IRC-Galleria

Nyt alkais tuntuun, että palaset loksahtaa kohdilleen. Mä annan itselleni luvan tuntea hetken verran onnellisuutta. Meidän viime syksyisen sudenkuopan myötä mä lupasin itselleni, että meille ei tule enää liian pitkiä taukoja näkemiselle. No se pitkien taukojen syy ja seuraus -pelko saakin mut nyt tekemään kaikkeni. Äf nyt on Äf, eikä se ajattele tämmösiä asioita. Mutta mulla on mun kalenteri merkintöineni ja menot nyt vähä sanelis pakonomaisen 5 viikon tauon pääsiäisloman jälkeen. Silloin kyllä saamme viettää 5 päivää.. no okei 4 yötä yhdessä, mutta sen jälkeen tuo 5 viikkoa ilman omaa rakasta on aivan liian raskasta.

Joten.... Minäpä kysäisin pelko persiissäni ja sain kuin sainkin -sen kaiken hämmennyksen myötä- myönteisen vastauksen. Fredu ei oikein ymmärtänyt mistä tämä 5 viikkoa rakentuu, mutta tapani mukaan juurta jaksaen selitin ja se ymmärsi. Ja koska sillä päättyy nyt pääsiäiseen sen palkkatyö ja toukotyöt pellolla alkanee vasta kirjaimellisesti toukokuussa, niin sillähän ois huhtikuussa varmaan vähä vapaapäiviä keskellä viikkoa.. Tii-ti-dii.. Se päässee tulemaan meille! Keskellä viikkoa :D Koetaan yhdessä arkea, minä lintsaan omasta koulusta, Nella laitetaan (ehkä) tarhaan päiväksi ja Milla käy oman koulupäivänsä tunnollisesti. Sitten ne iltakitinärutinat ja läksytaistelut. Puhumattakaan aamukänkkäränköistä. Fredu kyl ehdotti, että ei kait arjessa ole niinkään suurta eroa viikonloppuun. Minä taas perustelemaan ja sen lamppu syttyi. Kyl mä oon hyvä tässä ;)

Mutta se suurin ilonaihe.. Yksi pakko_kokea_mielenrauhan_vuoksi -tehtävä rastitettavissa piakkoin tehdyksi. Esimakua tulevalle. Vaik paikka vaihtuis, ihmiset pysyis ennallaan. Alkuun nyt ois joo vähä kankeutta ja vieraskoreutta itsekullakin. Mutta viikkossa varmasti jokainen ois niin oma ittensä, että kylän kukkula raikais :D Mein pikku perhe.. ???? Joo.. ei mennä nyt kuiteska ihan viel niin pitkälle.. ei uskalla ajatella.

Villit ideat ensi taapamiselle Tampereella. Äf on "kauhuissaan", mutta äänensävy vastauksessa paljasti, että myös innoissaan. Se alkaa oppimaan, kui kivaa on leikkiä yhdessä. Vitsikkäänä siihen sitten tokas, että jos me pidättäydyttäiskin seksistä ennen avioliittoa. Sanoin, ettei me voida, koska A) me ollaan astuttu sille polun väärälle puolelle siinä asiassa jo ja nyt sitä kutsuttaisiin enää vain selibaatiksi.. B) mulle riittää jo kokeilu 5-6 viikon selibaatista - ei ole mua varten.

Tämän jälkeen keskenäni aloin miettimään.. "ei seksiä ennen ... avioliittoa .. - avioliittoa.. avioliittoa ! Herran jumala. Me ollaan nyt tosissamme. Todella. Laatikoiden keräämiselle on tullut oikeasti tarkoitus. Meillä on suunnitelmat. Mä olen jo kertonut Äffälle mun biologisen kellon tikittävän. Siihen se vaan nauroi, että on mulla aikaa. En ole vielä edes kolmeakymmentä. Sit mä melkein väänsin porua, että siihen ei ole enää kauaa! Ja kun 35 tulee täyteen, nousee mahdollisuusprosentit esim. downin syndroomalapseen. Ja mä haluan jumalauta olla nuorena vapaa.. lasten kasvatuksesta. Mulla piti olla nuorena lapset tehtynä. Se on siis muksu/vuosi tahdilla vedettävä, jos odotellaan vielä jotai 4 vuotta. Ja alotettava mahdollisimman "pian". Toisaalta.. mä haluan elää tätä tavallaan vapaata lapsiaikaa vielä tovin. Ihanaa kun ei ole taaperoa vaatimassa 24/7-huomiota. Ei tarvitse enää kuin pyyhkiä isohätä, harjata tukka ja kaataa juomaa lasiin. Ehkä siks mä haluankin nyt niin kovasti vauvaa, koska mun vauvat on loppu. Ei käärmevauvaa voi laskea tähän.

Katsoin Greyn anatomiaa.. ah niin ihanaa itkuterapiaa. Bailey meni vihdoin naimisiin ja -OMG- mä olin pyörtyä, oikeasti. Mä itkin. Mä itkin mainoskatkon.. mä niiskutan vieläkin. Mun piti olla olla jo nukkumassa 2 tuntia sitten. Mä katsoin eilen Satuhäitä. Mä itkin.. tietenkin mä itkin. Mutta mä myös oivalsin, että haluan meidän joskus-häihin pöytä"numeroinnit" maatilan työkoneilla. On puimuripöytä.. traktoripöytä.. on kaivuripöytä.. meidän pöytä on talikko ja saappaat. Mehän se työ tehdään, saappaamme liataan, muut vaan avustaa. Häävalssin esittää eräs hevibändi, hitaalla hevimeiningillä.. joko edelleen se Nothing Else Matters tai Finlandersin Oikeesti. Vaikka Oikeesti-biisi onkin monissa muissakin häissä, kuten oli viime kesänä eräissä häissä, joissa sain juhlia minulle tuntemattoman hääparin avio-onnen alkua. (Siellä katsoin ja kuvasin häävalssia.. Fredu jäi pöytään tai kävi vain pikaisesti katsomassa taka-alalla. Kun tulin takaisin juhlasaliin, oli tilanne kuin romanttisen leffan hidastettu kohtaus; minä kävelin juhlatamineissani kamera käsissäni, katselin jalkoihini, nostin katseeni juuri biisin kertosäkeen "Tahdon oikeesti olla sinun, enkä vain leikisti rakastaa.." kohdalla ja katsoin pöytäämme päin. Siellä istui Äf ja katsoi minuun. Katsoi pitkään ja minä katsoin häntä. Meidän molempien ajatukset meni biisin mukaan. Ne pystyi lukemaan toisen silmistä.)

Nyt mä olin pyörtyä, koska tajusin että me voimme vielä yltää tähän kirurgi Baileyn tilaan.. Mä pyörtyisin alttarille. Mä pyörtyisin jo kosintaan ja matkalla kirkkoon. Mä itkisin, mä tarvitsisin maailman kestävimmät waterproof mascarat. Ja eyelinerit ja luomivärit ja meikkivoiteet ja puuterit. Mä itkisin ja Äf itkisi, koska mä itkisin. Ei mua ennen ole pyörryttänyt ajatus häistä. Oonhan mä ne kerran jo kokenut. Mutta nää.. Äf on se mun oikea. Pakko olla. Ei tämmöistä rakkautta vois muuten kokea. Se ois jo silkkaa tuskaa, jos tää tästä vielä "pahentuis".

Päivitys häävalssibiisiin: "Sua yli kaiken mä rakastan" ..joo.. heviversiona.

Toivottavasti ihmiset uskoo tähän yhä yhtä lujasti, kuin minäkin taas tällä hetkellä. Kaikesta huolimatta meille paistaa jälleen aurinko ja rinta rottingilla voin tyytyväisesti hymyillä. Se haluaa sittenkin, se pystyy ja hyväksyy. Se tajuaa ja tietää. Se melkein kysyi, kysymättä sanoi ja suunnitteli. Se sanoi, että "Olisihan tämä noittenkin koti." Mun lasten koti. Mun koti.. meidän yhteinen koti. Minä ja Äf, ja minun lapset. Ehkä jo tänä vuonna. Äf heitti pallon mulle ja sanoi, että mä teen päätöksen milloin. Että mä olen se joka tietää parhaiten mun lasten kohdalla, koska niiden koulu ja tarha siirtyy uuteen paikkaan. Äf kun ei ole koskaan itse joutunut koulua vaihtamaan.

Otin puheeksi viime syksyisen ojakuoppaan lankeamisen ja vaadin selityksen. Sanoin, että halusin antaa sille aikaa käsitellä omia tunteitaan. Olihan mullakin siinä käsiteltävää. Siitä en tosin mitään maininnut. Mun mielestä case is closed, kun Äf sanoi, että kyse oli todellakin vain ahdistuksesta, kun ei ollut nähnyt mua ja mun lapsia pitkään aikaan. Että kuten se arveli, niin näkeminen helpottaa. Ja niin se helpottikin. Ja nyt se on miettinyt yhteistä elämää. Meidän keskustelun jälkeen se on ollut niin huomaavainen. Kuin totaalisen helpottunut. Sen äänensävy muuttui hilpeäksi ja se pusutteli ja halaili mua koko sunnuntain. Se otti mut vieressänsä kainaloonsa sen perheen läsnäollessa. Se oli aidosti onnellinen. Sen ääni oli yhä tänään puhelimessa hilpeä. En tiedä kumpi meistä on onnellisempi.

Ensimmäisenä yönä näin niin todentuntuista unta, että siitä oli pakko puhua Äffälle. Meillä, mutta Äffää ei unessa näkynyt, oli vastasyntynyt poikavauva, jonka olin unohtanut(!!?!) siskoni luo yöksi. Hain vauvani pois ja kävin kaupassa ja tapaamassa sukulaisiani. Heräsin ja sanoin Äffälle, että multa puuttuu jotain. Multa puuttuu mun vauvani. No toisena yönä näin unta, että Äf kihlasi mut. Tästä unesta en oikein muistakaan mitään yksityiskohtia. Että tämmöisiä kuulumisia taas Äffän kainalosta.

Paras naistenpäivä ikinä. Sain kortin ja suklaata lahjaksi. Mun nimessä V-kirjain oli tehty sydämeksi. Äf tykkää musta oikeasti.

Puhuminen on niin terapeuttista. Ja loppujen lopuks mekin ollaan F:n kanssa vaan kaksi tavallista ihmistä, vaik ollaankin niin yltiöällörakastuneita. Tai mä oon. Nyt mä nostin kissan jos toisenkin meinaan pöydälle. Mutta kyllä se kuulkaa putsas ilmaa. Ainakin mulla on helpompi hengittää. Voi olla että nyt toi toinen maistelee sitä paskaa, mitä mä olen suustani suoltanut. En puhunut vauvoista tai muistakaan pesänrakennusjutuista vielä mitään. Kovasti F koitti saada mut puhumaan, kun eilen sanoin, että on asioita joita en anna esimerkiksi, kun kinasteltiin siitä kumpi meistä on antanut enemmän periksi toiselle. Hey camoon!! Nyt kyllä luettelin muutaman muun periksi antamani asian. Kuten esim. tämän "abortti tai ero". Sanoin myös, että mä en halua tästä sitten enää puhua. Se on ollut mulle ihan liian suuri asia antaa periksi, koska Fredustahan mä en luovu. Joo no onneks tilanne oli vaan säikähdyksellä selvitty, ja ketään pientä vadelmarykelmää ei ole tarvinnut elämästä irrottaa, JOTA EN MUUTEN IKIMAAILMASSA TÄYSISSÄ JÄRJISSÄNI TEKISI! Toi mies vaan saa mut ihan sekasin. Luettelin myös nuo junamatkailut.. kun se on tehnyt mulle tietoisesti ja taloudellisesti helvetin vaikeata. Mutta ne vaikeet ajat on eletty jo, mitä niitä miettimään? Oli siin jotain muitakin, mutten muista nyt kaikkee.. Mutta kyllä Äf tohonkin sanoi sitten vastalauseeks omia juttujaan, joihin mä vastasin, että se on ihan totta kaikki mitä se sanoo. Mä en vähättele yhtään sen ajoja tänne, kun se on vaan heittänyt mut kotiin. Sanoin, että mä olen enemmän kuin onnellinen, että se on viitsinyt tehdä niin. Ja koska se ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, niin en minäkään. Sillä tiesin, että jos se ei mua kotiin tuo, niin en mä sinne pääsekään. Ei mulla ollu varaa meno-paluulippuihin junaan. Puhelu kyllä päättyi hiljaisuuteen.. Mutta mulla helpottaa. Ja enkös mä ole mun elämäni tähti ja pääasia? ;)

Nyt se on todellakin rantautunut meille. Siis mulle. Mä oon jatkuvasti raskaana unissani tai sitten juuri lapsen saanut. Fredu on isä, kukapa muukaan? Voi jospa aika vaan kuluisi, ei nopeasti, mutta sutjakkaasti. Tottakai mä haluan vielä nauttia ajasta Fredun kanssa ilman "häiriötekijöitä", mutta mut on vaan asetettu jollekin lapsiasetukselle tai sit se asetus on tiltannut. Eniten tässä kipeetä tekee, kun toinen ei halua lapsia vielä vuosiin. Hulluko se on? Miten voi odottaa vielä niin kauan? Tai en mä oo kyl ees sille sanonut, että mulla on vauvakuume. Emmä uskalla. Joudun pettymään kuitenkin. Eikä toi taatustikaan osaa tajuta tämmöstä sanomatta suoraan. Mä ainakin jo lapsia saaneena voin kokemuksella sanoa, että lapset on niin ihania, etten mistään hinnasta lykkäis ajatuksia. Onhan se alku aina rankkaa.. mutta on siitä tähänkin mennessä selvitty. Ja se lapsi on yhteinen rakkauden tulos.

Mä itken kun katson hää- tai synnytysohjelmia. Oon kyl varmaan itkeny aina, mutta nyt mä todella itken. Mä haluan stabiilin perhe-elämän. Onnen. Mä haluan Fredun. Ehkä me vielä joskus saadaan toisemme ja extraa. On tämä prosessi kuitenkin jo käynnisttetty. Me ollaan parisuhteessa. Oltu kohta 3 vuotta. Siellä on maatila vaihtanut omistajaansa tasan viikko sitten ja Fredulla alkaa nyt sen elämän työ. Se hyppää isojen ihmisten saappaisiin ja on täten askelta lähempänä mun aaltopituuttani. Eri ulottuvuudessa tosin.

Kun mä olen Fredun seurassa mua ei vaivaa mitkään kuumeet. Mä nautin vain sen seurasta, sen tunnusta ja tuoksusta, äänestä ja lämmöstä. Sen rakkaudesta, siitä kuinka se puree mua suukkojen sijaan. Ja kun mä olen yksin mä haaveilen, liitelen ja suorastaan lennän. Muutaman kerran olen pudonnutkin. Ja voi kärpele, kun se sattui. Silti mä en luovuttanut, vaan hetken haavojani nuoltua nousin takas siivilleni. Ja nyt mä olen jo avaruudessa asti. Pitäisköhän mun puhua näistä Fredulle? Uudestaan..

Maailman paras herätys ♥ Ovikello soi ja siellä oli mun mieheni!!! Yllätyshyökkäyksellä kaiken 200 kilsan takaa.. :')

Tunne oli sanoin kuvaamaton. Ensin sängyssä havahdut -pimpom- ääneen siinä yhdeksän jälkeen, mietit kuka siellä mahtaa olla ja könyät ylös ja alas vain todetaksesi mahdollisille naapurin muksuille, että lapset nukkuu vielä. Avaat välioven, näet röpyliäisestä ovilasista, että siellä onkin joku aikuinen. Kaupparatsuko? Avaat oven.. siristät silmiä kirkkaassa, lumesta haijastuvassa aamunvalossa ja tajuat, että sun edessä seisoo sun miehesi!! - Mitä ihmettä?! Mä hyppäsin yöpaidassani suoraan Äffän kaulaan suukotin sen niskaa ja hyvä että päästin ees miehen sisälle, kun vaan roikuin siinä.

Mielessä pyöri tuhat kysymystä - Mitä sä täällä teet? Miksi?! Kuinka hitossa..? Oonko mä unohtanut jotain sovittua? Onko jotain sattunut? Samaan aikaan kun iloitsin äärimmäistä onnea, pelkäsin myös, että nyt meidän suhde saa kuolemaniskun tai jotain, että se on tullut vain sitä varten.. oltiinhan me "tapeltu" puhelimessa pari viimestä iltaa. Mutta ei. Se oli vaan tullut isänsä ja setänsä kuskiksi kuorma-auto-ostoksille. Koskaan en katsonut kelloa kauanko Äf meillä oli.. ehkä puolituntia. Mutta kaiken tuon ajan mä olin Äffässä kiinni, halailin ja suukottelin. Sanoin jopa 3 kertaa, että rakastan sitä. Lapset oli vähintään yhtä ihmeissään tästä yllätyspikavisiitistä, kuin minäkin. Ja vielä ihmeissänsä kun Fredun lopuksi piti lähteä. Lähtiessään Fredu tokas leikkisästi eteisessä, että ei siin ollu ainakaan kenenkään muun miehen kenkiä. Siin mulla valkeni.. että nonni.. sitä se vaan tuli tarkistaan. ;) Nauroin ja sanoin sille, että ei ole ei. Mä en harrasta semmoista. En ottanu perjantaina baarista kotiinviemisiä, että Fredu riittää mulle, sitä mä rakastan. Ja siihen Fredu vaan vastas "Niin mäkin rakastan sua." Mutta varmasti sillä oli käynyt mielessä pelko.. tai toivon ettei ois käynyt. Mulla ois kyl itellä sen sijaan ollut se pelko, että siellä paljastuukin jotain kauheeta. Ollaanhan me kuitenkin yli 200 kilsan päässä toisistamme ja nähdään pari kertaa kuukaudessa. Mutta nyt se sai todisteen.. Ja mä rakastan tota miestä taas asteen enemmän. Tää vaan varmisti asian, jota olen pohdiskellut: Se on mulle se oikea.

Eli se on vain mun mies, joka jarruttelee. Kaikki ympärillä kihlautuu viimestään vuoden seurustelun jälkeen.. Yksikin pariskunta ympärillä eros vasta mun avieron jälkeen ja ne pariskunnan tyypit on jo uusissa naimisissa ja kihloissa. Jos kaksi hätähousua seurustelee, niin ne menee nopeella tahdilla kaiken.. ehkä sen suhteen loppumisenkin, mutta jos hätähousu ja etana seurustelee, niin hätähousu on se joka joutuu kärsimään. Se joutuu vartoon toiseen hidasteluita. Miksei siis hätähousu saa hoputtaa etanaa?! On tää niin väärin. Ja miksi mä yhä aina vaan ajattelen tämmösiä ja mietin häitä ja unelmoin kaikesta?! Mä oon juossu kentän ympäri jo kolme kertaa kun toi etana on vasta ekassa puolikkaassa. Ehkä mä haaveilen, koska mulla ei ole muutakaan tekemistä tota odotellessa. Ois luullu että F1:t on nopeita. Shumi on lähellä Suvia, joten mulla on alla aito Ferrari ja toi yks tulee jollai Fordilla perässä. Mun varsinainen Äf-yksi. MÄ HALUAN ACTIONIÄ!

Tämän tahtoisin kuulla, tämän tahtoisin tanssia. Tämän, jos osaisin, laulaisin Fredulle. Näkisin kuinka kyynel nousee silmiin ja mies nieleskelee. Näkisin kuinka hän huokaisi ja pelkkä katse kertoisi, kuinka hänkin rakastaa..

kissakissakoirakipsi.. Mä haluaisin jo päästä ajaan autoa. Taustalla tulee tv:stä Startti!-ohjelma ja aaaaaaaaaa... mä haluun ajamaan! Typerä kipsi. Maanantaina taas uus kontrolli. Ja peukut pystyyn, ettei siinäkään näy murtumaa ja ne päättäis jo, että kipsi poistetaan. Vaikkakin siinä voi mennä yli kaksikin viikkoa, että se murtuma alkaa vasta näkymään kuvissa. Mutta on tää jo sen verta hyvä tää käsi.. melkein ku oma. Oven avaamiset vaan on välillä vähä kivuliaita, jos erehtyy käyttään kipsikättä.

Äffänpäffä tulee mun luo viikonlopuksi. Saan omia sen ihan yksin, kun lapset on isällään. Viimeset 3 kertaa me ollaankin nähnyt niin, että lapset on messissä mukana. Vähä ressaa kui meitin vkloppu sujuu.. Äffäkin sanoi, että tulee, jos en oo kauhee angsti päällä. Mikä angsti?! Okei - oon mä sille vihotellut, en kiukutellut vaan puhtaasti vihotellut. Mitäs on ollut semmonen.. määly. Ainoa, mikä mua huolettaa nyt on kui mä kehtaan näyttäytyä sen seurassa. Kipsin kanssa. Häpeen itteeni. Ihan ku ois tyyliin rinta leikattu pois tms. Mennä nyt saunaankin ton miehen kanssa.. okei, se menee saunaan ja mä jään vaan pesulle. En mä nyt kehtaa sitä pyytää peseen mun puolta kroppaa, niinku lapsia pyydän. Muovipussi käden ympärillä. Mä varmaan vaan väännän porua siel. Mutta olihan F sanonu mulle eilen, että kyllä sitä onnistuu peseen kipsittömänkin käden (koko käsivarren) ja selänkin ilman toista kättä. Ei se tajua, että ei kipsiä laiteta suihkun alle vaikka se ois pussiin käärittykin. Ja millähän kolmannella kädellä mä sen saippuan levitän, ei siin pussissa ole mitään tumpun muotoista kärkeä ja tarttumaotetta. Ja kun ei se saa saippuaistua, koska se pitää huuhdella. Ei se varmaan ota mua kainaloonkaan nukkumaan, kun kipsi painaa sitäkin kylkeen.

Oltais me sentäs menossa leffaan. Kauan kauan sitten marraskuussakohan se oli, kysyin Fredua treffeille. Lauantaina mentäis. Mä tarjoon. Ilmaislipuilla ;)

Voi jumalauta.. Joo ensinnäkään mä en ole päässyt sinne fuckin' salille, kun ei ole ollut kuskia. Ja toisekseen.. kaiken tän vammasuuden keskellä mä sain sen inspiksen siivota.. ehkä vähän pakotettunakin, sillä päivällä pitäisi tulla mun sisko ja veli pelaileen lautapeliä. Aloin siivoamaan ja perus siivousvitutukseni keskellä olin suht. ylpeä, että -Jes!! Mähän pystyn tähän.- Kunnes mä tajusin, että kaikki noi matot tossa etupihan rappusilla.. mitä hittoa mä teen niille? Enhän mä pystykään niitä ravistamaan. Enkä mä pysty peseen lattiakaan.. Mulla on levymoppi, josta pitää irrottaa se mikrokuituliina ja lutata ämpärissä. Ei onnistu yhellä kädellä, jos ei halua vettä lammikoiks asti lattialle. Ääääh. Sinne meni se inspis siivoamisesta. Mitenkähän mä saan tolla paskalla imurilla ton sohvan noista KOIRANKARVOISTA?! Sitä saa hangata aina ihan hiki ottassa kaksin käsin.. Mistä ä saan toisen käden?

Kädestä puheen ollen, maanantaina saan kuulla tuomioni. Mä toivon ja vähän luulenkin, että ei tää ranne oo murtunu. Korkeintaan joku vittumainen venähdys. Mulla ei ole kokemusta murtumista, niin en tiedä kauanko ne sattuu ja millälailla. Mutta nyt pystyn jo jotain tekeen sormilla ja kättä kääntään huutamatta hoosiannaa.