IRC-Galleria

Paikallisten tapa ilmaista asioiden tilaa aiheuttaa aina välillä kummastusta. Koskaan mikään ei ole mahdotonta, vaan kaikki järjestyy. Mitään ei ole kuultu väärin, vaan kaikki on juuri niinkun pitääkin. Ei väliä, vaikka sanaakaan ei olisi ymmärretty, kyllä sitä aina jotain keksitään kun pakko on. Asiakkaan tilaama annos kaavitaan ravintolan keittiön perältä, oli alkuperäinen tilaus mitä tahansa. Ja huvittavinta tässä kaikessa on se, että tarjoilija raapustaa aivan normaalisti kaikki tilaukset ylös, mutta tuo silti melko säännöllisesti väärät annokset väärille ihmisille. Ja kyseessä ei ole mikään yksittäinen ravintola tai edes palvelu poikkeuksineen, vaan tämä on vallitseva tila koko maassa, kaikkien asioiden suhteen.

Toissapäivänä kun sähköt lähtivät asunnostamme, kävimme huomauttamassa asiasta alakerran ylläpidolle. Paikallinen Ahmed (no pun intended) kävi aluksi räpäyttelemässä asuntomme kytkimiä parin minuutin ajan, marssien tämän jälkeen sulaketaululle jatkamaan räpsyttelyänsä, ja okei. Mutta eihän se ollut okei. Asialla ei ollut mitään tekemistä kyseisen sulaketaulun kanssa. Ylläpitomme päätti heittää ilmoille muutaman lisäloitsun, joiden jälkeen saimmekin lopulta sähköt takaisin asuntoomme - yön ylitse. Aamulla kun boilerimme taas käynnistyi suihkutteluhuoneessa, sähköt räpsähtivät komeasti pois päältä ja valtavan kondensaattorin näköisestä boileristamme pääsi niin sanotusti savut pihalle. Koska meillä kuitenkin oli kiire luennolle, jätimme asian odottamaan iltapäivän leppoisampia hetkiä.

Myöhemmin opiskelupäivän päättymisen jälkeen marssimme takaisin kämpillemme. Paikalla oli vastaanottokomitea, jolle kävimme jälleen kerran sanomassa että sähköt ovat poikki. Lakonisen okei -vastauksen jälkeen saimme kuitenkin vielä sanottua "We think it's the water heater. There's something wrong with it". Ahmed reipastui ja tuli kanssamme hissillä yläkertaan, otti ruuvimeisselin käteensä ja avasi boilerin. Tämä sinänsä hyvinkin pelottavan näköinen (olin ollut jo useammillakin tärskyillä tämän kostean tilan komistuksen kanssa) operaatio sujui nopeasti, ja saimme ominkin silmin todeta miltä näyttää sisältä palanut korkean jännitteen ja jännityksen laite. Eipä siinä toisaalta järin kauaa kestänyt kun luukku oli jo ruuvattu takas kiinni. Okei.

Nyt elämme siis jo toista päivää ilman lämmintä vettä asunnossamme. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, kun jo ensimmäistenkin päiviemme aikana paikkakunnalla sähläsimme boilerimme kanssa. Tilanne on tosin hieman muuttunut, sillä tällä kertaa kyseessä ei ole tilapäinen, user errorista -johtuva olotila, vaan luultavasti kolmen viikon herätyssuihkujen ratkiriemukas aikakausi. Paikan ylläpidolta ei ole tullut minkäänlaista viestiä tai aloitetta asian korjaamisen puolesta, joten voidaan hyvinkin olettaa että mitään asialle ei tällä aikataululla ole tehtävissäkään.

Näiden kokemusten jälkeen kaipaa melko kovasti sitä kuuluisaa Suomalaista suoraselkäisyyttä. Kun asiat ovat päin vittua, huoneesta kajahtaa perkele ja korkki narahtaa. Asioita yleensä alkaa tämän sisuuntumisen myötä myös tapahtua, eikä tapahtumapaikoilla kovin usein tapaakaan jees-miehiä huutamassa edellä jo useampaankin otteeseen mainittua mantraa.

---

Päivän kuvakimara: Vessan vetäminen sentään hoituu nappia painamalla. Vai hoituuko?

Kuva-arvoituksen ratkaisu: Oikeassa alanurkassa näkyy viiden litran työkalu, jolla varmistamme että puikulat ja ruikulat pysyvät omalla reviirillään.

Tänään se sitten tapahtui: helvetti jäätyi ja Ammanissakin oli alle 25 astetta lämmintä. Ja uskokaa tai älkää, se kyllä tuntuu kovin kylmältä aikaisemman yli kolmenkymmenen jälkeen.

Suurin ongelma täällä "matalien" lämpötilojen suhteen on aavikolta puhaltava tuuli. Jos lämpötila ei ole yli kolmeakymmentä, kaupungissa puhaltavat rajuhkot puuskat viilentävät ihoa epämukavan tehokkaasti. Shortseilla ja t-paidalla ei siis ollut tänään asiaa pihalle, joten tottakai satuin niillä olemaan liikenteessä. Noh, pahemminkin voisi toki olla. Kysyin paikalliselta kaveriltamme Jordanian ilmastosta yleisesti aamupäivästä, ja sain tietää, että täälläkin talvet ovat itseasiassa melko kylmiä. Asteikon miinuspuolelle meneminen ei ole mitenkään epätavallista. Talven ollessa parhaimmillaan lämpötiloja miinus viiden asteen paikkeilla on tavattu.

Tästä heräsikin mielenkiintoinen pohdinta paikallisesta pukeutumisesta talvella. Koska asunnot eivät muutenkaan ole mitään rakentamisen taidonnäytteitä, uskallan väittää, että asumismukavuus kaupungissa kärsii huomattavasti Joulukuun jälkeisenä aikana. Siitä miten paikalliset selviytyvät talven ylitse en tiedä, mutta aion ottaa selvää. Joka tapauksessa kylmät talvituulet puhaltavat takuuvarmasti löyhästi rakennettujen talojen rakenteista ja yksinkertaisista ikkunoista sisään, ja patterien sekä muiden lämmityslaitteiden puute ei varmasti helpota paikallisten elämää tippaakaan. Onkin suoranainen ihme, että talot ovat sen näköisiä mitä ovat; normaalina viileänäkin yönä sisällä tuntee selvästi paremmin kotimaastamme tuttuja kesälämpötiloja.

Ilmeisesti koko tulevan viikon on ennustettu olevan samanlaista hampaiden kalistelua, joten lienee on syytä vaihtaa shortsit housuihin ja t-paita pidempään kaapuun. Kylmyyden lisäksi eräs toinen varsin ikävä ilmiö kätkeytyy myös näihin hyvinkin suhteellisiin mataliin lämpötiloihin: kun tuuli lakkaa puhaltamasta, hiki alkaa pukkaamaan vanhaan tuttuun malliin. Kaikista häiritsevintä tässä kaikessa hulluudessa on kuitenkin palamisen vaara. Sillä ei ole mitään väliä, onko ilman lämpötila viisi, kymmenen vai viisikymmentä astetta, keskipäivällä olkapäät huutavat hoosiannaa joka tapauksessa. Kyllä valkoisella miehellä on vielä paljon opittavaa rakkaan maapallomme tarjoamista vitsauksista.

---

Päivän kuvakimara: Pilviä Ammanin taivaalla.

Hyvin raskaan lomapäivän jälkeen oli aika rentoutua. Ja tänään kyllä tulikin rentouduttua koko rahan edestä. Aamun lyhyen luennon jälkeen palasimme asunnollemme, ja vedimme neljän tunnin palauttavat nokoset - joista osan aurinkoisella parvekkeella, jonka seurauksena allekirjoittaneella löytyy nykyään myös helakan punainen selkä. Unien aikana mieleen palasivat viikon aikana läpikäymämme aiheet ja kokemukset, niin kursseilta kuin kaupungin kaduiltakin - ja niitä on ollut paljon. Vaikka juttua riittäisi puoleen kirjaan, summaan näin viikon lopuksi vain muutaman päälimmäisen asian, jotka ovat jääneet mieleen kuluneesta viikosta henkilökohtaisemmalla tasolla.

Kursseilta mieleen muistuu erityisesti kaksi luentoa: Toinen, jossa käsiteltiin mm. "Tanskalaista kuvaa" ja toinen, jossa kävimme keskustelua siitä, kuinka kulttuureissamme (Arabit/Islamilainen kulttuuri vs. Länsimainen kulttuuri) näemme toisemme niin stereotyyppisesti kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Kyseiset luennot olivat hyvin raskaita, sillä levottomuuden tunne huokui luokasta ulos ja kadulle osapuolten yrittäessä ilmaista asiansa kohteliaasti, mutta silti totuudenmukaisesti. On ollut hyvin mielenkiintoista huomata, millaista on olla se oikeasti ulkopuolinen ja erilainen kuin valtaosa. Ja samaan aikaan on ollut hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka kohteliaasti paikalliset yrittävät kierrellä ja pehmentää hieman asioita, vaikka varmastikin molemmilta osapuolilta riittäisi voimaa halkoa suuta kiihkeämminkin kuin mitä esille on tullut. Tämä sinänsä positiivinen asia on kurssin kannalta valitettavan kaksiteräinen miekka: toisaalta yhteisen maan löytäminen on helpompaa, kun jokaista kissaa ei nosteta pöydälle ajattelemattoman tarmolla, mutta toisaalta kulttuurien välisiä ongelmia ei tälläkään kertaa ole todella syvällisesti päästy analysoimaan. Osapuolet tuntuvat olevan edelleen yhtä tietämättömiä toisen kulttuurin syvimmistä ajatuksista ja siitä, miten niihin suhtaudutaan itse kulttuurin sisällä.

Käymämme "Intercultural communications" -kurssi on ollut erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus. Paljon uusia ideoita on tullut esille, ja ajatusmaailmaa on myllätty kunnolla juurikin siihen sopivassa, riittävän vaikeassa ympäristössä. Kurssilla on otettu antropologinen, mutta samalla henkilökohtainen näkökulma asioihin, jotka koskettavat meitä kaikkia joka päivä, erityisesti nykypäivän monikulttuurillisessa maailmassa, jossa yhteentörmäyksiä tapahtuu joka hetkellä. Erityistä iloa minulle tuo tieto siitä, että kurssin oppilaat ovat - ja tuntevat olevansa - tasa-arvoisessa asemassa, niin sanotusti samassa veneessä. Tämä on lähentänyt muuten niin kovin erilaisia kulttuureita, ja koska kurssia on vielä jäljellä kolme viikkoa, uskon että pystymme lähestymään toisiamme riittävästi, jotta järkevämpi, ei niin ohjattu keskustelu valtaa alaa ohjatulta ja pintapuoliselta keskustelulta.

Kaupunkien kaduillakin on jo viikon tarjoiltu hyvin monenlaatuista kokemusta, mutta suurelta osin kokemukset ovat olleet sieltä raskaammasta päästä: välillä on tuntenut tulleensa hämätyksi ja jopa huijatuksi, ja usein on tuntenut suurta ymmärtämättömyyden jättämää tyhjyyttä. Tämä on muokannut omaa maailmankuvaa ja näkemystä omasta itsestä tehokkaammin kuin mikään kokemus elämässäni kahteen vuoteen. Harvemmin sen sijaan on tuntenut välittömiä ilahtumisen tunteita, joskin niitä on päivä päivältä jälkikäteen ajateltuna löytynyt aivan yhtä paljon kuin raskaampiakin kokemuksia. Tämä suuri kontrasti on avain eri kulttuurien, niin vieraan kuin oman, sekä henkilökohtaisten näkökulmien ymmärtämiseen. Vaikka kokonaisuudessaan aikamme täällä onkin hyvin lyhyt, tuntuu, että olen ottanut hyvin tärkeän askeleen kohti hyvin vieraita ympäristöjä, ja uskoisin pystyväni olemaan matkan jälkeen huomattavasti vahvempi persoona vaikeissa ja epämukavissa tilanteissa.

Uudesta ympäristöstä on erityisesti pistänyt esille huomio, että lähes aina näillä uusilla kulmilla kulkeminen vaatii valtavasti energiaa ja jaksamista, koska yhtäkkiä ei olekaan mahdollista kulkea hetkeäkään ns. laput silmillä. Tuntuukin siltä, kun maidemme välillä olisi ollut jokin terävä psykologinen raja, jonne koneen laskeutuessa Ammanin lentokentälle jätimme suuren osan henkisestä omaisuudestamme. Vaikka olenkin tottunut tarkastelemaan ympäristöäni intensiivisesti myös kotona Suomessa kulkiessani, tämä kokemus uudesta kaupungista on ollut hyvin intensiivinen. Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa; paljon on tullut myöskin opittua, ja jo niin kovin tututkin ajatus- ja käyttäytymismallit ovat tulleet olan takaa haastettua. Nyt uutta sisältöä odotellessa alkaa viimeinkin tuntua siltä, että taululla alkaisi olla riittävästi uutta tilaa oikeasti omaksua uutta ympäristöä ja sen kulttuuria. Aikaa on myös tähänkin luvassa sama kolme viikkoa, ja vaikka se onkin takuu varmasti turhan lyhyt tarkemman tutkimisen kannalta, olen jo hyvin vakuuttunut että riittävän vahvat perustukset pystytään rakentamaan. Ja niiden päällehän on aina hyvä jatkaa.

Nyt tasan viikon virstaan ohitettuani mielen on vallannut väsymyksen mukanaan tuoma raukeus, jota yritän lähteä lääkitsemään seuraavan viikon tarkemmilla opiskeluilla ja vähemmällä hummaamisella ja rempomisella. Fyysinenkin raukeus tulisi jotenkin saada paikattua, joten sitä vasten otan yleisöltä hyviä vinkkejä vastaan. Tuntuu siltä, että keho on taas vaihteeksi pettänyt tämän vanhan ketun. :)

Ps. Kotiyleisön vireystila mielessä ajattelin perustaa uuden mediasisällön nimeltä viikon videokimara. Katsotaan minne saan tiedostot laitettua, ja yrittäkää kestää kamerakännykän surkeatakin surkeampi laatu. :P

---

Päivän kuvakimara: Tällaisia ei juuri Ammanissa näy. (kuva otettu budapestissa)
Viikon videokimara: Paikallista taivaskanavaa maallikoille: pahamoka&image_id=86444898

Niin uskomatonta kuin se vain voi ollakin, varsinainen ensimmäinen lomapäivämme päätyikin loppujen lopuksi olemaan koko viikon raskain päivä. Aamusta aikaisin liikkeelle lähdettyämme, keräsimme kauniiseen nippuun kaikki mahdolliset lähialueen turistikohteet. Ensimmäisenä vuorossa oli Jerash, joka on vanha roomalainen kaupunki noin 500-luvulta tai jotain siihen suuntaan. Pylväiden katselemisesta joutuvat kaikki muut kuin paikalliset maksamaan kahdeksan dinaaria, ja oikeastaan ja kaikesta mahtavuudesta huolimattaan tunnelman pilasivat kaiken maailman kaupustelijat ja muut turistit. Mutta koska ympäristö oli niin otollinen, päätimme myös turistella nokkamme puhtaaksi, ja hankimmekin paikalta heti ensimmäisenä alkuun beduiinipäähineet sekä kasan postikortteja. Myöhemmin päädyin myös ostamaan kahdelta ilmeisen köyhältä kaupustelijapojalta dinaarin mittaisin pillin. Ja pilli soi.

Seuraavana vuorossa olikin jotain melko erilaista: katollinen kappeli korkealla vuorella. Vaikka paikallista arkkitehtuuria voikin usein hyvällä mielin kutsua hieman huteraksi ja ränsistyneeksi, tästä kohteesta oltiin jostain syystä pidetty aivan erilaista huolta. Vuorella kohtasimme niin epäluuloisten muslimien lisäksi paikallisia hurahtaneita, ja siinä tohinassa kappeli olikin varsin äkkiä läpi katsastettu. Muutama hurahtanut olikin paikalla viettämästä jonkinlaista lapsen nimeämisseremoniaa papin ja vesikulhon äärellä. Hyvänä puolena voidaan tosin pitää ilmeisesti tästä syystä johtunutta namutarjoilua, jonka paikallisen kirkon palkattu namusetä meille pienokaisille vadiltansa tarjoili. Bussi käynnistyi jälleen, ja oli lähellä vajota noin parisen kymmentä metriä suoraan - ei oikealle eikä vasemmalle, mutta alas. Ja pilli soi.

Muinaisen ja mahtavan rooman imperiumin voiman näytteen, sekä neitsyeen maarian kappelin jälkeen lastasimme haisevat ruhomme jälleen bussiin. Tämän matkan aikana sain huomata, mitä noin puolitoista tuntia yhtäjaksoista keskipäivän paahdetta tekee suomalaiselle grillibroilerille: punastahan siitä tuli. Mutta koska vahinko oli jo päässyt tapahtumaan, päätin kiduttaa tätä kovin uppiniskaista hahmoa vielä toisella satsilla vastaavaa paahdetta. Onneksi tämä tuoreempi kohde - varsin tyylikäs, ristiretkien aikainen linna korkean mäen päällä - tarjosi hieman parempaa suojaa, vaikka varsin valoisaa arkkitehtuuria paikalliset arabit olivatkin muinoin käyttäneet. Linnassa ehdimme jopa valitettavasti virua vain pienen hetken, ja kusella käymisen jälkeen oli jälleen lähdettävä matkaan. Ja pilli soi.

Tässä välissä kävimme syömässä jotain "hyvin paikallista". Tämä "hyvin paikallinen" paljastui kuitenkin leiväksi, riisiksi ja mausteiseksi lihapullakeitoksi syrjäisen hotellin allasosastolla. Kovin kauaa emme kuitenkaan paikalla viipyneet, vaan jatkoimme mitä pikimmiten illan viimeiseen kohteeseen Drupiin(?), jossa pääsimme jälleen kerran ihastelemaan jonkinsorttista roomalaista arkkitehtuuria. Mutta tämä paikkapa sisälsikin melkoisen yllätyksen sinänsä: maisemat, joille en aivan heti osaa nimetä minkään vetävän vertoja. Vuoren laelta pystyi katsomaan niin Liberiaan(?) kuin Palestiinaankin, ja maisema jatkui niin pitkälle kuin kehtasi yrittää katsoa. Paikalla sattui myös sopivasti olemaan jonkinlainen kansanmusiikin festivaali, jota maiseman jälkeen jäimme katselemaan. Muutamaa kaktushedelmää(?) ja dinaaria myöhemmin päätimme kuitenkin siirtyä syrjempään. Väsyneinä ja raihnaisina yritimme milloin arvuutella tähtikuvioita ja milloin puhua uskonnoista ja asepalveluksista. Bussi kuitenkin tuli jälleen kerran, ja tunnin odottelemisen jälkeen pääsimmekin lähtemään takaisin - vain 14 tuntia päivän alkamisen jälkeen. Ja pilli ei soinut.

---

Päivän kuvakimara: Ei pommeja Palestiinaan.

Tänään vietimme matkamme ensimmäistä lomapäivää. Vaikka täysin lomalla ei oltukaan (aamulla tunnin luento), aamun aikaisesta herätyksestä johtuen vietin varmaan pisimmän hassuttelupäivän mies muistiin. Keskipäivän aurinkoa pääsin myös ihaileen kerrankin makuuasennosta. Vaikka ihoa nyt hieman illalla kiristääkin, keskipäivän laiskottelu oli henkiselle hyvinvoinnille vähintäänkin välttämätöntä.

Päiväksi lähdimme jälleen kerran kaupunkiin, tälläkin kertaa uuteen osoitteeseen. Kävimme paikallisessa, melko hulppeassa ostoskeskuksessa. Ostari tuntui tällä kertaa olevan hieman paremmille ihmisille, joten ainoa järkevä liike elokuvateatterin lisäksi oli kirjakauppa. Kirjakauppa olikin kaikin puolin positiivinen yllätys: myyjät olivat erittäin asiantuntevia ja mukavia, eivätkä yrittäneet puskea mitään paskaa laukkuun vaan olivat oikeasti kiinnostuneita asiastani, taustastani ja kulttuuristani. Paikan libanonilaisen myyjän kanssa juttelimmekin pitkän aikaa, sillä valitsin itselleni sopivaa arabian oppimateriaalia. Hän auttoi minua löytämään sopivat materiaalit, ja juttelimme kulttuuriemme ja kieltemme eroista melko pitkäänkin. Myös kaupan kaksi muuta myyjää, yksi palestiinalainen ja toinen armenialainen tyttö olivat aidosti kiinnostuneita asiastani ja auttoivat parhaansa mukaan, vaikka selvästikään heidän englannin kielen taitonsa ei ollut miehen kanssa aivan samalla asteella. Lopputuloksena löysin itselleni kaksi erittäin korkalaatuista oppikirjaa (tai tarkemmin materiaalipakettia), jotka eivät myöskään maksaneet aivan järjettömiä summia.

Kirjakaupan ja elokuvan jälkeen erosimme ruotsalaisesta ystävistämme, ja lähdimme tutkimaan kauppakeskuksen lähistöllä olevaa aluetta. Ensi kerran törmäsimme myös paikalliseen viinakauppaan, jossa myös osattiin vähintäänkin kohtuullisesti kertoa hyllyssä myynnissä olevista tavaroista. Päädyimme ostamaan pari pienempää viinapulloa paikallista, vahvaa viinaa, joka oli äärimmäisen halpaa. Kaupasta poistuessamme huomasimmekin sitten heti toisen, sen jälkeen kolmannen ja vielä myöhemmin neljännenkin viinakaupan. Hyvin epätavallinen kaupunginosa siis oli kyseessä toden totta.

Käytyämme syömässä paikallista halpaa ja jälleen kerran erinomaista ruokaa, törmäsimme takakujilla jonkinasteiseen paikalliseen nuorisokoplaan. Porukka oli hyvin ystävällisen oloista ja juttelimme parhaamme mukaan asioista, mistä vain pystyimme kielimuurin ylittämällä puhumaan. Sanoimme etsivämme shishaa ja tupakkaa siihen, jolloin he opastivat meidät paikalliseen liikkeeseen, josta iso shisha irtosinkin melko järjettömän halvalla: 25 dinaaria. Parhaan käsitykseni mukaan saimme jopa jonkin verran alennusta tavaroista kaverien oltua mukana ja neuvoteltua tilannetta, mutta ikävämpi puoli tuli vastaan kun jouduimme ostokset tehtyämme tekemään pimeätä kauppaa diilit neuvotelleiden paikallisnuorten kanssa. En tiedä kuinka yleistä tälläinen "turistin avustaminen" paikallisille on, mutta väkisinkin sitä kokee itsensä hieman huijatuksi. Loppujen lopuksi neuvottelimme avun hinnaksi 20 dinaaria, jotka annoin äkkiä ja sanoin painuvani nukkumaan, koska olin väsynyt. Kaveriani he sen sijaan lähtivät opastamaan vielä paikalliseen "metallimusiikkiliikkeeseen", josta pitkän taksimatkan ja parin paikallisen iskelmäkaupan jälkeen kaverilleni jäi käteen vain 20 dinaaria vähemmän rahaa.

Loppupäivä sujui kuitenkin varsin mukavasti, sillä kaverit sentään opastivat minut sopivasti hyvin mukavan ja leppoisan taksikuskin autoon. Automatkalla juttelimme mukavia kaupungista ja kulttuureistamme, sekä yritimme selvittää tarkemmin mihin olin matkalla. Vaikka kielimuuri olikin ilmeinen, mies yritti parhaansa ja saikin keskustelusta englannillansa yllättävänkin eloisan. Matkan päätteeksi mittarin näyttäessä hieman reilua kahta dinaaria annoin kuskille viisi, ja sanoin että pidä kolme. Mutta mitä odottamattominta tapahtui: kuski antoi minulle kolme dinaaria takas - ilmeisesti oli nauttinut seurasta. Pidin kuitenkin pääni ja sanoin, että kiitollisuus on minun puolellani, ja maksoin matkasta sen kolme dinaaria, mitä olin alun perin luvannutkin maksaa.

Päivän lopuksi, matkan ensimmäinen kylmä kalja kädessä, päälimmäinen ajatus koskee suhdettani paikalliseen kulttuuriin. Jonkinlaisena opetuksena voisi summata, että paikalliset ovat aidosti mukavia, mutta taka-ajatuksien suhteen kannattaa olla varuillaan. Hieman myöskin tuntuu siltä, että saattaisin olla turhan pehmeä kaveri tällaiseen bisneskulttuuriin pidemmän päälle. Mene ja tiedä, tosin, kaikki on aina opittavissa - ja paikallisesta yrittämiskulttuurista voisi kyllä kieltämättä ottaa mallia kotosuomeenkin.

---

Päivän kuvakimara: Now this is beer, mother fuckers.

Tämän päivän aamu sujuikin jo melko rutiininomaisesti. Silmät sirrissä liikkeelle lähdettyämme koin ensimmäistä kertaa matkan aikana syvempiä mietteitä ympäristöstä. Kiinnitin erityisesti huomiota paikalliseen katukulttuuriin: roskasäiliöitä lojuu ylitsevuotavina kaikkialla ja puolet sisällöstä koostuu elävistä kissoista. Ihmiset ajavat autoilla sekä kävelevät samassa tilassa. Hyvin monet tontit ovat nykytilassaan joutomaata, joita kansoittavat satunnaisesti paikallisten kortteleiden lapset palloineen, ja aika usein viereisten toimitilojen - kuten hääjuhlatilojen - asiakkaat. Erityisesti samalla kaistalla kävely tuntui aluksi hyvinkin vaaralliselta, mutta nyt ajatukseen on jo melko tottunut. Ja missä ovat kävelytiet? Niiden keskellä kasvaa palmuja, kuusia, ja kaikkea muuta siltä väliltä. Jokaisella asukkaalla on oikeus tonttiinsa, ja tähän tonttiin tuntuu perinteisesti kuuluvan myös talojen edessä olevat jalkakäytävät, vaikka viranomaiset tästä kuulemma välillä eri mieltä ovatkin.

Normaalin päivärutiinin läpikäytyämme lähdimme perinteisesti vapaalle. Tällä kertaa kävimme lävitse elektroniikkakaupan, Burger Kingin, sekä erään paikallisen, erittäin laadukkaan "coffee shopin". Muutaman tunnin makutupakkaa sishasta siemailtuamme ja toistemme kanssa seurusteltuamme pölähdimme pienemmällä porukalla katsomaan hieman modernimpaa kävelykatua. Kyseistä katua ei kieltämättä nopeasti vilkaistuna pystynyt enää erottamaan vaikkapa suomalaisesta kävelykadusta. Kuitenkin hetken käveltyään huomaa, että missään ei ole köyhiä, kukaan ei ole yksin, porttikongeista ei haise kusi eikä oksennus, eikä tiellä palloillessaan käytännössä tarvitse pelätä muutenkaan ylipäätänsä mitään. Kantapubin ördäävät spedet on mukavasti sijoitettu melko kauas: rajan taakse ja tuhannen kilometrin päähän.

Aikaisemmin kahvilassa seurusteltuamme tuli paikallisen ystävämme kanssa esille perinteiset inttipuheet. Oli kieltämättä rentouttavaa huomata, että maasta ja armeijasta riippumatta asepalveluksen peruskomponentit ovat hyvinkin samanlaisia. Kaikkia siis vituttaa, tekee mieli perseillä ja missään ei ole mitään järkeä. Vaikka Jordanian kolmella rajalla pommit paukkuvatkin ja laittomia asekauppiata kulkee tiuhaan tahtiin uusia asiakkaita etsimässä, maa on jo pitkään onnistunut menestyksekkäästi ja kunniakkaasti pitämään levottomuudet loitolla. Tästä saa epäilemättä kiittää maan tiukkaa asepalvelukulttuuria, josta perseilystä huolimatta valmistuukin ilmeisen hyvällä prosentilla vain valiojoukkoa. Samaa ei voikkaan sanoa Suomen Isän Maan Puollustus Voimien kermaperseistä, jotka tälläkin hetkellä nukkuvat ruususen unta pehmeiden vällyjen välissä odottamassa aamun lämmintä suihkutteluhetkeä ja keittiöhenkilökunnan maidosta tekemää kaurapuuroa. Supokin tarkoittaa kotimaamme kielellä vitsiä, mutta täällä en välttämättä haluaisi joutua paikallisen salaisen palvelun kanssa tekemisiin.

Päivän kaupunkikierroksen päättyessä lähdimme kyttäämään perinteiseen tapaan taksia. Tällä kertaa taksin saaminen oli normaalista poikkeavasti yli kahden minuutin yritys, mutta odotus palkittiin perinteiseen tapaan kahden dinaarin matkalla läpi paikallisen maiseman ja kulttuurin. Illan hämärtäessä taksissa istuessani tajusin; alan kovasti tykästymään tähän maahan, kaupunkiin, ja niiden kulttuuriin.

---

Päivän kuvakimara: Kissa.

Mitä eiliseltä jäi sanomatta, tänään puhutaan lisää. Eilen käytyämme ostarilla sain huomata täkäläisen hintatason olevan mukavasti kaikessa noin kolmekymmentä prosenttia kevyempi kuin kotosuomessa. Tämä on erittäin mukavaa, sillä hinnat ovat useassa tapauksissa samat dinaareissa kuin ne ovat Suomessa euroissa - ja melko useiden tuotteiden kohdalla hinnat ovat vieläkin halvempia. Liikkeissä käydessä ei siis juurikaan tarvitse mietiskellä hintoja, ja yhdessäkään liikkeessä mikään ei ole vielä maksanut dinaareissa mitattuna enempää kuin mitä Suomessa makselemme samoista hyödykkeistä euroissa. Joskin ihan kaikissa liikkeissä tuotteilla ei hintalappua ole.

Mutta.

Jotkut asiat ovat jopa aivan järjettömän halpoja. Näihin kuuluvat muun muassa tupakkatuotteet, kirjat (vain viidesosa siitä mitä länsimaissa yleisesti maksellaan) mehut ja juomat sekä tuoreet leivonnaiset - ja mikä parasta: taxit. Kahdenkymmenen minuutin taxirilluttelu irtoaa keskimäärin noin kahdella dinaarilla! Tämä tosin tarkoittaa, että asiakkaan on syytä olla valppaana taksamittarin käymisestä. Sama matka illalla kuljettuna maksoikin yllättäen tuplahinnan päivän hintaan verrattuna. Ovatpa hinnat tästä huolimattakin aivan naurettavan halpoja, sen myönnän, mutta kaupankäynnin suhteen on syytä olla tarkkana.

Illan päätteeksi kävimme vielä kuvailemassa lähiympäristöä illan hämärtäessä. Samaan aikaan kun moskeijasta kuului rukousääniä, kävimme paikalla häiriköimässä ja tunkemassa uteliaat turistinokkamme portin pielestä sisään. Paikallinen arkkitehtuuri on kieltämättä jotain ihan muuta, ja en millään malttaisikaan odottaa ensimmäisen filmirullani purkamista matkan loppuun asti. Ehkäpä rullan voisi käydä kehittämässä paikallisessa valokuvausliikkeessä, kun sellainenkin sattui tänään kohdalle osumaan...

---

Päivän kuvakimara: Kaunista.

Tänään koettiinkin sitten jos jonkinmoisia kulttuurimölkyröitä. Aamun, päivän ja aamupäivän oikeasti mielenkiintoisten kulttuuri- ja tietokonegrafiikkaluentojen jälkeen päätimme käydä haukkaamassa perinteistä tinkimättä tiukkaa Jordanialaista pizzaa. Ja kyllähän se maistui. Tuli samalla testattua punaisen pippurin toimivuus kuumuutta lievittävänä komponenttina. Ihan helppoa ei valkonahkaisen Suomalaisen ole täälläkään maassa keskipäivästä olla: varjon pituus tuppaa suurimman osan ajasta lähentelemään kymmentä senttimetriä.

Päivän ikävin hölmöys käveli vastaan ssh/imap/ftp/vapaa valinta muodossa - EI OLLEEEE! Yliopiston hifiwifin proxy kun ei päästä muita kuin http-yhteyksiä lävitse. Niistäkin kaikki suomeen pyrkivät yhteydet ovat melkoisia Häkkisiä. No, tuleepahan sivut silti ladattua, eikä yhteyden voi sanota sentään pätkivän. Sähöturvallisuudestakin saatiin taas oppituntia: jos pylpyräsi ei työnny kiltisti pistorasiaan niin mustekynällä saadaan asiaan vauhtia ja turvamekanismit näppärästi kierrettyä. Sillä lailla!

Iltapäivää vietimmekin sitten yhtä lailla perinteisesti ostarilla. Kyseinen pytinki on kyllä hulppeinta mitä koskaan on kävellyt vastaan. Parit leffateatterit, carting-rata, tuhat ja yksi kauppaa, ravintoloita, coffee shoppeja (lol) ja jäätelökioskeja oli niin paljon että yhdessä jos toisessakaan päivässä niitä ei lävitse kahlaa. Ja samalla tuli todistettua jälleen kerran Suomen perähikiäisyys todeksi: vaikka maamme ovat väestömäärältänsä yhtä suuret, silti vain toisesta niistä löytyy, mitä? a) Burger King b) Kentucky Fried Chicken c) 4d-elokuvateatteri d) Vessat joissa perseen pyyhkimisen sijaan suihkutellaan vettä perään ja paskannetaan kaivoon. Kyllä, aivan oikein. Vastaus on asdf.

Ps. Eräs toinen kovin moniulotteinen suihku asunnossamme suostui viimeinkin tiristämään tipan lämmintä vettä sisuksistaan. Sinänsähän paineen puute putkistossa ei ole niin outoa, asian näkee kurkistamalla vaikkapa suihkumme varteen josta tulee enemmän vettä ulos kuin kaikista suihkun kahdestasadasta asiallisesta reiästä yhteensä.

---

Päivän kuvakimara: Suomalaisella sähköalan osaamisella kova kysyntä Jordaniassa.

Pimeys hiipii tupaan ja samoin mieleen. Nyt sitä vasta todella tajuaa mitä sitä on tullu tehtyä ja mihin sitä onkaan lähteny. Vinot seinät ja kaoottinen liikennekulttuuri kertoo omaa sanaansa tästä maasta. Eipä silti, enemmän positiivisia yllätyksiä on jo kävelly vastaan kun mitä negatiivisia ennakko-oletuksia on täyttynyt. :)

Aamu ja kahdeksan. Siinä tulee olemaan tämän reissun rytmi. Kurssit näytti aika tiukoilta puristaa ja jotain kirjojakin pitäs ostaa. Onneksi ei olla tässä veneessä lainkaan yksin, mukavasti sai jo otettua kontaktia sekä kohtalontovereihin että paikallisiin opiskelijoihin. Maijalle sen verta että selviskin jo että kuka täältä olis tulossa Suomeen: Yusuf. Syy, minkä takia kommunikointi on ollu hiljasta, on koko homman epävarmuus: Jordaniasta kun ei saa lainkaan viisumia Suomeen vaan se pitää käydä Syyriasta asti hakemassa - ja Syyriaanhan täältä ei kulje edes kunnolla julkisia. o_O Lupasin auttaa parhaani mukaan kaveria sitten kunhan asiat täällä päässä selviää ja Suomen matka realisoituu. Nyt kuitenkin unta. :)


Ps. Hookahit on halpoja kun saatana, huomenna vois käydä kaupasta ostaan ja kuluttaa sitä hieman täällä kämpillä. Kuhan matka on ohi niin DHL:ltä tulee iso paketti kotimaahan... :>


---

Päivän kuvakiusaaja: Jordaniassa sähköturvallisuus otetaan vakavasti

07:30 Herään. Huomaan nukkuneeni pahasti pommiin. Ei kun ylös ja äkkiä autoon.
07:45 Lähden liikkeelle. Ajan käytännössä itseni lähes bussin alle, turmalta vältytään hyvin täpärästi.
08:10 Olen Valkeakosken linja-auto asemalla. Bussi lipuu nurkan takaa laituriin - ja voihan saatana, käteistä on 0e. Juoksen aivan helvetin nopeaan automaatille ja takaisin, ehdin täpärästi bussiin.
08:15 Aloitan irkkaamisen, rules.
08:45 Lopetan irkkaamisen, rules.
08:55 Olen tullintorin apteekissa, ja huomaan että resepti on unohtunut kämpille. Ja ei kun hakemaan.
09:10 Huomaan bussini juuri menneen, päätän poiketa aamiaiselle
09:30 Vitun kallis aamiainen on nopeasti syöty ja paha mieli saavutettu. Vuodatan ajatukseni irkkiin samalla kun laahustan kämpille.
10:05 Käyn paskalla, laitan pyykit koneeseen ja huomaan ilokseni saapuneen perintätoimistolta epämääräisen kirjeen, jossa lukee vitun isolla velka. Totean että kyseessä on sama murheenkryynilasku josta on jo tapeltu Saunalahden kanssa ties kuinka pitkään. Vituttaa. Otan reseptin ja katoan kiireellä pihalle.
10:25 Olen taas apteekissa, vuoronumeroni tulee kohdalle - ja mitä, väärä resepti. Iso perse. Lähdenkin siis lekurin sijaan hakemaan valokuviani toisaalta. Mulkututtaa.
10:40 Hyppään takas kakkoseen ja kämpille.
10:50 Otan reseptin, onneksi myöhästyn bussista takaisin mentäessä lievästi. Takas sisälle kyttäämään siis.
11:10 Syöksyn bussiin päättärille, vaihto sentään vielä meni juuri ja juuri.
11:25 Tullintorin apteekissa saan palvelua ja piikin. Soittelen terveydenhoitosäätiölle, saan ajan kahdeksitoista.
11:35 Tapaan Aran. Vuodatan pari kyyneltä ja hänkin melkein herkistyy - tai sitten ei. Päivä kuitenkin jatkuu. Väsyttää.
11:45 Kirjoittelen lipastolla lippua ja lappua TOASnettiin tulevista muutoksista. Tulostan paperit, ja saan huomata että laitoksemme tulostusluokkana toiminut tila on pistetty säppiin. En ehdi jäädä selvittelemään vaan painelen lekurille.
12:05 Saan piikkiä. Jalkapöytään, mahdollisimman kovaa ja korkealta - vapaapudotuksena nimittäin. No, ei se mitään. Hieman lisää desinfiointiainetta ja sama piikki työntyy vasempaan olkavarteen. Vahinkojahan sattuu, eikö?
12:15 Käyn lipastolla taistelemassa tulosteiden kanssa. Haen vaksit avaamaan luokan ovea vain huomatakseni että tulostimet ovat poissa käytössä.
12:20 Moikkaan toveriani Legendaa työn touhussa. Nopeasti juteltuamme pyyhkäisen itseni 24h mikroluokkaan.
12:30 Ensimmäinen kone ei toimi.
12:31 Toinen kone ei toimi.
12:32 Kolmas kone ei toimi, mutta kyllähän tällä homman saa tehtyä kun antaa windowsin vain ladata rauhassa. Eihän tässä mikään kiire...
12:45 Tulostin ei toimi. VOI VITTU.
12:50 Saavun päätalolle. Täällähän on remontti. Eksyn.
13:00 Pääsen ulos päätalosta ja totean että ei sitten vittu tulosteta. Mikroluokka lienee suljettu, tai ainakin harvinaisen hyvin estetty.
13:05 Käyn kirpputorilla tekemässä löytöjä, mahtavaa. Kiireellä bussiin, korttikin pitää ladata ennen sitä.
13:20 Kämpillä. Tai ainakin melkein - avaimet eivät löytyneetkään taskusta! Saatanan vittu, päästäkää sisälle, huutaa pikkumyy tuskissaan oven takana.
13:25 Naapuri sattuu kohdalle. Sähläämme yhden jos toisenkin puhelimen kanssa, sillä omastani on akku loppu ja kämppämme WLAN ei sitten päästänytkään minua ulkoverkkoon.
13:35 Ovi avataan. Siinähän ne avaimet ovatkin tuolillani. Huomaan unohtaneeni pyykit. Tiskikonekaan ei toimi.
13:51 Tässä ja nyt. Seuraavaksi voisin korjata vaikkapa pari tietokonetta! :

---

D