IRC-Galleria

Peli: The Godfather™ II.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Hmm ei kyllä kovin vanha pyöritä, mutta silti ihmetyttää pelin rumuus.

Testikone: Autoilut pätkivät, muuten pyöri ko unelma täysillä asetuksilla.

Kaikki oletettavasti tietävät tämän loistavan kummisetätrilogian elokuvamaailmasta, se joka ei tiedä pyytäköön äidiltään/vaimoltaan, isältään/mieheltään kunnon selkäsaunan ja hävetköön loppupäivän pylly punoittaen nurkassa aasilakki päässä. Sillä vaikka ei pitäisi sen tyyppisistä vanhemmista elokuvista on jo pelkästään yleissivistävää tietää tuo kyseinen elokuvasarja.

Peli kertoo kuten nimestäkin voi päätellä elokuvasarjan keskimmäisen osan tarinan... vai muistinko juonen täysin väärin, sillä tämä peli ei oikein kunniottanut esikuvaansa samalla tavalla kuin pelisarjan ensimmäinen osa. Ykkösjumalisässä oli sitä elokuvan sisällä olon tunnetta ja muutenkin luomus oli joiltakin osin suurta taidetta. Tosin siinäkin oli vikansa, esimerkiksi tekemiset olivat melko pitkälle saman toistoa, valitettavasti sama ominaisuus kertautuu myös tässä toisessa osassa.

Oman pelihahmon voi roolipelimäisesti muokata haluamansa näköiseksi ja onnistuinkin tekemään omasta hahmostani yllättävän paljon erästä natsistista sukulaistani muistuttavan juipin.

Alku tuntuu istuvan elokuvan juonen kannalta parhaiten peliin, mutta lupaavan alun jälkeen homma lätsähtää kuin pannukakku maalaisemännän uunissa. Yksi hassuimmista seikoista oli Corleonin Miken kauneuskirurgin uudelleenmuokkaamat kasvot ja muutenkin hahmo tuntui melko puisevalta kaverilta, vaikka ääninäyttelijä olikin keskitasoa parempi vetämään Miken roolin. Juoni itseasiassa on koko pelissä aivan sivuseikka joka on ikäänkuin pakosta liimattu päälle jotta mafiamittari saataisiin täyteen. Kummallisin kohtaus oli Kuuban kommunistijohtaja herra Castron murhayritys ja viimeisen tehtävän jälkeen edessä lähes pelosta täristen pokkuroiva Mike Corleon. Juoni jätti toivomisen varaa, mutta miten on itse pelin laita?

Pelattavana on kolme erillistä aluetta Nyki, Florida ja Cuuba. Näistä kolmesta viimeksi mainittu oli toimivin ympäristö ja ensinnä mainittu tylsin ja pienin. Muutenkin pelialueita tuntui vainoavan taskukokoisuus. Tosin lyhyet etäisyydet lyhensivät myös pelin aikana tapahtuvia gta-tyylisia auotolla toiseen paikkaan siirtymisiä. Kaupungit olivat lähinnä kulisseja jotka tuntuvat olevan pakollista kauraa hiekkalaatikkorikospeleissä. Katutasolla pääasiallinen tekeminen koostui erillaisten laittomien bisnesten valtaamisesta ammuskellen, ajelusta paikasta toiseen ja väliin tehtiin muutama juonta eteenpäin vievä tehtävä. Sivutehtäviä pelissä on minimaalisen vähän ja hiekkalaatikkopotentia on valutettu hukkaan. Varsinkin loppupuolella peliä ei enää kiinnosta mikään muu ko koko pelin mahdollisimman nopea läpäisy. Joka muuten tapahtui minulla noin 13 tunnissa.

Pelissä on myös toinen taso, nimittäin eräänlainen Don Armandin managerinäkymä jonka kautta näkee kaikki kaupungit ja käytössä olevat resurssit. Näkymässä palkattiin ilotaloihin ja muihin vilunkibisnesyrityksiin vartiat. lähetettiin hyökkäyksen kohteeseen apuvoimia ja korotettiin omaa ja alaisten taitotasoa ostamalla uusia kykyjä. Nämä alaiset säilyivät minun pelissä yhtä lukuunottamatta loppuun saakka samoina naamoina. Yhden tapatin vain kokeillakseni pelin mekaniikkaa, kovin oli raskas päätös hohoijaa. Ja kaikki tämähän on vain bisnestä kuten pelissä todetaan usempaankin otteeseen. Hienoa että on yritetty tehdö jotakin uutta hiekkalaatikkorikollisten iloksi, mutta näin köykäinen katunäkymä ja vielä sitäkin rajoittuneempi managerointinäkymä ei ole käsitykseni hyvästä pelsitä. Ehkä tavalliset nykyajan konsolistit arvostavat tällaista helppoutta mutta tällaiselle vanhalle pirulle moinen ei uppoa.

Peli oli yksi epähaastavimmista teoksista miesmuistiin, oli pakko pelkän helppouden ja kyllästymisten takia kesken pelin kirjautua irc-galleriaan tai vilkaista jotain uutissivuja jotta jaksaisi taas jatkaa. Tavallisesti en tee pelihetkinäni moista. Pelin mielenkiintoisin kohtaus oli surrealistisen näkymän antava bugi joka yllätti Castron murhakohtauksessa. Yhtäkkiä maailma katosi ja mustassa tyhjyydessä vastaani asteli enis palmu ja sitten kommunistijohtaja itse. Ammuttuani häntä bugi katosi ja taas tylsä vääntö jatkui.

2009 ilmestuyneeksi peliksi tämän grafiikat ovat yllättävän huonot ja maailma on eloton ja silti hyvin pieni. Ammuskelu ja muisssa osuuksissa peli pyöri täysillä asetuksilla koneellani ihan hyvin, mutta autoilusta tuli väliin diaesitys vaikka pienenesin kokeilumielessä pelin graafisia asetuksia. Liekö ohjelmoinnissa jotakin häikkää. Ympäristön äänet olivat aidon kuuloisia ja paukkuraudatkin kuulostivat munakkailta. Donin mukana kulkevat tyypit höpisivät niitä näitä ja yrittivät luoda elottomaan peliin hieman kipinää, siitä piste. Autojen radioissa soi 50-60 luvun hittejä ja en huomannut aikakauden kannalta mitään isompia tyylivirheitä. Ohjattavuus oli perinteisesti tämän peligenren muottiin sopivan kankeaa ja ammuskelu samaa tasoa kuin gta IV:ssä.

Käsittämättömän huono jatko-osa kelvolliselle ensimmäiselle osalle. Jos pelisarjaa jatketaan vielä kolmanteen osaan toivoisin että siihen otetaan esimerkki juonesta ja tunnelmasta ensimmäisestä osasta ja kakkososasta voitaisiin kopioida managerinäkymä hieman monimutkaisempia säätöjä lisäten. Kolmanteen osaan myös toivon elokuvan kunnioittamista enemmän. Jos Don Armand näkee vielä kerrankin näin loistavaa aihetta yhtä pahoin raiskattavan. Nämä raiskaajat makaavat seuraavan auringon noustessa meren pohjassa ja sanovat pulipuli.

Toivottavasti hankintalistallani oleva mafia 2 on tätä parempi, muuten mafaiaiheeseen jää paha maku...

Hyvää:
Alkuperäinen elokuva.
Voi tälläkin aikaa tappaa, vaikka parempia pelejä löytyy vaikka facebookista.
Ihan kelvolliset äänet.
Surrealistinen bugi.
Tässä tapauksessa lyhyys oli hyvä juttu.

Huonoa:
Juoni.
Mike Corleone.
Elokuvaa epäarvostava lisenssipeli.
Toivottavasti unohdan koko roskan ja kohtaan vielä joku päivä sen kunnon rikossimun.

Yleisarvosana: 4 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault Breakthrough.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Ei oikein päässyt putkiammukseen mukaan.

Kyseessä on toinen lisäosa peliin Medal of Honor Allied Assault. Spearhead oli joiltakin osin jopa parempi kuin emopeli, vaan tämä Breakthrough puolestaan osoittautui oikeaksi bugikimpuksi johon eivät auttaneet päivitykset tai muutkaan vippaskonstit. Alku tuntui samanlaatuiselta mitä edellinen lisäosa hiekkamyrskytaisteluineen ja italialaisjoukkojen kurmoottamisineen. Mutta leikki loppui lyhyeen. Siinä vaiheessa kun pääsin sisiliaan ukot jumittuivat paikoilleen eikä edes 20 kuulaa kalloon kaatanut vastustajaa. Tavallisella miehellä ei olisi ollut päätä siinä vaiheessa ollenkaan, kovia poikia nuo sisilialaiset. Ja koko loppupelin kävelin ympäriinsä ja ihmettelin paikalleen jähmettyneitä ukkeleita.

Enpä oikein tiedä miten tästä eteenpäin pitäisi jatkaa koko juttua. Arvostelun kannalta materiaalin pelaaminen jäi lyhyeen ja Sisilian jälkeen tuleva italia jäi näkemättä kokonaan. Joten olen aika ohuella jäällä. Toisaalta jos pelin lisäosa on julkaisukelpoisena näin "hyvin" toimiva niin pitää kait antaa pisteitä sen mukaan.

Alussa kuultut äänet olivat hyviä, samoin ääninäyttely. Ympäristö oli myös yllättävän naamioitua putkea 2003 valmistuneeksi lisäsisällöksi. grafiikat myös vaikuttivat hiukan paremmilta äitipeliin ja ensimmäiseen lisäosaan verrattuna. Muuten peli oli samaa vanhaa ammuskelua ja eteen pomppivia vihollisia. Tämä lyhyt pyrähdys ei tarjonnut mitään uutta. Sitä samaa vanhaa kaavaa jota nolkytluvun alussa lähes jokainen toiseen maailmansotaan keskittynyt peli tarjosi.

En lässytä tästä sen enempää sillä kerroin jo periaatteessa kaiken tarvittavan edellisissä emopelin ja ensimmäisen lisäosan arvioissa ja näin loppuun totean seuraavaa.Voihan tämän toki pelata jos haluaa nähdä kaiken kyseisestä pelistä, mutta älä odota suuria. Olen onnellinen että sain kaiken väännettyä tästä pelistä loppuun ja pääsen seuraavan teoksen pariin.

Hyvää:
Äänet.
Hiekkamyrsky.
Parantuneet grafiikat.

Huonoa:
Käsittämättömän vahva bugi joka pilaa koko pelin.
Ei tarjoa mitään mitä ei olisi jo nähty.
En jaksa tätä enää.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault Spearhead.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Hieman modernimman putkijuoksun läkähdyttämä (emopeli verrokkina).

Kyseessä on siis lisäosa pelii Medal of Honor Allied Assault. Spearhead on lähes samaa kaavaa jatkava putkiräiskintä jonka uudelleenpeluuarvo on lähes olematon. Vaikka voihan näissä honoreissa aina keräta kaikki kunniamitallit jos niin tahtoo, minä en tahtonut. Tästä huolimatta Spearhead on jokseenkin emopeliä parempi ja tiiviimpi kokonnaisuus. Kentät itsessään myös yrittävät hämätä olevansa muuta kuin pelkkää putkirämistelyä ja keskivaiheen talvimaisemat ovat oikeasti ihan hienot. Rumuuskorneria puolestaan edustavat loppuvaiheen raunioitunut kaupunki ja ensimmäisen kentän lehtipuut jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Myös laskuvarjohyppy mustuuden keskellä sijaitsevalle maapläntille oli jotenkin surrealistinen kokemus. Varmaan hieno vuonna 2002 mutta ei enää nykypäivänä.

Juonta ei ole kuin nimeksi ja kentät ovat irrallisia toisistaan kuten myös pelin sankarit. Ensin taistellaan Leijonamielen perillisillä, sitten setä samulin joukoissa ja viimeisenä punaisen tähden riveissä. Etenemiseen on yksi suunta ja maalitauluina pomppivia sakemanneja kuritetaan aidon-näköisillä toisen maailmansodan aseilla. Venäläisen panssarivaunun ohjaimissä päristely oli mukavaa vaihtelua ja sai tuntea sen voiman mikä noissa kapineissa jyllää.

Vaikeustaso oli mielestäni emopeliä korkeampi. Lisäosassa tuntui väliin että henki on koko ajan katkolla ja sodan realismi puristi sydäntäni kylmässä kourassa. Lisäksi tekoälykaverit oikein kerjäsit sakemannien luotia nuppiin ja kun viimeinen toveri kuoli tuli myös sankarin osaksi game overit, arrrrg se oli sitten ärsyttävää.

Äänipuoli oli perushyvää ja musiikit aiheeseen sopivia. Välikertomusten selostajaa kuunteli mielikseen, mutta tahti tuntui liiankin runolliselta ja hitaalta sotapeliksi. Välivideot oli hoidettu aidolla dokumenttikuvamateriaalilla ja ne olivat pelin yksi parhaimmista anneista.

Lisälevyllähän aina pitäisi olla jotakin uutta annettavaa. Uusien kenttien ja hieman jouhevamman kenttäsuunnittelun lisäksi on vaikea keksiä mitään. Lukuunottamatta muutamaa uutta asetta ja venäläistä panssarivaunua. ai niin ja olihan siinä muutama uudenlainen käsikranaatti, en vain oikein löytänyt niille mitään käyttöä.

Lisäsisältö on myös kovin lyhkäinen, kun olin päässyt kunnolla vauhtiin niin se loppui kesken. Ei voi muuta kuin ihmetellä millä eväillä tästä on vielä tehty toinen lisäosa jonka pariin perehdyn seuraavaksi. Ensi viikon blogissa palaamme vielä kerran toisen maailmansodan maisemiin. Toivottavasti maltatte odottaa, itse en. Mutta se johtuu puhtaasti siitä että haluaisin jo unohtaa koko sotaräiskinnän ja jatkaa uusien pelien pariin.

Ihan kelvollinen mutta lyhyt lisäepisodi. Mikä parasta tämä on emopeliä hienompi ja parempi.

Hyvää:
Parempi kenttäsuunnittelu.
Tankilla ajelu.
Tällainen itse pääpelinkin olisi pitänyt olla.
Yritti tuntua oikealta sodalta (varautunut kehu).

Huonoa:
Pölkkypäätaistelutoverit.
Pölkkypäisemmät natsit.
Lyhyys.
Ei sisällä rautatähtäimiä.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Putkijuoksun läkähdyttämä.

On vuosi 1941 ja toisen maailmansodan karkelot voivat alkaa. Nykypäivänä tuo aihepiiri on kaluttu luita myöten tyhjiin, mutta pelin ilmestyessä kyllästyminen ei ollut vielä edennyt kuin ensimmäiseen haukotukseen. Allied assault oli omana aikanaan tietynlainen messias ja muistan pelanneeni sen pleikkariversion silloin. Tuskin olisin tähän koskenyt uudelleen muuten, mutta kun se on kummitellut pelihyllyssäni tovin jos toisen ja vihdoin päätin ottaa härkää sarvista. Näin alkuun on pakko todeta että tämän räiskintäpelivanhuksen legendaariset maihinnousut ja suoraputkikuningasajan räiskintäkentät ovat taakse jäänyttä tekniikkaa.

Nykyiset laveamman näkymän ja kauniimman grafiikan pelit ovat tiputtaneet vanhan honorin rumaluolaan pahemman kerran. Tämä näyttää lähinnä kirveellä veistetyltä ja ympäristön epäinteraktiivisuus on jo taiteenlaji sinänsä. Loppupuolen lumisateinen maisema oli ainut asia jota voi sanoa edes etäisesti kauniiksi. Äänimaailma on aikalaiseksi ihan hyvä. Tuulen ulvonta lumisessa metsässä ja sateen ropina autiolla kadulla luovat mukavasti tunnelmaa. Tunnelmaa luovat myös aihepiiriinsä harvinaisen hyvin sopivat musiikit, etäinen konekiväärin säkätys ja tuolta jostakin taisi kuulua myös koiran haukku, eli ollaanpa varovaisia ettei saksan paimenkoiraa etäisesti muistuttava pikselihässäkkä käy iholle.

Viholliset puhuvat puolisaksaa ja englantia sekaisin, olen huomannut että tämä murtaen puhuminen ärsyttää monia peliarvostelijoita. Minun mielestäni se vain lisää tunnelmaa ja ne jotka eivät jaksa kuunnella pistäkää äänet kiinni.

Entäpä itse pelaaminen? Ohjattavuudesta en löysä moitteen sijaa vaikka väliin liikkuminen tuntuikin rasittavan hitaalta. Tähtäys ja ampuminen sujui vaivattomasti hiiren avulla. Peruspaletti oli kunnossa. Mutta hassua kyllä tässä pelissä ei voi kurkata nurkan taakse ja rautatähtäinten puute välillä häiritsivät pelaamista. Jälkimmäinen johtuu nykypeleihin tottuneesta mielestäni. Bugeja en havainnut kuin yhdessä kohtaa jossa pelihahmoni sai massiivisen epilepsiakohtauksen ja jäi heilumaan paikalleen tottelematta mitään muuta kuin aseenvaihtonappia.

Etenemiselle on yksi suunta ja se on suoraan eteenpäin, vain loppupulella on kikkailtu laajemmalla maisemalla ja sekin vain ärsyttää sillä eteneminen hidastuu loppua kohden. Puolenvälin jälkeen myös tulevat mukaan kuvioihin saksalaiset tarkka-ampujat jotka hidastavat muutamassa kentässä eteenpäinmenoa rasittavuuksiin asti.

Ajan hammasta huonosti kestänyt putkiräiskintä jonka nykyinen peliarvo on olematon. Klassikkona mainoi, mutta älkää vahingossakaan tutustuko tähän kansia pitemmälle. nykyään löytyy paljon parempia tämän lajityypin edustajia.

Hyvää:
Sujuva ohjaus.
Ei vaadi aivoja.
Oman aikansa parhaimpia toisen maailmansodän räiskintöjä.

Huonoa:
Ei ole kestänyt aikaa.
putki on suora ja kaponen.
Kinnostus hiipuu puolessa välissä.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Jonkinsortin tietokone.

Testikone: Nou hätä.

Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu on näitä pelihirviöitä joita hyvin harvoin eteen tunkee, mutta tällainen pelien suurkuluttaja ei voi välttyä näiltä tekeleiltä. Kaiken lisäksi menin kuluttamaan rahaa tällaiseen kakkalapioon enemmän kuin moneen muuhun alelaarin ihan ok:tuotteeseen.

Kyseisestä aiheesta on tehty yksi todella hyvä peli, nimittäin Cthulhu dark corners of the earth. Vaikka sillä teoksella on jo ikää vaikka toisille jakaa kannattaa se silti kahlaa läpi pelkän juonen ja tunnelman vuoksi. Tietenkään taas jälleen kerran kunnon pikajuoksufpsfanit eivät jaksa teosta alkua pitemmälle, sillä kyseinen peli ei ollut mikään perinteinen ammuskelunopeustesti. Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu ei pulestaan sovi kenellekkään muulle kuin totaaliselle Cthulhun palvojalle joka omaa tarvittavat modaamistaidot ja leipoo pelistä sellaisen kuin itse haluaa. Ymmärtääkseni tekele on saksalaisperäisen fanitiimin kyhäelmä ja pelkäksi harjoitelmaksi ihan kelvollinen esitys, mutta en minä ainakaan olisi tätä pistänyt maksullisien pelien vierelle hyllyyn jonku hyväuskoisen ostettavaksi. Ilmaispelinä suuretkin puutteet jäävät huomiomatta, mutta kun jostakin maksaa niin pitäisi sen olla maksun arvoinen.

Peli on jonkin sortin fps:ooterin ja ongelmanratkaisun välimuoto. Vihollisia on harvakseltaan ja jokainen niistä toimii aivokulleen tavoin. Siis ihan sama onko vihulainen henkiinherätetty kalmo, toisen ulottovuuden demoniölliäinen vaiko ihan tavallinen hakaristisotilas. Pulmien ratkaisu on lähinnä avaimen löytämistä taikka muutaman vivun väntelemistä, joissakin kentissä jäin jumiin, mutta ei hätää pelin idioottimainen mene seuraavaan tehtävään ratkaisu joudutti aivopierupähkinöiden ratkaisemisessa. Pääsin tällä menetelmällä ennätysajassa luppuratkaisuun joka haukotutti jopa alkua enemmän.

Tietenkin kaiken tämän aivottoman toiminnan takana ovat kavalat ylipahat natsisiat, kuinkas muutenkaan. Juonen saksalaisjuurilla varustettu amerikkalaissankari ratkaisee pulmat ammuskellen ja myöhemmin taikoen, mikä ei käytännössä paljoakaan etenemiseen vaikuta. Pyssyillä ammuskelu on munatonta kiinanpommien paukuttelua ja taikominen jotakin mitä joutuu pakosta tekemään. Kaiken huipuksi äijä ei ota mukaansa kaikkia tarjolla olevia aseita käsittämättömien moraalisten näkökohtiensa vuoksi. Tarvitaanko siinä moraalia ku heitetyn kiven ropinaa vastaavalla äänellä varustetulla natsikonepistoolilla ampuu vihollista munille, kun sankari tekee samaa hernepyssyä vastaavalla automattipistoolilla. Tätä omituisten aivopierujen sarjatulitusta voisi jatkaa loputtomiin mutta yritän suraavaksi keksiä pelistä jotain kehumista.

No silmäkarkit ovat aika vähissä mutta valolla ja pimeydellä on onnistuttu leikkimään ihan kelvollisesti ja toisinaan äänet ovat hyviä (enimmäkseen eivät). Eteneminen on lähinnä suoraa putkea tylsissä kentissä jotka ovat salaperaisiä bugeja täynnään. Lataustaukojen ääninäyttelijä on kelvollinen ja pelin muutamat oikeilla ihmisnäyttelijöillä näyteltyt välimofiet ovat ihan katsottavia ja kuunneltavia (tosin natsisaksan armaijan sotilaiden palveluasuun tuskin kuului teinihaivenilla varustettu leuka). Muuta hyvää ei oikein juolahda mieleen.

Ilmaispelinä tämä olisi ihan oivatekele mutta ostohintaisena pelinä täysin kelvoton.

Hyvää:
Aihepiiri.
Cthulhu.
Väliliikkuvatkutkuvat oikeilla näyttelijöillä.
Mahdollisuus edetä seuraavaan tehtävään jos ei huvittanut käsillä oleva.

Huonoa:
Keskeneräisyys.
Epäpelottavuus.
Vaihtelevat äänentasot.
Saksan sotilaan teiniparta.
koko paketti...

Yleisarvosana: 3 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Nyt tarvitaan jo vähän potkua koneelta (siis vähän).

Testikone: hengaili mukana.

Pottopään kolmas peliversio on samaa laatua kuin edellisetkin. Lasten peli jossa on vähän väkivaltaa, yksinkertainen ohjausmalli ja tutut turvalliset hahmot uusine seikkailuineen ja kuten edellisissäkin osissa myös tässä kausipäivityksessä seurataan elokuvan juonta irrallisilla välivideoilla.

Pelailin myös tätä osaa poikani seurassa eikä hän tuntunut pitkästyvän. Päinvastoin hän oloitti itkupotkuilun vasta siinä vaiheessa kun oli illalla aika pistää kone kiinni ja lähteä nukkumaan. Pelkäsin myös ankeuttajien olevan kova paikka pojalleni mutta höpöhöpö tämän pelin ankeuttajat tuntuivat lähinnä sirkuspelleiltä ja nauroimme yhdessä niiden "kauheudelle".

Pelin suurin uudistus on grafiikat, ensimmäistä kertaa velhoesiteinin maailma on oikeasti kaunis ja joissakin kohdissa on käytetty hienoja valovarjoefektejä. Myös loitsijoiden puhe on muuttunut kimakasta poikakuorosta teinin mörähtelyyn.

Tylypahka on hieno paikka ja lähiympäristötkin menettelevät. Tosin en vieläkään nähnyt kuin yhden itsestään liikkuvan taulun ja muutenkin paikassa ei ollut kirjojen/elokuvien tapaista tunnelmaa kuin aavistus.

Edellisissä osissa huonolla menestyksellä tehty huispaus oli tästä kolmannesta painoksesta jätetty kokonaan pois ja muukin vapaamuitoinen tekeminen oli aika minimissään. Toki koulun käytävillä voi haahulla ja etsiä salahuoneita mutta eipä niistä mitään haastetta synny ja koko roskasta tulee sellainen olo ettei tätä jaksa läpijuoksua pitempään.

Velhokortit myös tuntuivat merkityksettömämmiltä mitä kahdessa edellisessä osassa ja ne kaikki oli helpommin saavutettavissa. Siis liian helposti.

Kaikki oli tasaisentappavaa laatua ja paria bugia lukuunottamatta äänet, puheet ja musiikit ja taustat rullasivat mukavasti ohitse jättämättä mitään erityistä mielikuvaa. Jotenkin koko kolmas tylypahkailu tuntui vähän väsähtäneeltä ja toivon neljänneltä osalta enemmän, sitä en tiedä koska pelin pelaan vai pelaanko koskaan.

Hyvää:
Sopii lapsille.
Tasaisen laadukas.
Hienoni peli silmäkarkin osalta tähän mennessä.

Huonoa:
Ankeuttajat.
Minne huispaus on kadonnut?
Ei erityisen kiinnostava.
Lyhyt.
Ylihelppo.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Salainen Ihailija.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Mikä tahansa masiina jolla pääsee IRC-Galleriaan.

Testikone: No eipä pahemmin piiputellut.

Tämä ei ole varsinaisesti sellainen peli joka kuuluu minun peleinä pitämiin peleihin, mutta annoin joskus lupauksen kirjoittaa tänne jokaisesta peliksi itseään kutsuvasta teoksesta joka kulkee käsieni lävitse. Joten kirjoitan myös tästä ajantappajasta. Aikaa tällä toki saakin tapettua kuten nykyisellä galtsulla muutenkin. Tuntuu jo siltä että vietän enemmän aikaa "galleriakeräänatsojaroolipelin" kuin oikeiden pelien seurassa. Saavutus sinänsä sivustolta joka on pääsääntöisesti kuvien kommentointiin tarkoitettu paikka. Tietenkin me vanhat pierut käsitämme gallerian erilla tavalla kuin nuorempi sukupolvi.

Sitten itse aiheeseen eli ystävänpäivän kunniaksi väsättyyn Salainen Ihailija peliin. Idea on helppo ja joillekkin koukuttava. Itse pidän natsoista ja ylipäänsä tulostavoitteellisesta pelaamisesta jossa tuntee saavuttavansa jotakin. Kun olet lähettänyt tietyn määrän ihailuja saat ensimmäisen natsan, tämän jälkeen lähetät entistä enemmän ihailuja ja saat taas natsan. Kun on viisikymmentä ihailua lähetetty peli on periaatteessa läpäisty siltä osalta.

Toinen haaste tulee vastaan kun pitää 50:mentä sinua ihaillutta henkilöä ratkaista. Tämä tapahtuu pienen minipelin avulla. Lentävät punaiset sydämmet pitää ampua Amorin nuolilla ja kun on kolme punaista poksautettu ja oltu osumatta tummiin sydämmiin saadaan nimi selville. Tätä jauhatetaan niin pitkään jotta kaikki viisikymmentä nimeä on selvillä.

Itse lähetin noin 150 ihastelua ja sain itselle 33. Kerroin on kohtuu huono, mutta kun ajattelee minun parasta ennen päiväyksen menettänyttä naamatauluani ja ylipäänsä vertaa vanhaa ukkoa enimmäkseen 13-18 vuotiaisiin kanssapelaajiin niin kerroin on luultavasti aikalailla oikea. Harva 16-vee tyttö on kovinkaan ihastunut kun kaljuuntuva möhömahainen gootti lähettää olen sinun salainen ihailijasi viestin ja toivoo saavansa vielä kaiken lisäksi vastaihailun itselleen. Tietenkin pitäisi ajatella että peli on peliä, mutta pitää muistaa myös että me ihmiset ollaan ihmisä.

En tiedä jaksanko enää yrittää sitä korkeinta natsaa tässä pelissä, ja mielestäni olen jo nähnyt siitä kaiken näkemisen arvoisen. Lisäksi olisi sulaa hulluutta yrittää päästä listoille, sillä top-10 nimet ovat tahkonneet jopa yli 5000 pistettä itselleen.

Pelin pienen viihdearvon lisäksi suurin hupi tuli ihmisistä jotka yrittivät epätoivon vimmalla houkutella porukkaa ihastelemaan itseään. Tietyt nimet kummittelivat listalla alinomaan sanoen "Ihastele mua, mä ihastelen sua, ja lähetä sydämmiä ja pyydä kaveriksi. Teen kaiken saman mitä sä 100% varmuudella <3 <3 <3" Ja kun ihastelun lähetti katosi sadan prossan varmuus eikä kyseisestä ihmisestä kuulunut muuta kuin että sama kommentti toistui tuntikausia peli yhteisösivulla. Itsekkin kokeilin hienovaraisesti ehdottaa halukkuuttani jakaa ihasteluja jos minua ihastellaan, mutta kyllä ne mun selvitykset taisivat mennä kuuroille korville niiden massiiviääniharavien rinnalla.

Tämän kaltaiset pelit ovat vielä aika käpysiä mutta on mielenkiintoista nähdä tuleeko myös galleriaan naamakirjan sivuilta löytyvien tapaisia oikeita ajantappopelejä (hc-nörteille tiedoksi, tiedän että ne eivät ole oikeita pelejä, mutta kutsun niitä sillä nimityksellä tässä yhteydessä).

Pelillisesti ei kummoinen paketti. Äänimaailma suppea ja graafinen loisto ei häikäise, mutta kyllä tätä pelaa aikaa tappaakseen ja natsoja hamutakseen.

Hyvää:
Ei vaadi konetehoja.
Saa ajan kulumaan.
Natsat.

Huonoa:
Pelillisesti hyvin suppea kokonnaisuus.
Ihmisten liiallinen maineentavoittelu.
100% varmuus on epävarmuus.
Ei tätä kyllä kukaan täysijärkinen jaksa natsoja pitemmälle.

Yleisarvosana: Tämä ei ole peli varsinaisessa muodossaan, mutta annan silti siitä koukuttavuutensa vuoksi 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Harry Potter and the Chamber of Secrets.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Tämä vaatii jopa kakkospleikan.

Testikone: Puksutteli höyryvoimalla.

Harryn toinen tylypahkan opiskeluvuosi alkaa vauhdikkaalla automatkalla ilmojen halki. Vanha anglia vie heidät suoraan tällipajun hellään huomaan. Kyseisen puun juurelta maailman kuuluisin esiteini on pelaajan ohjastettavissa ja suuri seikkailu voi alkaa.

Heti alusta lähtien huomaa että toiseen peliin on panostettu hiukan enemmän kuin ensimmäiseen. Ensimmäisen osan ankeat grafiikat ovat vaihtuneet hiukan tarkempaan, tosin tämän ikäinen konsolikäännös on sitä mitä on. Paremmat uudistukset löytyvät ohjauksen puolelta, kankeat kontrollit on hiottu jo huomattavasti käyttäjäystävällisemmiksi. Kaikkein parhaimmat uudistukset löytyvät tallennus-systeemin jouhevuudesta, vaikka kyseessä onkin vihaamani tallennuspistejärjestelmä on pakko todeta että tällaisena se toimii mainiosti.

Tylypahkan vapaamuotoisempi tutkiminen ja velhokortteja keräämällä saavutettva lisäenergia ja avaimet salahuoneeseen jonka takaa löytyy kultakortit luovat jonkin sortin kevyen koukun niiden kaikkien hankkimiseen.

Päivitetyssä Harryssa tylypahkakin muistuttaa jo esikuvaansa vaikka yksinkertaisuus ei tuo oikeutta monimutkaisella rakennuskaavalla tehdystä velhokoulusta. Liikkuvien portaiden huoneessa jäin kaipaamaan eläviä maalauksia ja tylypahkan läheisyydessä sijaitseva metsä ei tosiaankaan ole metsä, vaan jonkin sortin kalliolouhos jonka varrella kasvaa muutama puu ja keskellä sitä odottaa iso lukki poikineen... Juoni on taas lainaittu löyhästi samaisesta elokuvasta. Tosin juoni on vain tämän seikkailutasoloikinnan viitekyhys.

Pelailin pelin taas kolmivuotiaan poikani avustuksella ja edistystä oli tapahtunut myös hänen mielestä. Enää ei tullut tylsistymistä yhtä nopeaa ja hän ei kertaakaan kysynyt "isi laitatko uuden pelin". Joten harryn toinen tuleminen on ensimmäistä osaa onnistuneempi myös pikkuväen kannalta.

Ja sitten itse peliin. Harryn ohjastaminen on pikkunäppärää tasoloikintaa ja loitsujen laukaisemista hiirellä. Tasoloikka ei ole suurimmalta osalta mitään sormiakropatiaa kuten putkimiespeleissä. Etenemiseen ei tullut mitään ihmeempiä esteitä ja pelin pelaili jouheasti läpi. Tosin haastetta löytyi salahuoneiden etsinnästä ja velhokorttien keräilystä, tosin jälkimmäistä helpottivat tylypahkan käytäviltä löytyvät kersat jotka kauppasivat kortteja tiettyä karkkiannosta vastaan. Karkkeja taas puolestaan löytyy kaikkialta tylypahkasta ja velhokaksintaisteluissa voitto toi ihan mukavan summan tätä karkkirahaa. Velhotaistelut viihdyttivät poikaani, mutta omasta mielestä ne olivat turhanpäiväisiä rämpytyksiä joiden ainoa tarkoitus oli saada seuraavaa korttia silmällä pitäen tarvittava määrä karkkeja. Toinen turhake olivat huispauskisat. Edelleenkään tästä jalosta velhojen lajista ei ole onnistuttu leipomaan sen ansaitsemaa kunnollista minipeliä. Loitsujen opettelemista oli edelliseen osaan verrattuna helpotettu liikaa, mutta loitsuhaasteet olivatkin toinen juttu. Kuka tahansa pienemmistäkin perheenjäsenistä pääsee haasteet läpi, mutta parhaimman ajan saavuttamiseksi täytyy jo tosiaan sormien lentää näppäimistöllä.

Pelistä löytyi muutama pikkumiestä pelottava kohtaus ja tähän peliin oli hiipinyt jo pieni aavistus väkivallasta, tosin se oli lähinnä taikomalla omituisten ölliäisten tuhoamista.

Asteen pari parempi velhoseikkailu hieman hienommassa tylypahkassa. Vieläkin olisi runsaasti paranneltavaa, mutta kyllä me suositellaan tätä poikani kanssa kaikille lapsiperheille jotka nauttivat perheen yhteisistä pelihetkistä. Potterifaneille en uskalla suositusta antaa.

Hyvää:
Sopii pienille lapsille vähäisen väkivallan takia.
Helppo mutta tarvittaessa myös haastava.
Velhokortit entistäkin parempia.
Onnistunut tallennuspistejärjestelmä.
Hyvää pelailtavaa koko perheelle.

Huonoa:
Huispaus edelleenkin.
Outo latailu kesken pelitilanteiden.
Hämähäkin "kotimetsä".

Yleisarvosana: 6 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Harry potter and the philosopher's stone.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Pleikkari ykkönen kai riittäis.

Testikone: Huokaili ja keitteli kahvia.

Harryn ensimmäisestä elokuvaesiintymisestä ja sitä myöten myös tästä lisenssipelistä on vierähtänyt jo lähes kymmenen vuotta ja sen kyllä huomaa pelin ulkoisesta olemuksesta. Sain joulupukilta kolmen ensimmäisen Harrypelin käsittävän paketin joka oli maksanut jotain seitsämän euroa ja tämä oli niistä ensimmäinen. Lapsille suunnattuna pelinä pelailin tätä lähinnä kolmivuotiaan poikani avustuksella, mutta jostakin syystä pikkumies ei ollut Harrysta yhtä innoissaan kuin esimerkiksi pleikkarilla yhdessä pelailemista Shrekpeleistä ja Tony hawkeista. Harryn parissa poikani kylläistyi nopempaa ja jotkin kohtaukset omituisten otusten ja vaikeiden tasohyppelyosuuksien parissa saivat hänet hiukan pelkäämään. Kokonnaisuus ei ainakaan vakuuttanut kolmivuotiasta, miten on sitten aikuisen laita?

Peli ei voi mitään vanhuudelleen ja pleikkarilähtöisyydelleen joten ulkoasu ei ole mikään erityisen vakuuttava. Ihmetystä herätti se että miksi ihmeessä kaikkien muiden paitsi harryn naamataulut oli mallintanut moottorisahalla näköispatsaita veistelevä naapurin setä. Kenttäsuunnitelu heikosta ulkonäöstään huolimatta oli paikoin ihan nerokasta olematta silti liian vaikea purtava perheen pienimmillekkin. Toki kaikkia bonuksia tässä tapauksessa velhokortteja perheen pienimmät eivät voi, eivätkä jaksa etsiä kenttäsokkeloista. Meilläkin niistä jäi poimimatta 5 kappaletta vaikka olenkin aika tarkka koluamaan pelien jokaisen nurkan. Lisäksi pelissä ei pääse uudelleen koluamaan jo käytyä paikkaa joka helpottaisi huomattavasti kaiken löytämisessä. Minne tylypahka on kadonnut? Pelissä toki seikkaillaan kyseisessä paikassa mutta jostakin syystä se muistuttaa enemmänkin superputkimiehen linnaosuuksia tasohyppelyineen ja pikkupulmakohtineen.

Harryn seikkailutasohyppelytaikomispelin juoni kulkee löysästi samaista elokuvaa mukaillen ja touhu muistuttaa lähinnä pikajuoksuputkea jonka aikuinen juoksee läpi muutamassa illassa. Jostakin syystä jäin kaipaamaan vapaamuitoisempaa tekemistä ja jopa pienenpieniä ropeominaisuuksia, mielestäni harryssä olisi ollut aineksia moiseen. Kyllä ne lapset selviävät monimuitkaisemmistakin peleistä, liika yksinkertaisuus tuntuu vain kyllästyttävän heitä. Tasohyppelyiden ja pulmien lomassa pyörähtää käyntiin aina silloin tällöin rumaakin rumempi pelimoottorilla pyöritetty välivideo, kaiken lisäksi näitä välikuvia ei pysty keskeyttämään vaan joka kerta kun tumpeloin Harryn hengiltä nämä videot oli katseltava uudelleen ja taas jälleen kerran kiitos kuuluu tallennuspisteille. Välillä seikkailu keskeytyi huispausotteluihin joissa tylsästi kierreltiin ympäri kenttää luudalla lentäen ja yritettiin pyydystää sieppiä kiinni. Huispauksesta olisi pienellä vaivalla saanut oman kätevän alipelinsä ja miksei tuosta lajista voisi olla potentiaali vaikka kokonaan omaksi pelikseen.

Ohjaus oli yksinkertaista hiiren napilla loitsittiin näppäimistöllä hypittiin ja ja liikuttiin ympäri tylypahkaa ja lähimaastoa. Ohjattavuus oli ihan ok, vaikka harry olikin surullisenkuuluisan rautakankifysiikan karkea uhri. Äänipuoli oli paikoin ihan hyvä tosin jostakin syystä se särisi seikkailun alkupuolella. Ääninäyttelijätkin olivat yhtä ärsyttävän näsäviisasta naispuolista Potterin kaveria lukuunottamatta ihan oktasoa kumminkaan pääsemättä kesäteatterikaartia kovempaan lopputulokseen. Lisäksi jokaisen loitsun yhdeytessä kimakalla nuoren pojan äänellä lausuttu "alohomomera" taikasana alkoi nyppimään jo puolenvälin jälkeen. Jostakin Syystä peli saatoi jumittaa joissakin kohdissa muutamaksi sekunneiksi ja muutaman kerran ajattelin sen kaatuneen, vaan ei, pienen odottelun jälkeen herra pikkuvelho nytkähti taas liikkeelle.

Uudet loitsut opeteltiin luokkahuoneissa piirtämällä hiirellä ilmaan loitsukuvio joiden onnistumisen perusteella jaettiin suurin osa tupapisteistä, itse en saanut omalla toiminnallani tupavoittoa, mutta toisaalta eipä tuo pelin lopussa kovinkaan paljoa riipaissut kun tässä kohtaa juoni meni samaa rataa kuin kirjassa/elokuvassa. Harryn ensimmäinen peliseikkailu tuli pelailtua muutamassa päivässä loppuun ja poikanikin oli helpottunut tylsän urakan loppumisesta. Eikä haikaillut siinä vaiheessa kun poistin sen koneeltani. Sääli sillä tästä olisi saanut pienellä vaivannäöllä hieman paremman.

Ei mikään kaunein ja paras kakku maan päällä, mutta väkivallattoman luonteensa vuoksi suosittelen tätä kaikille pienen lapsen kanssa pelaaville vanhemmille. Harryfanit pysyköön kaukana, en usko teidän saavan muuta kuin itkua ja hampaiden kiristystä tästä tekeleestä.

Tällä hetkellä pelaamme jo Potterin seuraavaa osaa ja sen verran voin sanoa että osa ensimmäisen osan huonoista puolista on korjattu.

Hyvää:
Sopii pienille lapsille väkivallattomuutensa takia.
Ihan hyvä kenttäsuunnittelu.
Helppo (lasten pelille hyvä ominaisuus).
Velhokortit.

Huonoa:
Huispaus.
Ruma ko maalaismummon kumisaapas.
Hyytyily ja nykiminen.
Tallennuspisteet.
Tylsä isän näkökannalta.
Tylsä kolmivuotiaan poikani näkökannalta.

Yleisarvosana: 5 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Kane & Lynch: Dead Men.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Suht uusi rauta.

Testikone: Kaikki namit kaakossa.

Rumagallerian pojat paukuttavat suojan takaa sarjatulta ja vinoilevat siinä sivussa toisilleen.

Kane & Lynch: Dead Men maalailee oivallisia visioita kaupunkitaistelusta ja lopun viidakkokentätkään eivät ole hullumpia vaikka pelit lehdestä lukemassani arvostelussa toisin väitetään. Kaikki kunnia lehden ammattitaitoisille arvostelijoille, mutta ainahan saa olla toista mieltä. Ympäristöt ovat realistisissa mittasuhteissa ja esimerkiksi pankkiholviin murtautumisessa ei tarvitse kävella monen kilometrin käytäväverkostoa kuten joissakin muissa peleissä. Samoin katutaistelu kaupungilla antaa vision ihan oikeasta katutaistelusta. Tokiolainen yökerho on myös mieleenpainuva kokemus, tosin niin suuressa väkimäärässä räiskimisellä on vaikea välttyä sivullisista uhreista.

Ympäristökehujen jälkeen päästäänkin pelin tärkeimpään antiin, nimittäin päähenkilöihin. Kane on kuolemaan tuomittu entisen joukkionsa pettänyt palkkasotilas joka on henkeen ja vereen soturi. Hän voisi olla jopa kunnioitettavakin hahmo jos menneisyyden möröt eivät tunkisi jokaisen kaapin raosta esiin. Koko elämänsä menettäneenä ihmisrauniona hän olisi valmis kuolemaan, mutta toisin käy ja hänet vankienkuljetusautosta pelastaneet entiset palkkasoturitoverit ovat kaapanneet x-perheen. Tylyimmässä kohtauksessa x-vaimo tapetaan ja Kanen ainoa päämäärä on kostaa ja pitää tyttärensä turvassa. Tytär tosin ei tunne kovinkaan myötämielisiä tuntemuksia Kanea kohtaan vaikka hän pelastaa hänet palkkatappajien kynsistä. Kohtaus suorastaan säälitti minua.

Lynch on täysin puissa kulkeva psyko joka ei väliin erota oikeaa/väärää, todellisuutta/epätodellisuutta. Ilman pilleripurkkia hän ei oikein taho selvitä arjen pyssypaukuttelusta. Kun kaasunaamio ahdistaa ja ihmiset häräilevät nukutuskaasun vaikutuksesta Lynch hätääntyy ja pistää koko porukan maan multiin, toisessa hetkessä hän tuntee huonoa omatuntoa kyttien ampumisesta. Hän on pahalla tavalla mielenkiintoinen hahmo ja selvästi vielä Kaneakin arveluttavammalla moraalilla varustettu mieletön tappaja. Toisaalta hän on eräällä tavalla jopa hellyttävän avuton oman sekavuutensa vuoksi.

Kaljuuntuvien keski-ikäisten ja moraalisesti hyvin rumia mielikuvia maalailevan kaksikon pelaaminen oli todellakin jotakin uutta pitkään aikaan. Sillä useimmat pelihahmot ovat nuoria kauniita ja läppeensä hyviä. Pelin kaksikko voittaa jopa lännen peli call of juaresin rosoiset lainsuojattomat veljekset rosoisuudessa.

Itse peli koostuukin sitten lyhkäisistä räiskintäkentistä joitka yksinpelissä tai co-opissa pelaa hetkessä läpi. Peruskivaa sarjatulen röpöttelyä suojista ja huohotusta nurkan takana muutaman osuman jälkeen. Pelissä ei muuten kestä saada kovinkaan montaa luotia nahkaan niin alkaa kirkonkellot kumista. Henkihieveristä voi vielä pelastua kaverin antamalla adrenaliinipiikillä, muttei joka kerta. Pelillisestä sisällöstä ei voi muuta valittaa kuin lyhyyttä ja köpöjä tekoälykavereita jotka väliin tietentahtoen sukeltavat kohti tulihelvettiä välittämättä pätkääkään omasta hengesteen. Ja kun ryhmän yksi jäsen kuolee pitää kohta hinkata alusta lähtien uudelleen, arrrrrgggg!!

Visuaalisesti hienoimpia kohti olivat japanilainen yökerho ja sitä seurannut öinen nipponiesteettinen puisto. Muutkin kentät olivat hienoja mutta eivät yhtä tasokkaita kuin edellä mainitut. Äänimaailma oli mukavan realistinen, kaupunki kuulosti kaupungilta, yökerho raveteknoineen oikealta yökerholta, ja viidakko viidakolta. Rumien setien ääninäyttely ja heidän juttelunsa oli ajatuksella hoidettua, kesken tulitaistelun vedetyt dialogit elävöittivät toimintaa. Myös paljon viljeltyt kirosanat ovat paikallaan, sillä en voisi kuvitella mitään kukkia pursuilevan tämän kaliiperin kavereiden suusta. Antaa oppineiden teeskennellä, me äijät röyhdellään pierrään ja kiroillaan ainakin parin kaljan jälkeen.

Tämän kaltainen vahvatunnelmainen ja moraalilla leikittelevä hieno elämyspeli tuskin on monenkaan kunnollisen sankaripelaajan mieleen, mutta minun kaltaiselle ikikapinnalliselle tälläinen uppoaa kuin veitsi voihin. Suosittelen kaikille niille jotka ovat kyllästyneet lällyihin hyvyyshahmoihin, pitävät hyvistä tarinoista ja eivät tunne kovinkaan suurta moraalista grapulaa poistaa päiviltä muutamaa alhaiseen kyttäeläinlajiin kuuluvaa yksilöä. Tosikoille tiedoksi, edellä mainittu ei ole kanattamani toimintamalli, kaikki eläytyminen tapahtuu pelin sisällä.

Hyvää:
Saatanan hienot pelihahmot.
Realistiset ympäristöt.
Karut keskustelut.
Realistinen ääniympäristö.
Ammuskelu toimii hyvin.

Huonoa:
Umpityhmät itsemurhakaverit.
Todella lyhyt yksinpeli.
Ei tarjoa mitään uutta ammuskeluun.
Joillekkin pelaajille voi tulla moraalinen dilema.
Alentaa äijäilyssä Nikulan ja Hynysen pikkupojiksi.

Yleisarvosana: moraalinvartijoille 0 moraalittomille 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand