IRC-Galleria

Tyly kahdeksan aamu iski lomapäivänä vasten kasvoja kuin betoniin kastettu märkä pyyhe. Tänään ei kuitenkaan ollut tiedossa mitään edes etäisesti kosteaa, vaan tappavan paahtava päivä Petrassa ja Wadi Rumissa. Shokeeraavasta lomapäivän aamusta huolimatta odotukset olivat hyvin korkealla, ja jalka nousi vuoteesta tavallista motivoituneemmin jo hieman seitsemän jälkeen. Ja tuolle motivaatiolle onneksi myös tarjottiin katetta koko rahan edestä.

Heti alkuun paahdoimme maan halki bussissamme, jonka ilmastointi jostain syystä tuntui toimivan vartti kerrallaan. Matkan ensimmäisen kahden tunnin aikana tämä pahan onnen ilmastointi ei tosin toiminut lainkaan, ja pääsimmekin jo heti aamusta maistelemaan tulevia. Hieman jo nestehukasta nuokkuen ja omaa kuntoani epäillen, mutta siitä huolimatta edelleen toiveekkaana saavuimme matkan puoliväliin, Petra nimiselle huoltoasemalle. Tämän loukon nimellä ei valitettavasti kylläkään ollut mitään tekemistä itse kaupungin tai niin ikään matkailukohteenkaan kanssa, mutta hinnat olivat aivan yhtä kohdallaan kuin kiveen hakatussa kaupungissakin. Noin kuusin kertaisiin hintoihin yritettiin tuputtaa yhtä jos toistakin kamelin kakkaa, ja tuotteet olivatkin täysin samaa sutta ja sekundaa kuin mitä muissakin matkamuistomyymälöissä tuputetaan. Tämän valheen lävitse taidokkaasti luovittuani päädyin ostamaan vain pakan postikortteja ja juoman. Tulos: kortit, halpoja; Juoma: kallista kuin vesi helvetissä. Paikan vessa oli myös varsin ovelasti suunniteltu loukku, sillä kusella käytyään ja kädet pestyään sai huomata, että käsipyyhkeet irtoavat ovenvartijalta vain dinaareja vastaan. Nakkasin puolikkaan dinaarin lootaan, ja pappa ojensi ystävällisesti käsipyyhkeen tukkurasiasta, jonka hinnan on täytynyt olla vähemmän kuin mitä pelkästään omaan kappaleeseeni tulin sijoittaneeksi. Kovasti olisi tehnyt mieli pyyhkiä perse tuohon liinaan, mutta tähän suuntaan vessan portista käveltäessä se oli jo piirun verran myöhäistä. Turistiloukkuja tässä maassa todellakin kannattaa varoa. Jos liikkeen nimessä mainitaan mikään maan nähtävyyksistä, on olemassa vain yksi oikea toimenpide. Juokse - ja muista pitää lompakosta tiukasti kiinni.

Uudestaan tien päälle päästyäni aloin lipittelemään huoltoasemalta ostamaani, tilanteeseen nähden varsin osuvasti nimettyä Bitter Lemon -soodaa. Maisemat alkoivat pikkuhiljaa vaihtumaan, ja parin tunnin vuoristotieajelun jälkeen saavuimmekin viimein aitoon Petraan. Jälleen kerran lippuluukulla käytiin opiskelijan taskuilla, mutta tällä kertaa sentään rahallensa sai suhteellisen rehellistä vastinetta. Portista sisään päästyämme näkymät olivat todella ällistyttävät. Ensimmäisenä silmään paistoivat muutamat pienemmät haudat, mutta todellista herkkua oli vasta kävely läpi huimaavan korkean ja mutkittelevan solan, jonka sisälle oli jo vuosituhansia sitten kaivettu yksityiskohta jos toinenkin. Aivan kaikki yksityiskohdat eivät edes olleet puhtaan kosmeettisia, vaan paikallinen insinööritaidonnäyte vaelteli pitkin kellertäviä, kapeita seinämiä. Tällä polven korkuisella kuorulla oli aikoinaan tyydytetty seudun veden tarve sateen ja kosteuden avulla, jotka tiivistyivät ja putosivat solan reunoja alas ja jatkoivat matkaansa kouruissa kulkusuuntaamme nähden pienoisen alamäen vallitessa.

Pidemmälle päästyämme saimme kasvojemme eteen nykyään jo valkokankaallekin tallennetun näkymän. Petran suurin hauta, Indiana Jonesin Viimeisessä ristiretkessäkin vilahtanut kallioon hakattu monumentti oli jotain todella ällistyttävää. Valkokankaalla rakennelman koko ei todellakaan tule oikeuksiinsa. Tämä kallioon hakattu hautakammio on aivan valtavan massiivinen laitos. Tunnelma ehti olemaan turistien määrästä huolimatta useamman minuutin henkeä salpaava, ja tuon mielen tilan vallitessa erheellisesti yhdyinkin paikalliseen kamerakompaniaan napsimaan kuvia kuin hölmöläinen. Puolustuksekseni sentään voin sanoa, että ottamistani, noin viidestätoista järjestelmäkameran kuvasta pitäisi luultavasti saada koostettua vähintäänkin kohtuullisen korkearesoluutionen versio tästä mahtavasta kulttuuriaarteesta. Vaikka puolet rullasta menikin kertaheitolla jakoon, paikalla ei ollut kauheasti muuta kuvattavaa. Petra on nimittäin siitä haastava kohde valokuvaajalle, että sen taikaa on lähes mahdotonta tallentaa filmirasiaan. Solan läpi tarvitsee jokaisen itse päästä kulkemaan ymmärtääkseen mitä paikalla tarjottavanaan.

Hengityksen taas tasaantuessa ja palatessani maan pinnalle alkoi kuulokeskukseen saapua runsaasti ärsykkeitä. Ympäristössä sattuu olemaan niin turistien, oppaiden ja kameleiden lisäksi paljon paikallisia kauppaamassa rihkamaansa. Nämä kohteen tunnelman pilaavat paskabasaarit ihmetyttävät suuresti. Asiakaskunta näytti jatkuvasti olevan hyvin lähellä nollaa, mutta siitä huolimatta kauppa tuntuu kannattavan päivästä toiseen. Kauppiaitahan ei sinänsä yrittelijäisyydestä sovi syyttää, mutta sormen voikin hyvillä mielin suunnata suoraan turistin idioottien suuntaan, jotka näihin ansoihin päivästä toiseen lankeavat. Värillisten kivien, muovipuukkojen ja tuhannen dinaarin vesipullojen lisäksi tarjolla oli ah-niin-järkevää-tällä-kelillä kahvia, pullaa ja korvia vihlovaa markkinapuhetta. Jälleen kerran muistui mieleen toivomukseni siitä, että ihmiskunta vielä joskus saavuttaisi edes jonkinlaisen älykkyyden tilan. Tällä kertaa ei kuitenkaan onni ollut mukana, vaan hampaita kiristellen piti väistellä kauppiaiden verbaalisia täsmäaseita samalla kun parhaansa mukaan yritti nauttia näkymistä. Ja tämä, rakkaat veljet ja siskot, ei ole ollenkaan niitä mieluisimpia kokemuksia mitä elämässäni on vastaan kävellyt. Niin kun paikallinen ystäväni sanoi, olisi pitänyt muistaa ottaa puukko taskuun bussista lähtiessä.
Muinaisesta kaupungista ulos selvittyämme eräs toinen huono-onninen ystäväni päätti käydä kokeilemassa bazaarien sijaan porttien ulkopuolella sijainnutta Indiana Jones -kauppaa. Tämänkin putiikin sisältä löytyi kuitenkin - yllätys yllätys - aito aavikkopiraatti sivistyneen seikkailija-arkeologin sijaan. Reissun ainoana positiivisena myyntitilanteena jäikin mieleen muinaisen kaupungin ainoa virallinen asukas, porttien sisäpuolella jo iät ja ajat asunut vanhempi kaupustelija. Tämä suloinen jääräpää ei edes valtion lupaaman puolentoista miljoonan dinaarin edestä ole kotiaan vielä tähänkään päivään mennessä jättänyt. Eikä ihme, kielitaitoa muukalaisten kanssa jo useamman vuosikymmenen harjoitettuaan miehellä olikin melkoista momenttia. Täydellisen englannin lisäksi muita hyvin osattuja kieliä ei enää yhden käden sormilla lasketa.

Iltapäiväauringon paistaessa astuimme jälleen minibussiimme ja lähdimme kohti Wadi Rumin aavikkoa. Perille päästyämme ja pariin otteeseen poliisien kanssa sekoiltuamme saavuimme beduiinileirille, josta jo etukäteen olimme maksaneet alun perin suolaiselta tuntuneen hinnan. Ilta kuitenkin lähti pimeyden jo vallitessa mukavasti käyntiin, ja erittäin miellyttävän illallisen jälkeen pistimme virtuaaliset levyt pyörimään ja aloimme riehua paikalle rakennetun tanssilattian ympärillä shishoinemme. Valitettavasti emme kuitenkaan illan mittaan olleet ainoat paikalla riehuneet, vaan eräs leirimme beduiineista oli päättänyt illan aikana nauttia turhan paljon miestä väkevämpää, ja tilanne raukesikin vasta poliisien avulla. Kohtauksen sivutuotteena jo maksamamme keskiyön kävelyretki katosi kuin pieru saharaan, sillä yhtäkkiä matkaoppaamme päätti olla asiasta kiinnostumatta. Tunnin kuitenkin kärsivällisesti odoteltuamme paikalla olleet, hieman paremmat asiakaspalvelijat päättivät lähteä toteuttamaan toiveemme, joten pääsimme tarpomaan keskelle ei mitään ilman minkäänlaista käryä ympäristöstä. Vaan eipä reissun aikaan ympäristöä enää katseltukaan, vaan silmät ohjautuivat pystysuoraan ylös päin selän koskettaessa hiekkadyyniä. Tätä aivan käsittämättömän yksityiskohtaista tähtitaivasta silmillä syödessä arkiset murheet katosivat, ja tilalle saapuivat näkymiä vastaavat mietteet, joita ajoittain ohitse kulkevien tähdenlentojen aikana tuli usein lausuttua hiljaa ääneen.

---

Päivän kuvakimara: Tapani mukaan asiasta toiseen ja härkää sarvista: Jordaniassa graafinen suunnittelu ja printti ei ole ihan maailman luokan tasoa. Tämäkin kaunis nainen on saanut annoksen jos toisenkin kuolleen meren hiekkaa naamalleen, ja kas, kaunishan se on kuin lehmän raato. Tällä kertaa syypää on tosin photoshopin ääressä ollut artisti, eikä malli itse.

Jordanian yön tummuessa, kahvimuki kädessä ja sisha toisessa. Kavereiden kanssa on todella mukavaa lähteä hieman katsastamaan kaupungin katuja, kun mahan saa täyteen muutamalla eurolla. Hyvät pastat naamaan lapattuamme, jäimme avoimen wlanin päähän roikkumaan ja käyttelemään facebookia. Erittäin sosiaalista siis. ;)

Nettiyhteyksien toimimiseen ei kuitenkaan ole maassa luottamista, kuten olemme viimeisen kahden päivän yliopistolla joutuneet huomaamaan. On täysin käsittämätöntä, kuinka sellainenkin organisaatio kuin yliopisto on niin epäjärjestynyt että tekee mieli itkeä. En täysin ymmärrä mistä on kyse kun langatonta verkkoa ei vaan saada toimimaan edes kolmessa päivässä, mutta sen tiedän että kurssityömme nimi on todellakin käymässä toteen. Failtrace tuskin valmistuu seuraavan viikon aikana, vaikka nopeasti hyvään alkuun netin vielä toimiessa ehdimmekin jo päästä. Ei ihmekään että tietojenkäsittelytieteiden opiskeleminen on täällä maassa hieman haastavaa.

Mutta pois koneiden parista. Huomenna lähdemme porukalla paahtamaan aavikolle, ja ensimmäistä kertaa maassa ollessa pitkälle paidalle ja housuille tulee oikeasti tarvetta. Sinänsä maassa ei olisi mitenkään suotavaa toki shortseja yleisesti käyttää, mutta minkäs teet kun nestehukka kohtaa jos pukeutuu säädyllisesti. En yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka paikalliset pystyvät päivästä toiseen kulkemaan pitkissä housuissa ja siisteissä paidoissa kaduilla, mutta ilmeisesti kaikkeen tottuu. Vielä vähemmän ymmärrän, kuinka paikalliset naiset selviävät kokomustissa kaavuissaan elossa edes kymmentä minuuttia, mutta ehkä näihin perinnevaatteisiin on vain synnyttävä.

Joka tapauksessa nyt on kiire. Huomenna pääsemme Indiana Jones -tunnelmiin Petralla, ja sen jälkeen toden totta aavikolle juhlimaan beduiinien kanssa :)


Ps. Pahoittelut tämän päivän huonosta kieliasusta. Piti kirjoittaa tämä leiska alle kymmenessä minuutissa kun kaikilla oli olevinaan neljän tunnin istumisen jälkeen niin helvetin kiire :P
---

Päivän kuvakimara: Ravintolassa oli viihtyisää.

Tänä iltana päätimme ottaa rennosti, ja vuorossa olikin tutustuminen saksalaisiin tovereihimme hostellimme kotoisassa ympäristossä. Samalla kun opiskelutoverimme pakersivat huomiseksi palautettavaa koettansa lainakoneilla, suomalaiset heittivät tyylikkäästi perseet olalle - ja syystä.

Kommunikointikurssimme vetovastuuseen on nousi tämän viikon alusta aito suomalainen yliopistopersoona. Luentojen luonne muuttui kerralla. Tahti tiukkeni eikä armoa annettu, mutta toisaalta materiaalikin on varsin antoisaa. Vaikka muistiinpanojen tekeminen luennoilta muuttuikin puolimahdottomaksi, tunneista saa silti irti varsin hyviä pointtereita. Tällaista kotimaista tietotaitoa ei nimittäin muualta ole helpolla saatavilla. Niin kuin tohtorimme asian sanoin: "The last time when I spoke to our president...".

Mutta mitä muuta tuli opittua päivästä? Ainakin paikallisten kokeiden arvostelu ei ole mitenkään murskaava. Vaikka en omaa paperiani ehtinyt takaisin saamaankaan, muiden grafiikkakurssin oppilaiden riemu paistoi naamoilta Naantaliin asti. Ja syystä. Ilmeisesti kukaan ei alkuvaikeuksista huolimatta epäonnistunut välikokeessa, ja siitä syystä tänään olikin transnationaalinen kansallispäivä. Yhteenkuuluvuuden tunne päivän laboratoriotyöskentelyssä oli lähes käsittämättömän vahva, siitä huolimatta että yliopiston verkko toimi heikosti ja tulostinpalvelin oli rikki.

Mutta entäs ne saksalaiset? Ahkeran leppoisaa porukkaa, sanoisin. Samalla kun toisen kokeemme kysymyspaperit alkoivat hitaasti saada vastauksista, nautimme ensimmäistä kertaa paikallisesta kulttuurista asunnoillamme. Ohrapirtelön, sishan ja tietenkin hurtin huumorin parissa ilta sujui kotoisammin kun koskaan aikaisemmin näillä leveysasteilla. Ja päivällä syödyt pullatkin maistuivat taas pitkästä aikaa astetta paremmalta.

---

Päivän kuvakimara: Tällä Nokian ihmeellä päiväkirjaa on koostettu koko matkan ajan. Vaikka tätä päivää lukuunottamatta lopullisia versioita tarinoistani en suinkaan ole Internet tabletilla kirjoittanut, olen matkan aikana löytänyt uudestaan muistiinpanojen kirjoittamisen jalon taidon.

Elän tylsää elämää. Myönnän sen. Mutta siitä huolimatta Lauantaina minua kosketti syvästi, kun kulttuurikurssimme luennoitsija osoitti suorastaan humaania ymmärtäväisyyttä kurssiamme kohtaan, ja antoi demokratian päättää aamuisen tenttimme kohtalosta. Päätimme ottaa paperin kotion ja vastata rauhassa, ja tässä iltapuhteeksi vastauksia kirjoittaessa on kieltämättä motivoitunut huomattavasti enemmän kuin perinteisessä paniikkilukemisessa tunnin mittaiseen voimain koitokseen koskaan aikaisemmin. Mitä olen kysellyt paikallisilta, nämä mukaan otettavat testit eivät ole mitenkään normaali käytäntö paikallisessa yliopistokulttuurissa, mutta tenttien ajankohdan siirtäminen kylläkin. Täytyy toivoa että paikalliseen opiskelukulttuuriin ei tällä kertaa kuuluisi turhan tiukka arvostelu, sillä tästä olen myös saanut kuulla paikallisilta opiskelutovereiltani: vuoden alussa tietojenkäsittelytieteiden opiskelijoita oli yliopistossa noin kolme kymmentä, nyt jäljellä on enää kolme.

Tänään keskuudessamme aloitti työnsä myös Suomalainen ystävämme, professori Tapio Varis. Ensimmäinen luento tuntuikin jo heti perinteisen suomalaiselta: kaverihan laukoo luokan edessä taukoamatta ja suoraan asioita minuutista toiseen, puhuen turhankin useasti ohi suunsa sinänsä mielenkiintoisista asioista. Vaikka paikallista opetuskulttuuria ja mentaliteettia ei usein kuule kehuttavankaan, ainakin omat kokemukset kahden viikon ajalta ovat olleet hyvinkin positiivisia. Pieni poikkeus säännöstä toki löytyy aina, ja paikallisen tietojenkäsittelytieteiden luennoitsijamme tyyli on suoraan sanottuna melko Spartalainen. Tämän saimme myös huomata tämän aamuisessa, enemmän buffet-lounasta muistuttavassa tentissämme, jonka sivuista puolet oli täytetty käytännössä knoppitietojen kyselyllä. Lähteminen paikalta ei seisovan pöydän tapaan todellakaan ollut helppoa, mutta pään tyhjentyessä paperille tuli pakkorako vastaan ennen pitkään. Tämä voisikin olla syynä tietoenkäsittelytieteiden opiskelijoiden tavallista suurempaan katoon - ketään tuskin huvittaa kovin pitkään siirrellä dinaareita kukkarosta yliopiston suuntaan saamatta mitään vastinetta. Jokainen kurssi maksaa, ja aika on kirjaimellisesti rahaa näillä leveysasteilla koulutuksen suhteen.

Kokeen jälkeen oli aika marssia lounaalle. Tällä kertaa pääsemmekin sopivasti myös paikallisen take away -ruokakulttuurin pariin, sopivan huteraa aasin siltaa samalla hyödyntäen. Take away ruokakulttuurille löytyy ympäristöstä hyvin selkeä syy: sattuupa näet olemaan niin, että varsinkin yliopistokatumme känkkylät ovat kovin pieniä. Pieni koko yhdistettynä paikallisiin keskipäivän paahteisiin ja ajoittain huonoihin ilmastointiratkasuihin johtaa täällä siihen, että hyvin yleinen tapa lounastaa niin opiskelijoiden kuin muidenkin asukkaiden keskuudessa ovat nämä pienen pienet ravintolat joita on ripoteltu kymmenittäin pitkin kaupungin katuja. Yleisin järjestys tähän aikaan päivästä ruoan hankinnan suhteen tuntuu olevan ruoan tilaaminen, asioiden hoitaminen ja sen jälkeen palaaminen ravintolaan heiluttelemaan kuittia. Käytäntö näyttää olevan yllättävän toimiva, eikä se muutenkaan tunnu laikaan mahdottomalta sovittaa vaikkapa kotimaiseen ravintolakulttuuriimme. Ateriat myös valmistetaan hyvin yksinkertaisiksi, joten tien päällä syöminen on usein perinteistä Suomalais-Turkkilaista kebab-annosta mobiilimpaa puuhaa, joka on osoittautunut jo useampana päivänä varsin näppäräksi. Täytyy silti myöntää, että tuttuja punaisia ja valkoisia kastikkeita täällä jää annoksiinsa silti kovasti kaipaamaan.

Take away sanon nyt myös teille rakkaat ystävät, on aika painua unten maille. Huomenna pitäisi kaiken järjen mukaan olla uusi päivä, vaikka matkalla oleminen alkaa selkeästi jo allekirjoittanutta rasittaakin. Onneksi päivät ovat jo suurimmaksi osaksi luetut, ja tänään kirjoitankin jo matkani kuudettatoista päiväkirjan sivua. Toivottavasti jatkamme matkaa myös huomenna yhdessä, siitä huolimatta että kirjoittajan silmäluomien raskaus kenties tämän päiväisestä tekstistä hieman läpi paistaakin. :)

---

Päivän kuvakimara: Paremmin kotimaisista opiskelijapiireistä tuttu Ei-Turkulainen Osakunta on saanut kiihkeitä kannattajia myös täällä Lähi-idässä. Töhryt seinissä ovat Jordaniassa suhteellisen harvinaisia, mutta suhteellisen yleisiä: yhtä ainoata taidokkaampaa graffitia ei betoneista ole vielä löytynyt. Paikallisille tekisikin ehdottoman hyvää käydä ajatustenvaihtoa vaikkapa Eurooppalaisten taiteenopiskelijoiden kanssa.

Kaistat? Valot? Liikennemerkit? Tärkein työkalu on torvi. Tätä hittikappaletta soitetaankin paikallisen katuradion taajuuksilta aamusta iltaan taukoamatta. Tässä on paikallinen liikennekulttuuri summa summarum muodossa.

Mistä moinen leväperäisyys? Mistä tämä totaalinen omasta sekä muiden hengestä piittaamattomuus on lähtöisin? Tyhmyydestä? Laiskuudesta? Molemmista? Ei välttämättä suoraan kummastakaan. Itse olen huomannut, että seuraava on paikallisen kulttuurin ominaispiirre: Ins Allah - Herran huomaan. Ei se ole aivan niin tarkkaa miten sieltä risteyksestä liikkeelle lähdetään. Pienet kuhmut auton kyljissä vain karaisevat ja tuovat päivään eloa. Kyllä aurinko kuivaa sen minkä sade kastelee, samoin kuin se kuivaa uusitun maalipintakin huoltoaseman telakalla.

Turvavyöt - tai pikemminkin niiden puute - ovat mainios osa maan liikennekulttuurin kokonaiskuvassa. Vyöt kyllä löytyvät usein autoista, mutta vastinkappaleet eivät. Varsinkaan autojen takapenkeiltä, jossa ne kuitenkin olisivat jopa etupenkkejä olennaisemmat. Kun sata kiloa lihaa lähtee auton peräosista liikkeelle, niin ei siinä paljon kuskin vyöt auta. Pelkääjän paikalla on siis hyvin usein syytä olla naama valkoisena ja leipäläpi näkkärillä. Vieressä istuvalle taksi- tai muulle kuskille ei useinkaan huvita antaa liikenteen kaaoksessa ylimääräistä ajateltavaa. Liikenteen keskittyminen onkin kulttuurista johtuen kohtuullisen intensiivistä, eikä mitään jätetä merkityksettömien sääntöjen varaan. Mutta auta armias, kun se hetki tulee, jolloin katse herpaantuu täyden ympyrän kattavasta tutkailusta. Oma Mercedes saattaa vaihtua punavalkoiseen pakettiautoon jo seuraavassa liittymärampissa.

Länsimaisella, sääntöihin noudattamaan tottuneella kuskilla ei ole mitään asiaa paikalliseen liikenteeseen. Itse Juha Kankkunenkin laskisi öisin alleen jos joutuisi raastamaan hermojansa ajelemalla osakilpailujaan täällä päivittäisen liikenteen seassa. Onneksi paikallinen, suhteellisen uusi rallin mm-sarjan Jordanian osakilpailu ajetaankin aavikoilla, joissa vaarat ovat huomattavasti vähemmässä. Toivottavasti tämä paikallisten rakkaus autoihin ja autourheiluun tuo vielä ennen pitkään mukanansa myös vastaavanlaisen arvostuksen liikenneturvaa kohtaan. Asvalttiviidakon laki on erittäin raadollinen eikä anna mitään armoa varomattomalle tutkimusmatkailijalle.

---

Päivän kuvakimara: Liikenneonnettomuus on Jordanian yleisin kuolinsyy. Niitä kuitenkin näkyy ainakin turistin silmälle aika harvoin, vaikka esimerkiksi kyseistä kadun kulmassa lojuvaa merkkiä ei kunnioiteta lainkaan.
Viikon videokimara: Hieman yleisiä valtateitä turvallisemmalla kävelykadulla, perinteisiin asuihin pukeutuneet Jordanialaiset suorittivat menneellä viikolla paikallista musiikki- ja tanssirituaalia. Sapelin kanssa heiluva kapelimestari on varsin hienoa katseltavaa, eikä kuvan ulkopuolella soittavan pumpun musiikkikaan sieltä pahimmasta päästä ole. pahamoka&image_id=86983187

On ollut mukavaa huomata että uuden kielen hätäinen oppiminen ei ole tässä maassa pakollista. Englannilla on saanut ruokaa suuhunsa ja palvelua kaupoissa, vaikka ihan joka päivä ei juuri sitä mitä oli alun perin hakemassa. Suurella osalla maan kansalaisista on kuitenkin varsin hyvä käsitys puhutusta kielestä, ja kommunikointi onnistuu tyydyttävästi viimeistään huitomalla. Silti muutamilta ärsykkeiltä - niin huvittavilta kuin vähemmän huvittaviltakin - ei ole voinut matkan aikana välttyä.

Yksikieliset ruokalistat ovat varsin yleinen näky joka puolella maata ja sen pääkaupunkia Ammania. Vaikka kadut ovatkin täynnä jos jonkinmoista ravitsemusliikettä, käytännön valintoja turistin elämässä yleensä ohjaa vahvasti jopa vaatimaton osoitus yhteisestä kielestä. Hyvin harvalla liikkeellä on kuitenkaan kadulle asti kylttiä sisällä kelpuutetuista kielistä, vaan asiakkaan pitää arpoa, minkälaisilla kikkuroilla varustettuun liikkeeseen sitä tänään rahansa ohjaisi. Kultaisen keskitien luulevat varmaankin löytäneensä liikkeet, jotka kutsuvat asiakkaita sisään "Wel Come" -kylteillä, mutta todellisuudessa turistin kukkarolle useimmin pääsevät liikkeet, joiden tuotteista on ulos asti esimerkkilista hintoineen.

Muutama esimerkillinen liike on jo toki kävellyt vastaan. Näihin lukeutuvat kaikki kirjakaupat erittäin asiantuntevine myyjineen, kaupungin elokuvateatterit setkä nuorekkaat, löyhästi ketjutetut pikaruokaravintolat. Paikoissa asioituaan yleensä on saanut vähintäänkin mielenrauhaa, ja joissakin tapauksissa eteenpäin on kävelty myös vatsa täynnä. Maa kaipaisi ehkä kuitenkin pientä rohkaisua vielä tämän rakkaan ja universaalimman kielen käyttöönotossa, ja pieni neuvonta esimerkiksi ruokalistojen kieliasusta olisi usealle yrittäjälle kohdallaan.

Kotinurkilta pidemmälle lähdettyä ja siitä johtuen taksikuskien kanssa kaupungissa jo useampana iltana arvottuaan sitä on oppinut aivan erilailla arvostamaan paikallisia, joiden kärsivällisyys riittää yrittämään kommunikointia muukalaisten kanssa. Vaikka ihan täydellisesti ei englanti kaikilta taivukaan, jo pelkkä yrittäminen tuo sentään hyvän mielen. Usein vastavuoroisesti tulee varsin mielellään kommunikoitua takaisin paikallisten kielellä, ja tärkeä hyvän tahdon ele on jaettu molemmin puolin. Koulutustaso ei tässä maassa kerro kielen osaamisesta, tai varsinkaan sen käytöstä koko totuutta. Parhaiten asia selviää uskaliaasti kysymällä kielien osaamisesta suoraan. Monikin paremman oloinen ihminen on jättänyt asiakkaalle luun kouraan, vaikka toisin olisi voinut tilanteessa monesti odottaa käyvän.

Kaiken kaikkiaan on ilokseen saanut huomata, kuinka maan englannin osaamisen rakenne on melko samanlainen kuin kotosuomessamme. Vaikka suomen kansaa yleensä kehutaan hyvästä englannin osaamisesta, ei tule unohtaa sitä suurta osaa tuulipukukansastamme joka lievästi ilmaistuna vieroksuu toisen kielen käyttöä. Kenties sitä ei myös omilla kotikaduillansa edes huomaa, kuinka harvoin vaikkapa ravintoloidemme listat ovatkaan ulkomaalaisystävällisiä. Suurimpina eroina Suomen ja Jordanian välillä tuntuukin olevan kielikukkasten ja yrittämisen määrä. Molemmissa tapauksessa vähyydessä mitatun palkinnon vie kirkkaasti rakas kotimaamme.

Joitakin suoria syitä tähän kohtuullisen samanlaiseen kieliosaamiseen on myös tullut ilmi. Koulutusjärjestelmämme ovat melko vastaavia, ainakin jos mitataan parin kymmenen vuoden säteellä ajassa: kummassakin maassa arvostetaan koulutusta, ei vieroksuta ulkomaalaista mediaa, tuotteita eikä kulttuuria, ja dubbauksen sijaan käytetään huomattavasti sivistävämpää tekstitystä. Vanhoja matkamuostoja kaiveltuani mieleni valtasi tyhjentävä konsensus: onneksi en ole Saksassa.

---

Päivän kuvakimara: Vaikka paikallista englannin kielen osaamista etukäteen jonkin verran mainostettiinkin, jopa kaupungin yliopistokadun liikkeistä löytyy jos jonkinlaista kielikukkasta tai muuten vain huvittavaa kielen käyttöä.

Hyvää huomenta, Suomi. Eilisen sisäpiirille suunnatun kännioksennuksen johdosta päätin tänään yrittää hieman enemmän, joten seuraavaksi on luvassa pidennetty teksti. Yritän parhaani mukaan mahduttaa tapahtumien pohdintaa kahden päivän ajalta samaan pakettiin. mutta koska tapahtumia on viikonlopusta johtuen ollut hyvin runsaasti, kaikkea en pysty tälläkään kertaa tyhjentävästi kuvaamaan teille. Mutta ei hätää, rakas yleisöni: yritän koota pidemmän aikavälin ajatuksistani tälle päivälle ajatuksella hieman tavallista koherentimman kuvauksen.

Mitä siis tapahtui eilen? Tarkkasilmäinen lukijani on saattanut jo tekstistä silmäänsä pistääkin, että rivien välit olivat eilisen viestin sanoma. Mitään kovin kauheata Meidän Pekalle ei siis ole toki päässyt sattumaan; kyseessä oli korkeintaan normaali viikonlopun alun vietto kahden Suomalaisen ja yhden Syyria-Saudi-Arabialaisen herrasmiesten kesken. Ja ikimuistoinen päivähän siitä todellakin saatiin lopulta aikaan.

---

Puute.

Alun perin Torstaiksi oli sovittu kurssiryhmämme kesken pienimuotoinen viikonlopun juhlinta asunnoillamme. Selän takaa kuitenkin oli epädemokratiamme päätynyt muokkaamaan illan suunnitelmaa siten, että kämpät jätettiin taakse ja katse suunnattiin tylsyyttäkin tylsempään porvarikahvilaan. Väkimäärän ja asumuksemme luonteen ottaen tämä sinänsä oikea päätös kuitenkin vesittyi koko ryhmän osalta, sillä paikalla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin tyhjä kuppi, johon lompakon ylimääräiset rahansa pystyi tyhjentämään. Onneksi kaksi suomalaista herrasmiestä Syyrialais-Saudi-Arabialaisine rikoskumppaneineen olivat vallitsevaa kansanvaltaa ovelampia, ja hakivat läheisestä vesimarketista itselleen viihdykettä.

Alkuilta menikin hyvin leppoisasti kämpillä hullutellessa ja perseillessä. Tällä kertaa saimme etuoikeuden tutustua omasta ympäristöstänsä melko erilaisena paistavaan, ulkonäöltänsäkin jopa kaukaasialaiseen opiskelijatoveriimme, jolla oli sana hallussa. Tiukkojen yhteiskunnallisten jutustelujen ja rakastettavalla skottiaksentilla lausutun huumorin lomassa hieman perseiltiin, kutsuttiin kavereita mukaan iltaa viettämään ja pidettiin yleisestikin ottaen hauskaa. Onneksi näin, sillä hauskuus sai pidennetyn jäähyn siinä vaiheessa kun meitä suomalaisia vietiin taksilla kohti Ammanin Hieman Parempaa Kaupunginosaa.

Paikalla odottikin melkoinen näky. Kasper-ja-jotain nimisen ravitsemusalan kulminoitumaa olivat kansoittamassa tippaakaan paikallisia muistuttavia heitukoita, rikkaita pojankolttiaisia ja ainoina sisällä rakennuksessa Suomalais-Ruotsalais-Saksalais-Jordanialaisryhmä. Pöydän ääressä istuttiin pääasiassa kuin Moilasten suvussa tapana on, mutta tulipa tylyn espresson lomassa vaihdettua mielipiteitäkin muun muassa paikallisen energiainsinöörin kanssa. Oli hienoa kuulla, että täällä päin maailmaa on vanhat tekniikat jo päätetty jättää omaan arvoonsa, ja opiskelujen fokuksena ovatkin yliopistolla pelkästään uusiutuvat energiamuodot.

Silloin tällöin vessassa itseäni viihdytettämällä pidin taisteluhenkeä yllä, mutta liika on kuitenkin aina liikaa. Seurasta irtaantuessamme ja paikalta poistuttaessa saimme huomata, kuinka kyseinen porvariluola ei pärjää asiakaspalvelussa edes sivukujien pienille rihkamakojuille: Visalla oli ihan turha yrittää maksaa. Your card has been declined. Herrat eivät ilmeisesti osanneet painaa oikeata nappia jolloin raha olisi alkanut virtaamaan.

Pihalla pidimme pienen neuvonpitotuokion, ja päätimme, että haluamme jatkaa iltaamme paikallisen baarikulttuurin etsimisen parissa. Suuntasimme taksimme Al-Sawiyah -nimiseen kaupunginosaan, jossa olimme ennenkin kartoittaneet tätä pienen maan alakulttuuria. Muistimme paikasta samassa rapussa sijaitsevat Casino- ja Safaribaarit, joita lähdimme ulkomaailaisen uteliaisuudella kartoittamaan. Porttivahti osasi kertoa meille, että Safari olisi näistä kahdesta perinteisempi ja paikallisempi vaihtoehto, joten päätimme suunnata hissimme kolmanteen kerrokseen. Ja mikä näky hissin oven takana odottikaan: Ensimmäinen huomiomme oli pöytään sammunut herrasmies. Seuraava huomiomme olivat paikan tarjoilijattaret, joiden yhtäläisyys kurtisaaneihin oli enemmän kuin kymmenen kymmenesosaa. Kolmantena ja viimeisenä asiana, ennen kuin ajatus oli edes ehtinyt liikahtaa, paikan sutenöörin näköinen isäntä oli jo ohjannut meidät pöytään, laittanut tarjoilijattaret asialleen ja tuonut kolme lautasellista ruokaa pöytään. Tässä vaiheessa totesimme, että olimme jo liian myöhässä paetaksemme, joten tilasimme pöytään popkornien ja muiden herkkujen seuraksi kaksi pientä olutta, por favor.

Oluet saatuamme päätimme myös kokeilla sishaa, sillä kyseessä oli ensimmäinen baari jossa myös sishan polttaminen oli ollut nähdäksemme mahdollista. Yhden sishan sijasta meille kuitenkin tuotiin kaksi sishaa, samalla kun paikalliset tarjoilijattaret kovasti halusivat nostella paljasta jalkaansa puoliksi syliimme. Kerrankin kielimuurista oli todellista hyötyä, ja tarjoilijattaret tajusivat lähteä etsimään parempia asiakkaita viereisistä pöydistä, joita kansoittivat pääasiassa paikallisten liikemiesten näköiset häilyvät hahmot. Samalla kun naureskelimme toisillemme puoliksi epävarmassa olotilassa, että mahdammekohan selvitä paikasta hengissä ulos, oloa helpottamaan tuli paikallinen iskelmätähti joka piti talon tunnelmaa yllä. Libanonilaiset säkeet kaikuivat ilmoille yllättävänkin vivahteikkaasti tämän siistiin pukuun pukeutuneen miehen kurkusta, ja samalla väki siirtyi pöydistä tanssilattialle seuralaisineen.

Yllätykseksemme saimme kuitenkin huomata, että paikka oli kuin olikin ilmeisesti aivan rehellinen bisnes. Sen verran meille osoitetut seuralaiset nimittäin osasivat englantia, että kun sana lasku tuli lauseessa esille, pöytään tuotiin asiallinen keramiikkalautanen kuitin kera. Maksoimme näennäisen törkeät 35 euroa huvinpidostamme, ja lähdimme takaisin kadulle tunnin ihmettelyn jälkeen. Tällä kertaa otimme ensimmäisen taksin mitä vastaan saapui ja maksoimme kiltisti tuon viisi dinaaria. Hinku päästä mahdollisimman äkkiä mahdollisimman kauas oli suurempi kuin neuvotteluhalukkuus kello kahdelta yöllä.

Kämpille päästyämme menimme lähes suoraan nukkumaan. Ennen pään painamista tyynyyn huomasin jo kuitenkin harvinaisen tukkoisen oloni, ja pääni sisällä kaikui erään paikallisen ystävämme varoitukset shishakrapulasta. Ja shishakrapulahan tuo sitten aamulla meitä veijareita odottikin.

---

Täyttymys.

Aamuisen hienoisen suolantarpeen huomioon ottaen tämän päivän reissu kuolleelle merelle sopi valkonahalle kuin nyrkki silmään. Vaikka aamulla itseäni ylös raastaessani koinkin muutamia hieman epätodellisempia hetkiä, lähtökohta päivälle oli todella positiivininen. Tänään saavuttaisin kenties matkani kohokohdan, jota olin odottanut siitä lähtien kun projektiin yliopistolla ilmoittauduin. Ja kyllä, päivä oli todellakin odottamisen arvoinen.

Matkamme alkoi tutullä ryhmällämme yliopiston uutuuttaan kiiltelevässä, ilmastoidussa bussissa kohti Mount Nebua. Laadukasta aamupalaa, sipsejä ja limpparia nauttiessani keskustelimme paikasta, johon olimme suuntaamassa. Tältä lokaatiolta ystävämme Mooses aikoinaan katsoi alas Jerusalemiin, ja sain päähänsä yhtä sun toistakin kulttuurihistoriankirjoihin kirjoitettua. Näkymät vuorelta olivatkin parhaimmillaan upeat, olimmehan sentään yhdellä Jordanian korkeimmalla kohdalla.

Riittävästi vuorta ihmeteltyämme lähdimme laskeutumaan toista rinnettä alaspäin. Varsin hurjan oloinen reitti vei taitavan kuskimme johdolla kuitenkin meidät turvallisesti päivän varsinaiseen päämäärään, kuolleen meren rannalle. Ensialkuun kävimme ihmettelemässä paikallista kuumaa lähdettä. Lähteelle saavuttuamme meitä kuitenkin odotti yllätys: paikka oli aidattu miehenkorkuisilla betoniaidoilla piikkilankoineen. Oppaamme matkalla tiesi sanoa, että aidat olivat rakennettu viimeisen vuoden sisään. Saimme kuitenkin paikallisilta vihjeen, että aitojen ylitse oli mahdollista päästä alueen perältä, joten lähdimme matkaan.

Puron varrella matkattuamme huomio kiinnittyi alueen kasvillisuuteen. Keskellä kiviröykkiöitä kasvoi yllättäen yhtä jos toistakin paremmin tropiikista tuttua puuta ja risua, ja rinteiltä alas valuva vesi soljui paikoitellen jopa polttavan kuumana. Rinteet ylös kiivettyämme päädyimme altaalle, jossa vaatteet oli suuremmilta osin jo vähentynyt, ja lopuiltakin hyvää vauhtia vähenemässä. Itse kuitenkin pysähdyin altaan reunalle: aiemmin alhaalla ryhmäämme harmittaneet kivimuurit olivat rakennettu ilmeisen hyvästä syystä. Sekä aivottomien turistien, että paikallisten junttien toimesta paikalla oli useampi tuhat kiloa jos jonkinmoista jätettä ja paskaa. Ympäristöstä huolehtiminen ei jälleen kerran tunnu olevan ihmiskunnan suurimpia vahvuuksia. Kävipä samalla mielessä että mitä paskaa itse allas mahtoikaan sisältää. Jos kerran rinteiltäkin löytyi kaikkea kengistä kalsareihin, altaassakin ihan hyvin saattaisi lillua jotain sinne kuulumatonta...

Hieman surullisen kohtaamisemme jälkeen päädyimme lopulta meren rannalle. Normaaliin tyyliini tein rituaalini juuri siihen tapaan kuin niitä ei pidä hoitaa. Laitoin vettä suuhun, silmiin ja haavoihin. Hyi, sokeus, sattuu. Pienen hölmöilytuokion jälkeen onnistuin kuitenkin asettamaan itteni ympäristön vaatimalle tasolle, ja pystyin nauttimaan mm. vedessä kävelystä, korkkina kellumisesta ja zenimäisen rauhallisesta olotilasta johtuen veden juuri oikeanlaisesta lämpötilasta ja koostumuksesta. Tässä meressä uiminen oli todellakin ihan jotain muuta. Meininki on todella leppoisaa, iho saa mineraalihoitoa ja silmät kauhovat hetki toisensa perään kauneutta maapallomme matalimman kohdan tarjoamasta, ällistyttävästä ympäristöstä. Tähän maankolkkaan ei voi muuta kuin rakastua.

---

Päätös.

Tänään illalla mereltä palatessani jäin kovasti miettimään viimeisen kahden päivän tapahtumia. Todella "perinteisen" baarin palveluhenkilökunta ilmeisesti oli ainakin osittain palkattu työhönsä luomaan tunnelmaa bordellista. En tosin osaa sanoa, mitä niin hienoa tunnelmaa pahimmassa koskaan tapaamassani räkälässä sitten on, mutta paikalliset bisneshahmot tuntuvat ilmeisesti konseptista kuitenkin pitävän kovastikin. Jos moraalista rajaa on jo joka tapauksessa kerran taivutettu, on yllättävän helppoa taivuttaa tuo kuparilanka useammallekin mutkalle. Safari oli joka tapauksessa paikalle varsin osuva nimi, sillä kotoisaksi luukkua ei kyllä voi hyvällä tahdollakaan väittää. Tunnelman lisäksi paikka oli myös fyysisesti saastainen, eikä kyyppareita juuri kiinnostanut mihin tuhkat pesästä puhallettiin. Lattia, ruokapöytä ja asiakkaan syli olivat yleisesti käytössä olevia roskasäiliöitä.

Nyt kämpillä istuessani huomaan taas enemmän positiivisen asian. Alan jo olla vaaleusasteikolla jäätelöpuikon yläpuolella, eikä ihokaan enää punoita vaan tummuu. Muutenkin koko keho tuntuu aivan uudistuneelta, ja mieli virkistyneeltä. Tästä on erittäin hyvä jatkaa. Kaksi viikkoa vielä on luvassa allekirjoittaneelle etuoikeutetulle mielen täytettä.

---

Päivän kuvakimara: Kuumalla lähteellä. Paikalliset tykkäävät koristaa viidakkonsa kuin joulukuusen konsanaan. Tämänkin idyllisen maiseman takana piilee useampi tonni kuvottavaa jätettä, jota niin aivottomat turistit kuin paikalliset juntitkin jättävät joka päivä peräänsä.

Jag har en kat. Kukkuluuruu, päädyimme Libanonilainen baari. Kurtisaaneja, piippuja, kaljaa, pöytiä, ihmisiä, paniikki. Lasku. Kallis? Dinaareita, euroja, kymmenen dollaria, perikato. Halpaa kun makkara.

Paskaa, kusta. Sutta, sikaa. Järkeä: ei, viinaa: kyllä. Viski, Anis. Anisviski? Vesi, mehu. Rahaa, Visa. Euroja? Euroja. Your card has been declined.

Piipusta piippuun, kukasta kukkaan. Ruma kukka. Egyptiläinen kukka. Do you speak english? No? Fuck off. Turmio. We are from Finland.

Porvaribaari, espresso. Tuplana? Ei. Tummana. Yksin. Shottina. Krapula? Kyllä. Kuollut meri? Kyllä, huomenna. Paha olo? Kyllä. wAMMA.

Miksi? Rahaa on, unioni maksaa. Taksi? Kallis. Valkoinen. Nopea. Oven eteen. Left? Right? Straight? Hard liquor, bryta benen. Ei enää. Viimeinen kerta. Toistaiseksi.

Vad en värld av mögliheten!

---

Päivän kuvakimara: Fail. But in a good sense, perkele.

Täällä on vaikeata hankkia viinaa. Ja vielä sitäkin vaikeampaa on ostaa kaljaa. Viinakaupat ovat harvassa ja piilossa, niissä asioiminen tuntuu lähes salatieteeltä, ja tänäänkin jostain ihmeellisestä kohtalon oikusta kaikki viinakaupat päättivät olla kiinni. Valikoimissakaan ei ole hurraamista, sillä hyvin yleisesti hyllyt notkuvat täynnä kalliita tuontiviinejä ja -viinoja ja olutvalimoimat ovat yleensä hyvin suppeita. Tästä syystä päädyimme lopulta paikallisen opastamana, nurkan jos toisenkin takana piileskelleeseen, paikalliseen baariin nauttimaan Heinekeniä. Ja kuinka moderni paikka tuo luola olikaan: joka puolella roikkui littunäyttöjä, ihmiset joivat kalliita Heinekenejään siisteistä pöydistä, ja jopa vessassa oli multimediaa pyörittävä näyttö kytkettynä käsipyyhetelineeseen!

Kipattuamme ohrapirtelöt kurkustamme alas ja pohdittuamme syntyjä syviä, tulimme siihen tulokseen että paikallinen, joskin ilmeisen pienimuotoinen baarikulttuuri on varsin siedettävää. Tiskin takana piileksivät mikot tuntuivat osaavan hommansa, tunnelma oli paikallaan ja paikasta sai jopa varsin siedettävän näköisiä ruoka-annoksia. Näitä gourmeetuotoksia asiakkaat myös ihan oikeasti tilailivat. Ei siis mitään mikrolihapullia ja roiskeläppiä, vaan ihan oikeata iltaruokaa - ja aivan tavallisesta irkkubaarista.

Baarit ja alkoholin nauttiminenhan eivät toki kuulu paikalliseen populaarikulttuuriin, ja tuo piirre näkyikin hieman muusta ympäristöstä poikkeavana asiakaskuntana. Paikalla oli selvästi enemmän erilaisia vähemmistön edustajia kuin mitä kaduilla näkee, ja meininki oli muutenkin kovin tutun oloista. Oksentelua ja epäsiisteyttä ei tosin esiintynyt, ja ihmiset nauttivat oluitansa rauhallisesti ja sivistyneesti taustalla pauhaavan musiikkikanavan tahdissa. Tämä teki kokemuksesta suoraan sanottuna varsin miellyttävän. Vielä kun näilläkin leveysasteilla opittaisiin sauhuttelemaan toisaalla, savuttomat asiakkaat säästyisivät ylimääräiseltä aamupyykiltä. Tämä ei tosin ole mikään järin suuri ongelma, mutta selvästi huomasi kuinka kotikotoinenkin baari-ilma on toden totta parantunut unionimme uusien direktiivien myötä.

Takaisin yliopiston suunnalle pyrkiessä päädyimme jälleen sekoilemaan taksien kanssa. Tällä kertaa tosin tulos oli se, että otimme rohkeasti hatkat paikallisesta pirssistä ja hankimme enemmän opiskelijan kukkarolle sopivamman vaihtoehdon. Näin keskiviikon kunniaksi vika olikin tosin meissä turisteissa eikä taksissa, sillä satuimme pyrkimään sisälle valkoiseen taksiin, joka jälkikäteen selvitettynä eroaakin keltaisista perustakseista: kyseisillä linjatakseilla nimittäin sattuu olemaan kiinteä seittemän dinaarin taksa, jolla saa ajella vapaasti niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sekaannuksesta huolimatta kyseisen hifitaksin kuski yritti muiluttaa muutaman ekstradinaarin, sillä poistuttuamme hänen taksistansa hän nappasi kaverinsa pirssin tien laitaan ja yllättäen tuonkin kyydin hinta olisi ollut yli tuplat normaaliin hintaan verrattuna. Onneksi jaloilla äänestäminen on keksitty, ja tässä kulttuurissa se myös oikeastikin toimii: lopulliseksi hinnaksi muodostui kolme dinaaria, ja kolmanteen taksiin noustuamme saimme nauttia leppoisan Palestiinalaissedän seurasta.

---

Päivän kuvakimara: Erilainen portsari. Paikallista oluthuonejärjestystä valvovat ystävälliset poliisit paremmin s/m-leikeistä tutun lätyskän kanssa, jota emme valitettavasti saaneet kuvaan. Tämä ystävällinen herrasmies joka tapauksessa tykkäsi poseerata kameroillemme, oli muutenkin asiallinen ja vahtasi ostamaani shishaa kapakan ulkopuolella kuin omaansa.

Puheenaiheemme tänään: Jihad. Ja jälleen kerran tunnelma luennolla oli melko veitsellä leikattava. Miksi yleisön ylimääräinen levottomuus? Mistä on lähtöisin tarve kiihottua niin tavattomasti? En ymmärrä. En varsinkaan tämän päivän jälkeen.

Heti aamusta päädyimme jälleen tuttuun tapaan kulttuurikurssin luennolle. Puheenaiheena taisi olla jotain kulttuurien yhteentörmäämiseen liittyvää, mutta varsinaista aihetta on hieman vaikea muistaa sillä pieni alaotsikko varasti koko luennon. Eikä ihme: luentoryhmämme koostuu noin puoliksi paikallisista muslimeista, jotka hekin tulevat ympäri niin kutsuttua lähi-itää, meistä ulkomaalaisista, joiden joukosta löytyy yhtä sun toista uskonto- ja uskomattomuus(?)kuntaa, sekä muista paikallisista jotka sivusta seurasivat aamukahvinsa ääressä luennon kulkua. Ja kulkihan se; suurimpien konfliktien muodostuessa yllättävästi meidän "ulkkareiden" keskuuteen, eikä suinkaan paikallisten joukkoon.

Suicide bombings. Toinen melko tiukka, ulkomaalaistaustainen fraasi. Palestiina. Irak. Afganistan. 9/11. Ja suurimmat kiistat olivat jälleen meidän ulkomaalaisten keskuudessa. Ja millaisista kiistoista puhutaan? Ymmärryksemme ja suhtautumisemme asioihin ovat ilmeisesti riittävän irtonaisia, jotta mielipiteitä on turhan helppoa muodostaa. Samaan aikaan paikalliset olivat harvinaisen yksimielisiä tilanteen hankaluudesta selittää, oikeuttaa tai muodostaa mitään yksipuolista mielipidettä. Poikkeuksena tästä ryhmästä toki eräs Irakilainen nuori, jolle pienimuotoinen ymmärtämättömyys ja agitoituneisuus Amerikan Yhdysvaltoja kohtaan lienee sallittakoon.

Jätän nyt nollapuheet kuitenkin muutaman kappaleen pituisiksi, ja annan teidän hieman haistella ja maistella ilmapiiriä osalla luennoistamme mukavasti kotoa käsin. Tuoksuuko ilmassa ruuti? Veren makua suussa? Kalisevatko sapelit ja hampaat? Hyvä. Kenties ilmaa pitää liikuttaa joskus voimakkaasti, jotta vivahteet tulevat esille. Dialogia on ainakin huomattavasti helpompi käydä, jos ihmiset uskaltavat avautua. Tänään lopetimme luennon - ainakin minun nähdäkseni - jo huomattavasti viisaampina ja suuremman ymmärryksen omaavina. Lukekaa, kertokaa ja osallistukaa.

Ja se Jihad - kenties koko aikakautemme ratkiriemukkain virhetulkinta puolin jos toisinkin: "Struggling for the good of yourself, your community, and your society." Se siitä pyhästä sodasta.

---

Päivän kuvakimara: Arabialaiset numerot (yllä) ja Intialaiset numerot sulassa sovussa allekkain. Mutta missä päin maailmaa mitkäkin numerot nykyään ovatkaan käytössä? Ironista, eikö vain.