IRC-Galleria

VIDEO!

Terence McKenna - Tänne se mieli @ youtube

Terence-sedän satuhetki, osa 2.
Suomeks tekstitetty.
Alkuperäinen video "Reclaim Your Mind"

Rassaava ukko. Toimii.

"Puhun vielä hiukan lisää sanoista. Totesin aiemmin että sanoilla on rajansa. Minulla on tähän hieman lisättävää. On joitakin sanoja, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa. Esimerkiksi: olen intialainen. Olettakaamme nyt, että olen sotavankina Pakistanissa ja minulle sanotaan: "Tänään viemme sinut rajalle ja saat nähdä oman maasi." Niinpä minut viedään rajalle ja katson sen yli ajatellen: "Voi, minun maani, kaunis kotimaani. Näen kyliä, puita ja kukkuloita. Tämä on minun isänmaani!" Hetken kuluttua vartijat sanovat: "Anteeksi, erehdyimme paikasta. Meidän on kuljettava vielä kymmenen mailia eteenpäin." Mihin olin reagoinut? En mihinkään. Olin keskittynyt sanaan, Intiaan. Mutta puut eivät ole Intia; puut ovat puita. Tosiasiassa ei ole olemassa mitään rajoja. Ihmisten mieli, tavallisesti tyhmien ja ahneiden poliitikkojen mieli, on pannut ne sijoilleen. Ennen maani oli yksi ja ainoa maa, nyt siitä on tullut neljä. Ellemme pidä varaamme, niitä voi kohta olla kuusi. Silloin meillä on kuusi lippua ja kuusi armeijaa. Tästä syystä ette näe minun tervehtivän lippua. Inhoan kaikkia valtiolippuja koska ne ovat epäjumalia. Mitä me niitä tervehdimme? Minä tervehdin ihmisyyttä, en armeijan ympäröimää lippua.

Liput ovat vain ihmisten päässä. Joka tapauksessa sanavarastossamme on tuhansia sanoja, joilla ei ole lainkaan vastinetta todellisuudessa. Mutta mitä tunteita ne meissä herättävätkään! Niinpä alamme nähdä asioita, joita ei ole olemassakaan. Me todella näemme intialaisia vuoria, vaikka niitä ei ole olemassa ja näemme intialaisia ihmisiä, joita heitäkään ei ole olemassa. Teidän suomalainen ehdollistumisenne on olemassa. Oma intialainen ehdollistumiseni on olemassa. Mutta se ei ole mikään onnellinen asiantila.

"Kolmannen maailman" maissa puhumme nykyisin aika paljon inkulturaatiosta. Mitä tämä "kulttuuriksi" kutsuttu asia oikein on? En erityisesti pidä koko sanasta. Tarkoittaako se sitä, että tekisitte mieliuusti jotakin, koska teidät on ehdollistettu tekemään niin? Tai että mielellänne tunnette jotain, koska teidät on ehdollistettu tuntemaan niin? Eikö se ole mekaanista käyttäytymistä? Kuvitelkaa mielessänne, että venäläinen pariskunta adoptoi amerikkalaisen lapsen ja vie sen Venäjälle. Lapsella ei ole aavistustakaan siitä, että se on syntynyt amerikkalaiseksi. Se oppii puhumaan venäjää, se elää ja kuolee äiti Venäjän puolesta ja vihaa amerikkalaisia. Lapsi on oman kulttuurinsa leimaama, oman kirjallisuutensa kyllästämä. Se näkee maailman kulttuurinsa silmin.

Jos haluatte pitää kulttuuria yllä samalla tavalla kuin pidätte vaatteita, se kyllä käy. Intialainen nainen voi pukeutua sariin, kiinalainen kimonoonsa ja suomalainen johonkin muuhun. Kukaan ei kuitenkaan samastu vaatteisiinsa. Mutta te haluatte pukeutua kulttuuriinne paljon tarkoituksellisemmin. Olette kulttuuristanne ylpeitä. Teitä on opetettu olemaan siitä ylpeitä. Eräs jesuiittaystäväni sanoi: "En voi olla antamatta lanttia aina, kun näen kerjäläisen tai köyhän. se on äitini perintöä." Hänen äidillään oli ollut tapana ruokkia kaikki ohi kulkevat köyhät. Sanoin hänelle: "Ei tuo ole mikään hyve, se on pakkomielle, tosin kerjäläisen kannalta hyvä, mutta pakkomielle siitä huolimatta."

Mieleeni muistuu myös toinen jesuiitta, joka sanoi kerran Bombayssa provinssin veljespiirin kokouksessa: "Olen kahdeksankymmenen. Olen ollut jesuiitta kuusikymmentäviisi vuotta. En ole kertaakaan lyönyt laimin meditaatiohetkeäni - en kertaakaan." Tällainen saattaa olla ihailtavaa tai se voi olla pakkomielle. Kyseessä ei liene mikään suuri ansio, jos se on mekaanista toimintaa. Toiminnan kauneus ei synny sen muuttumisesta tavaksi, vaan sen herkkyydestä, tietoisuudesta, havaitsemisen selkeydestä ja vastauksen oikeaan osuvuudesta. Voin antaa lantin yhdelle kerjäläiselle ja evätä sen toiselta. En toimi minkään menneisyyden kokemuksen tai kulttuurini ehdollistamisen tai ohjelmoinnin pakottamana. Kukaan ei ole leimannut minua millään tai jos onkin, en enää reagoi leimoista käsin. Jos olette saaneet huonoja kokemuksia jostakin amerikkalaisesta tai koira on purrut teitä tai teillä on huonoja kokemuksia jostakin ruuasta, nämä kokemukset vaikuttavat koko loppuelämäänne. Huono juttu!

Teidät täytyy vapauttaa moisesta. Älkää kuljettako mukananne menneisyyden kokemuksia. Älkää kuljettako mukananne menneisyyden hyviäkään kokemuksia. Oppikaa, mitä tarkoittaa jonkin kokeminen täydesti, antakaa sen sitten mennä ja siirtykää seuraavaan hetkeen ilman että edellinen kokemus vaikuttaa uuteen. Silloin kulkisitte niin vähin matkatavaroin, että mahtuisitte neulansilmän läpi. Tietäisitte, mitä ikuinen elämä on, sillä ikuinen elämä on nyt, ajattomassa nykyhetkessä. Vain tällä tavoin pääsette ikuiseen elämään. Mutta miten paljon lastia kuljetammekaan mukanamme. Emme koskaan ryhdy vapauttamaan itseämme liioista matkatavaroista ollaksemme oma itsemme. Ikävä sanoa, mutta kaikkialla, mihin menen, näen muslimien käyttävän uskontoaan, palvontamenojaan ja koraaniaan pitääkseen itsensä erossa tästä tehtävästä. Ja sama koskee myös hinduja ja kristittyjä.

Voitteko kuvitella ihmistä, johon sanat eivät enää vaikuta? Voitte tarjota hänelle kuinka paljon tahansa sanoja ja hän kohtelisi sitä silti sen mukaan, mitä olette. Voitte sanoa: "Olen kardinaali, arkkipiispa Se-ja-Se", mutta hän kohtelisi teitä yhä edelleen sen mukaan mitä olette. Leimanne ei tekisi häneen mitään vaikutusta."

Anthony de Mello, Havahtuminen...

Terence-sedän satuhetki.
Suomenkielisin tekstein.
Alkuperäinen video "Culture is your operating system".


youtube-linkki

Lisää tulossa...

valtavia kauneuden tuntemuksia.

Unkarilainen dokumentti Psychonauts suomenkielisillä teksteillä.



Miksi jotkut tahtovat tutkia äärimmäisiä tietoisuudentiloja psykedeelien avulla? Miten päihteiden käytöstä aiheutuvia mahdollisia haittoja voidaan minimoida?

Elokuvassa haastatellaan yhdeksää mieltensä syvyyksiä luotaavaa psykonauttia.


Videostream: http://vimeo.com/6937785
Torrent: Piratebay tai Mininova (jaathan torrenttia mahdollisuuksiesi mukaan!)


http://daath.hu/psychonauts

Pinnallisuuden vastustaminen voi vaikeuttaa elämän kokonaisvaltaista kokemista.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan "tää on kyllä aika pinnallista, mutta..." kuvatessaan jotain ei-niin-syvälliseksi kokemaansa, itselleen tärkeää aktiviteettiaan tai mieltymystään.

Pinnallisuuden vastustaminen maistuu vahingolliselta. Kun kritiikin pelossa yritämme peitellä yleisesti pinnallisiksi tulkittuja puoliamme, kiellämme merkittävän osan itseämme. Pyrkimällä näyttäytymään ei-pinnallisesti syvällisinä toimimme juuri sillä tavalla, jota pinnallisuuden kritiikillä yritämme vähentää. Hyväksymällä "pinnalliset" puolemme annamme monipuolisuudellemme, viisaudellemme ja monimutkaisuudellemme tilaa hengittää.


"Asioita syvällisesti pohdiskeleva" syyttää joskus kanssaihmisiään pinnallisuudesta, esimerkiksi koska nämä eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan samanlaisista asioista kuin hän itse. Hän saattaa tuomita toisten elitapoja, näkemyksiä tai kiinnostuksen kohteita yrittämättä todella ymmärtää miksi he elävät elämäänsä kuten elävät.

Jollen olisi näin itserakastunut, luultavasti hävettäisi enemmänkin tajuta että olen itsekin toteuttanut tätä. Annan kuitenkin itselleni anteeksi.

Happovalaistunut, kaiken ymmärtänyt hippi saattaa haluta jakaa oivalluksiaan kaikille, ja suivaantuu siitä ettei muita kiinnosta. Näkökulman avartuessa hippi kuitenkin luultavasti ymmärtää, että tärkeimmät oivallukset voi ilmentää aiheesta ja tilanteesta riippumatta - jollei sanoilla, niin teoilla vähintäänkin.


"Jotai autojen viritystä, en tajuu noit vitun amiksii."
"Siistii paeta todellisuutta vetämäl jotai kamaa. Menis töihi!"
"Miten tota voi kiinnostaa jotku vaatteet noin paljo? On elämäs muutaki!"

On ilmeisesti helppoa olettaa, että itselle vieraista asioista kiinnostunut ihminen on yksinkertaisesti toivottoman tyhmä tai loputtoman homeessa. Mistäpä tietäisin vaikka näin olisikin, mutten kuitenkaan koe tarpeelliseksi tarrautua oletuksiini. En ole tavannut tylsää ihmistä - kaikissa tunnen kiinnostuksen kohteista riippumatta kiehtovaa ja inspiroivaa.

Pinnalliset arviot tuntuvat haitallisilta myös esimerkiksi silloin kun arvioidaan toisen ihmisen motiiveja. "Sitä kiinnostaa pelkästään muiden arvostus" ja vastaavat heitot latistavat ihmisen kaksiulotteiseksi karikatyyriksi, eikä tämä ainakaan helpota ymmärrystä ja kasvua. Myötätunto lienee kanankakoista parhaita.


Joitakin omia puoliani joita voi halutessaan pitää pinnallisina:

* Vietän ajoittain paljon aikaa peilin edessä. Katselen itseäni eri kulmista. Ajoittain ihastun, toisinaan ällötyn. Katselen myös itsestäni otettuja valokuvia haltioituneena.
* Koen vaatteet tärkeäksi. Korut myös. Koen niiden ilmentävän sisäistä maailmaani, välittävän minua. Voin ajoittain pukeutua myös älyttömästi, harkitsemattomasti tai rumasti, mutta silläkin vähintään alitajuisesti kommunikoin jotain.
* Katselen mieluusti kuvia kauniista, joskus myös pornoa.

"It is only shallow people who do not judge by appearance. The true mystery of the world is the visible, not the invisible." -- Oscar Wilde

se huutaa. pieni poika.
järjetön tunne raatelee siinä.

mustaa,
musta aukko repii kappaleiksi,
versoo riekaleiksi

nyt kuvottaa uskoa,
sisällä tajuton harmaa tyhjyys
ääni ei kulje avaruudessa mutta iskuaallot jatkavat.
jokaisen heikon rakennelman
seuraa luhistuvan kasaan.

tulevan muodot alkavat paljastaa itseä,
toistuvan pettymyksen ketju
paiskaa hengen vasten lattiaa.

yhä tässä särkynyt muisto vetää kohti pimeää maata.

wikipediasta:
"Ongelma on este, joka tekee vaikeaksi saavuttaa haluttu päämäärä, kohde tai tarkoitus. Se viittaa tilanteeseen, ehtoon tai asiaan, jota ei ole vielä ratkaistu. Laajassa merkityksessä ongelma tulee asianomaiselle henkilölle ilmeiseksi sitten kun hän huomaa merkittävän eron olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä.

Työelämässä ongelmasta käytetään usein kiertoilmausta haaste, koska käsite ongelma saatetaan kokea negatiiviseksi ilmaukseksi. Esimerkiksi: Yrityksellämme on loppuvuonna edessään monia haasteita tarkoittaa samaa kuin Yrityksemme kohtaa loppuvuonna monia ongelmia."

Yhdyn kokemukseen siitä, että käsitteellä "ongelma" tuntuu usein negatiivinen lataus. Kummastelen seuraavaa tulkintaa jonka mukaan "haasteita" ja "ongelmia" tarkoittaisivat täysin samaa.

Kun sanotaan "ongelma", tarkoitetaan usein "mahdoton haaste". Tämän vuoksi olen, onnistunein seurauksin, päättänyt kokeilla lähestyä kaikkia "ongelmia" "haasteina". Mahdottomat haasteet on vain kestettävä. Mahdolliset haasteet taas on vain kestettävä.

Elämä on alkanut tuntua mutkattomammalta, joskin luontevasti myös loputtoman paljon haasteellisemmalta - selkeältä mutta vaativalta vau.


Ihmisyys on kiemuraista, esimerkiksi kun sattuu. Kipu oli joskus olevinaan isokin ongelma. Ongelma syntyy pyrkimyksestä vältellä kipua, ts. vammaisesta todellisuuspakoaddiktiosta. Yritys paeta kipua maksimoi kivun paskaltatuntuvuuden. Kipu kerää kaiken huomion ja vittuperkele. Heti kun hyväksyn kivun ja alan havainnoida sitä tietoisesti, meditatiivisesti, sen olemus muuttuu. Intensiivisyys säilyy mutta paskamaisuus vähenee. Viimeksi koin tämän Frankfurtin lentokentällä ampiaisen naitua kättäni. Huusi pistokohtani: "Huomio! Huomio! Keskity, urpo!". Heti kun laskin aivoni kihelmöivän aistiärsykkeen hellään huomaan, siitä alkoi virrata perverssin nautinnollisia tuntemuksia. Aijaa, ei tää kipu ookaan absoluuttisen huono juttu, se vaan vaatii paneutumista.

Mulla on sellanen vaikutelma, että niin kauan kun kipu on tarpeeksi mietoa jotta mielellä on saumaa tehdä siitä arvioita ("Byhyy, sattuu, en tykkää", "Vittuuuu menis jo pois, haluun keskittyy salkkareihin!", "Vali vali blah blah"), käsissä on tietoinen valinta: Voin itse vaikuttaa kivun laatuun. Kivun hyväksyminen ja siitä seuraavan aistielämyksen fiilistely vähentää kivun paskamaisuutta huomattavasti. Niin, ei se välttämättä poista sitä kokonaan. Voi olla että määrä pysyy täysin samana, mutta mieluummin kilo paskaa kuin kilo mansikoita, eiku. Mutta joka tapauksessa tuntemus muuttuu. Pakkomielteisesti "Kaikki tai ei mitään"-luuppiin liimautuvat psykoosipotilaat voivat poistua vastaanotolta keksimään parempia suunnitelmia.

Joskus kivun määrä voi kasvaa sietorajan yli. Se voi tapahtua esimerkiksi luiden katkeillessa, pään särkyessä, auton keskeyttäessä liitonsa kohtaamiseen joustamattoman tiiliseinän kanssa tai vaikkapa läheisten potkaistessa tyhjää. Sietorajalla tarkoitan pistettä, jonka ylityttyä mielellä ei ole enää tilaa arvioida sanallisesti sitä onko kivaa vai kamalaa.

Kärsimys vaatii kärsivällisyyttä. Tarpeeksi sietämätön tuntemus on yllättävänkin siedettävää, koska mieli naksahtaa pois päältä kun sattuu tarpeeksi. Jäljelle jää vain minä ja ääretön kärsimys. Mitä tehdä kun nautinto menee överiksi? Nauttia. Mitä tehdä kun kärsimys menee överiksi? Kärsiä. Oliko vaihtoehtoja? No ei, siispä missä ongelma? Kun sattuu ni sit sattuu, ja se sattuu. Yksinkertaista? Yksinkertaista. Ja kaiken vaativaa.

Kun kärsimyksen määrä taas laskeutuu siedettävälle tasolle, voidaan palata tietoiseen havainnointiin, jolloin kipu paskamaisuudessaankin luultavasti saa ainakin jonkin verran mielenkiintoisia ja siten miellyttävämpiä piirteitä.


Mitä vittua siis tarkoitan sanoessani "tietoinen havainnointi"?
No, ainakin:
Hyväksymistä. "Jaaha, havaitsen tällaista."
Rehellistä toteamista. "Ahaa, tällainen tuntemus/ajatus tapahtuu minussa."
Tuomitsematonta tarkkailua. "Asiat eivät itsessään ole hyviä tai huonoja, hyvä ja huono syntyvät minussa."

Asioiden välttely venyttää niiden tuottamaa kärsimystä loputtomasti. Tunteiden kieltäminen jumiuttaa kokemuksen virran. Saattaa tuntua siltä, ettei elämä (tai tilanne) etene mihinkään. Maailma vaikuttaa staattiselta. Tietoisella havainnoinnilla tuntuu olevan taipumus päästää kokemus soljumaan. Vaikeiden asioiden välttelyn kanssa vuorovaikuttaa loputon laiskuuden ja huonojen (joskin usein varsin kekseliäiden) tekosyiden virta.

Vaikeat tunteet ovat kuin vanhempiensa huomiota huutava pieni lapsi. Huuto ei lopu ennen kuin sen lähde hyväksytään olevaksi ja reagoidaan. Lapselle voi tietysti vetää jätesäkin päähän ja yrittää keskittyä muuhun, mutta tieto huudon olemassaolosta ei yleensä sillä katoa.

On taipumusta tukahduttaa kateuden, mustasukkaisuuden ja pelon kaltaisia tuntemuksia tunteita. Joskus siksi kun ne hävettävät. Joskus kun luullaan että niitä pitäisi ymmärtää. Tai kun niille ei ole aikaa. Mutta tunteet eivät katoa väistelemällä. Pakoilu sysää tunteiden välisen tasapainon kaaokseen, kaaokseen joka ohjaa valintoja, vailla kokijansa ymmärrystä. Sitten ihmetellään että miksen ole vapaa ja miksi noin muutenkin tuntuu ihan paskalta. Tehokkain tie tasapainoon? Tietoinen havainnointi, ja siitä jokseenkin automaattisesti seuraava reagointi (=tilanteen muutokseen johtavat käytännön toimet). Jos en reagoi, luultavasti en ole vielä havainnoinut tarpeeksi rehellisesti. Jos minulla on varaa vältellä tai valittaa ilman että toimin, tunne ei luultavasti ole vielä vetänyt minua tarpeeksi paskaksi. Hajoa vielä kulta, kyllä se siitä.

Kun siis havaitsen että taidanpa tuntea mustasukkaisuutta kun Elviira työntelee kieltään Aarno-Petterin korvakäytävään, niin sanon sen ääneen, jos en äänihuulieni kautta niin ainakin ajatuksissani omassa päässäni. Hyväksyn, että tältä nyt tuntuu, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että tältä tuntuu. Se ei tarkoita, että jonkun pitäisi tehdä jotain toisin jotta ei tuntuisi, ei huolimatta siitä että se saattaa tuntua musta ikävältä. Hyväksyn vain. Tunne. Se on siinä, olemassa, tunnen sen. Jos tuntuu vaikealta hyväksyä, niin sitten hyväksyn vaikeuden tunteenkin. Sekin on vain tunne, tai ajatus, ihan sama, se on siinä kuitenkin. Okei, musta tuntuu että tunnen mustasukkaisuutta, ja tuntuu vaikealta hyväksyä että tunnen mustasukkaisuutta, jaa, no jännä havainto, olenpa kiinnostava. Ehkä teen jotain asialle, ehkä en, mutta tärkeintä että havainnoin. Kikkeli.


Jankataanpa: Ongelma syntyy kun olemassaolevan tilanteen ja halutun tilanteen välillä huomataan merkittävä ero. Kuten kaikki luovat ja elämästänsä nauttivat tietävät, elämä sujuu kun "siellä jossain" häämöttävillä päämäärillä niistetään perää, toisin sanoen:
1) asettamalla juuri tällä hetkellä tapahtuva prosessi (jatkuva, loputon, etenevä, muuttuva, muovautuva, yllätyksellinen, kehittyvä) ensisijaiseksi (päämääräksi), ja
2) asettamalla tulevaisuudessa mahdollisesti odottavat päämäärät toissijaisiksi.
Toisin sanoen, ongelmat ratkeavat parhaiten nauttimalla niiden olemassaolosta ja niiden tarjoamasta haasteesta. Kolmansin sanoen, elämä on tässä ja nyt. Odota vaan sitä jotain tulevaa hetkeä nykyisen kustannuksella, voin luvata sen loputtoman vitutuksen lähteeksi. Ei siinä, ettäkö vitutusta ei riittäisi joka tapauksessa, mutta pitääkö sen määrä tosiaan yrittää maksimoida?

EN! VOI! Pakottaa ajatuksiani. Mitä enemmän yritän hiillostaa, sitä enemmän kelat menevät jumiin. Sen sijaan voin havainnoida omia ajatteluprosessejani, ja iloita huomatessani niiden ratkovan haasteita itsestään. Jos haaste ei tunnu avautuvan, ehkä sen aika ei ole vielä - keskitynpä siis johonkin muuhun kunnes se taas kutsuu luokseen. "Pitäisi ajatella" - eikä pitäisi. Ajatukset ajattelevat itse itsensä. Koiraa ei tarvitse pakottaa kakkaamaan. Oivallus ajattelun automaattisuudesta muuttaa ongelmat juuri sopiviksi, loputtoman vaikeiksi loputtoman palkitseviksi haasteiksi. Runk runk.


Vaikutelma monien tavallisten elämän ongelmien mahdottomuudesta tuntuu syntyvän taulapäisestä yrityksestä vaatia todellisuutta olemaan SITÄ MITÄ MINÄ HALUAN, sen sijaan että opettelisin haluamaan todellisuutta. Mikäli ongelmat eivät itsemurhaudu niitä havainnoimalla, niin vika harvoin sijaitsee katsonnan kohteessa; vielä vähemmän sijaitsee vastuu.

Kipu ei ole ongelma. Rakkaus ei ole ongelma. Pelko ei ole ongelma. Ristisanatehtävä ei ole ongelma. Kauneus ei ole ongelma. Kuolema ei ole ongelma. Ongelma on vain yksi näkökulma. Ongelmat liittyvät ajatuksiin, ongelmat eivät ole tunteita. Tunteet ovat järjettömiä - eivät järjen kanssa ristiriidassa vaan järjen ulkopuolella. Miksi joku yrittää vaatia niitä järjeksi? Vaatiiko sama tyyppi ikävystyneisyyttä olemaan polkupyörä?

Tunteiden rakenteet voivat käydä järkeen, mutta rakenteet eivät ole tunteet itsessään, rakenteet ovat vain karttoja, eivätkä kartat ole kuvaamiaan alueita, vaan karttoja, niin, onko päässä nyt selvää, onko? Selvääkö? Selviääkö?

Tunteissa ei ole mitään ratkaistavaa, ne on vain tunnettava. Voimme kaivata ratkaisuja ja loogista ymmärrystä tunteista syntyville tulkinnoille ja oletuksille; niitä voi olla kiva lääppiä, mutta ongelmat eivät ole ulkona vaan sisällä, omissa asenteissamme, omissa valinnoissamme. Vika ei ole maailmassa vaan homeisissa odotuksissamme, jotka nekin antavat periksi päästämällä viisaus polttamaan ne kuosiin. Jos ne eivät vielä pala niin ole viisaampi. Jotkut yrittävät paeta vastuun rujoa todellisuutta väittämällä itseään tyhmäksi, jes kiva pakokeino. Kykyjen vähättely ja liioittelu ovat kuitenkin molemmat itsensäkusetusta ja kusi on tunnetusti perseestä, epäkäytännöllistäkin. Todelliselta vaikuttaa se, etten minä voi tietää kykyjeni rajoja, voin ainoastaan arvailla aiempien yritysteni perusteella, yritysten joita kaikkia ovat aina ja loputtomasti leimanneet omat oletukseni ja odotukseni, joista riisuttuna saatan mitä vain.


Me luomme kaikki maailman ongelmat. Ongelma on sanojen luoma illuusio, joskus kiva ja viihdyttävä mutta kuitenkin vain illuusio. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö ongelmat voisi olla niitä kokeville täysin todellisia; ainoastaan, että niitä ei näytä "olevan" "olemassa" missään absoluuttisessa mielessä. En vastusta ongelmia, ne ovat usein viihdyttäviä ja rikastavat elämää, mutta perspektiiviä, pyydän. Ja saan. Pelkkää voittoa.


Tavallaan siis aika saatanan rankkaa myöntää ettei missään vaikuttais olevan mitään todellista ongelmaa.



Kuulen mielelläni kritiikkiä, mutta pelkän teorian voitte sijoittaa ohutsuoliinne - intohimoitsen käytäntöä.


(Kuuntelin tossa yks päivä Nirvanaa ja nauroin ja kiihotuin. Kyynärpäähän sattuu. Lihakset tuntuu hyvältä, omat ja muiden. Mun päässä on viime aikoina ollut ihan vitun selkeää, ja sen seurauksena oon ollut elämästä paskana, ja se on kaunista. Mitä enemmän nään, mitä selkeämpää kaikki on, ja sitä vaikeampaa on vältellä havaintoa siitä, että maailma on täynnä sateenkaaria, kukkaisia, typeriä (mutta kuitenkin oppitunteina niin saatanan tarpeellisia) sotia ja nälkään+ripuliin kuolevia lapsia.

Vailla tippaakaan kyynisyyttä sanon, että tää maailma on hajottavuudessaankin äärettömän ihastuttavaa.)

The Demands of Society

What are the demands of society? Tell me, please. That you go to the office from nine to five, or the factory, that you go to a nightclub for excitement after all the boredom of the day's work, take a fortnight or three weeks' holiday in sunny Spain or Italy? What are the demands of society? That you must earn a livelihood, that you must live in that particular part of the country all your life, practise as a lawyer, or a doctor, or in the factory as a union leader, and so on. Right? Therefore one must also ask the question: what is this society that demands so much, and who created the wretched thing? Who is responsible for this? The church, the temple, the mosque, and all the circus that goes on inside them? Who is responsible for all this? Is the society different from us, or have we created the society, each one of us, through our ambition, through our greed, our envy, our violence, through our corruption, through our fear, wanting our security in the community, in the nation -- you follow? We have created this society and then blame the society for what it demands. Therefore you ask: can I live in absolute freedom, or rather, can I reconcile with society and myself seek freedom? It is such an absurd question. Sorry, I am not being rude to the questioner. It is absurd because you are society. Do we really see that, not as an idea, not as a concept, or something you must accept? But we, each one of us on this earth for the last 40,000 years or more, have created the society in which we live: the stupidity of religions, the stupidity of the nations arming themselves. For God's sake, we have created it because we insist on being American or French or Russian. We insist on calling ourselves Catholic, Protestant, Hindu, Buddhist, Muslim, and this gives us a sense of security. But it is these very divisions that obstruct the search for security. It is so clear.

So there is no reconciliation between society and its demands and your demands for freedom. The demands come from your own violence, from your own ugly, limited selfishness. It is one of the most complex things to find out for oneself where selfishness is, where the ego very, very subtly hides itself. It can hide politically `doing good for the country'. It can hide in the religious world most beautifully: `I believe in God, I serve God', or in social help -- not that I am against social help, don't jump to that conclusion -- but it can hide there. It requires a very attentive, not analytical, but an observing brain to see where the subtleties of the self, of selfishness, are hidden. Then when there is no self, society doesn't exist; you don't have to reconcile with it. It is only the inattentive, the unaware who say, `How am I to respond to society when I am working for freedom?' You understand?

If I may point out, we need to be re-educated, not through school, college, university -- which also condition the brain -- nor through work in the office or the factory. We need to re-educate ourselves by being aware, seeing how we are caught in words. Can we do this? If we cannot do it we are going to have perpetual wars, perpetual weeping, always in conflict, misery and all that is entailed. The speaker is not pessimistic or optimistic; these are the facts. When you live with facts as they are, not with data produced by the computer, but observing them, watching your own activity, your own egotistic pursuits, then out of that grows marvellous freedom with all its great beauty and strength.

J. Krishnamurti
http://www.ratical.org/many_worlds/K/K4.html