sanovatkin, että miksei voi toiseen luottaa niin, että sitä eroa ei tule ja jos tulee, niin se ei vie puolia tiluksista. Ihanan naiivia, mutta ei se vaan mee niin.
Ja kun tuli puhe Satuhäät morsiamen 4 mukulasta ja että minullakin on 2 kersaa, joille olen -oikein painotuksen kera
YKSINHUOLTAJAäiti kiehahti mulla vähän päässä. Sanoin suoraan, että olenko mä F:n silmissä se tyhmä ihminen, joka on tehnyt tyhmät valinnat, kun mulla nyt vaan sattuu oleen pari meriittiä enemmän kuin ns. muilla? Vakuutti vaan, ettei mua tyhmäksi ole haukkunut. Johon mä vastasin, että mä en ole katunut kertaakaan, en sekuntiakaan, että mulla on lapsia. Voisin väittää, että lapset on mun elämäni rakkaus ja tällä maapallolla ihan varmasti on joku, joka hyväksyy mut ja ipanat täysin juur tällaisina ja että tottakai mä toivon Äffän olevan se. Mutta aika näyttää. Ja Äf oli hiljaa. Ei se, että mä jälkiviisaana voin sanoa, että oli tyhmää mennä niin nuorena naimisiin ja todeta kasvavansa erilleen, tarkoita sitä, että ajattelisin samaa lapsistani. Fredu puolustautui sanojeni "Toiset vaan ajattelee vähän enemmän, eikä tee asioita ns. hetken mielijohteesta" kera.
Jos se haluaa, se saa avioehdon. Mutta lapsia se ei multa pois saa.
