IRC-Galleria

Peli: Crysis 2 Maximum Edition

Alusta: PC

Muut alustat: PS 3 ja Xbox 360

Julkaistu: 2011

Crysis 2 Maximum Edition on foorumeita silmäillessäni jakanut mielipiteitä puoleen jos toiseen. Toiset pitävät ja toiset taas suorastaan inhoavat. Edellinen osa ja sen itsenäinen lisäosa sijoittuivat trooppiselle saarelle ja moni jäi kaipaamaan tuota villimpää ympäristöä ja urbaani kaupunkimiljöö ei oikein iskenyt. No kieltämättä tiettyä samankaltaisuutta aina tulee haettua jatkokertomuksilta ja Crysis 2 ei anna ainakaan samaa ympäristökehystä kuin aikaisemmat osat. Vaan taipuu kaupunkiräiskyttelyiden genreen jättäen metsäsissit omiin oloihin. Tuntui ajoittain jopa siltä että kyseessä voisi olla ihan oma pelinsä ihan eri nimellä.

Samaa kumminkin on luvassa nanopuvun, avaruusörmyjen ja taktisten vaihtoehtojen muodossa. Tosin ensimmäisen pelin parissa taktisuus korostui laajempien kenttien muodossa. Tässä tapauksessa puolestaan seikkaillaan ikäänkuin pienoishiekkalaatikoissa jotka on ketjutettu putkeen siirtymävideoiden ja muiden "putkien" muodossa. No joka tapauksessa peli antaa ainakin kaksi taktista vaihtoehtoa. Voi joko puskea nopeaa suojamodi päällä ja leikkiä modernia viikinkiä tai hiippailla näkymättömänä ja "hitmanata" tielle sattuvat viholliset. Väliin hiippailin pitkiä osuuksia läpi tappamatta ketään naurettavan helposti. Kun puolestaan samaa kohtaa tappokoneena saattoi joutua hinkkaamaan ikävän pitkään.

Ensimmäisestä osasta tutut muukalaiset ovat vallanneet kotoisan turvallisen Ameriikkamme vapaudenpatasakaupungin ja myllänneet sen aika paskaan kuntoon. Lisäksi kaduilla jyllää paha viirusepidemia ja kaikki on muutenkin nihilistisen heikolla hapella. Kaupungin kadulla taistelee kolme osapuolta. Avaruusörmyjen lisäksi merijalkaväki kohkaa omiaan ja toisaalla eräänlainen palkka-armeija keittää omaa soppaansa. Pelaaja puolestaan on lähinnä omaa tietään kulkeva supersotilas jonka edessä kellistyy isompikin kaveri rodusta tai avaruuskansalaisuudesta huolimatta. Juonikuvio ei koskaan oikein kunnolla auennut minulle. Nimittäin sopassa on liikaa muuttuvia tekijöitä ja muutenkin raskassoutuiseen aiheeseen lisätyt lähes apocalyptiset superihmishöpinät tekivät tästä aika moisen sillisalaatin. No koskapa se juoni olisi näissä ammuskeluissa ollut se vahvin valttikortti?

Vaikka tunnenkin hienoistä närkästystä pelisarjan siirtymisestä kaupunkiin on pakko myöntää että nyki on kuvattu melko hienosti ja väliin tuli sellainen tunne että tällaista se voisi olla jos totaalinen sota äityy riehumaan suurkaupungin kaduilla. Peli on myös melko näyttävää kamaa ainakin täysillä asetuksilla, enkä ihme kyllä huomannut mitään isompia nykimisiä ja laitteistoni pysyi vakaana alusta loppuun. Äänet tuovat tunnelmaa ja mikä parasta ampumisen mekkala ja räjähtely kuulosti autenttiselta ja siinä oli sitä ns munatskua mukana. Musiikkipuoli oli loistavaa ja varsinkin teemasävellys hiveli korvia. Ääneen näyttelijät myös hoitivat hommansa kunnialla läpi. Kaiken kaikkiaan raskassoutuiseksi räiskinnäksi aika laadukas pakkaus joka viihdyttää loppuun asti.

Moitteita en anna kuin neljästä seikasta. Liian erillaisesta ympäristöstä, jotenkin innottomasta nettimoninpelistä joka ei ainakaan minua saanut koukkuunsa muutamaa iltaa pitemmäksi aikaa. Liian helppo hiiviskely tuntui haasteettomalta puuhalta yksinpelissä. Puolivälisää peli jotenkin notkahtaa lähes tylsyyden puolelle, mutta onneksi ruuvia kiristetään loppua kohden.

Arvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Crysis 2 Maximum Edition tarjoaa laaduksasta räiskyttelyä, mutta voi olla pettymys ensimmäiseen osaan mieltyneille.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Crysis Warhead

Alusta: PC

Muut alustat: Taitaa olla vain PC-ympäristöön saatavilla.

Julkaistu: 2008

Luultavasti kaikki räiskyttelyjen ystävät ovat tutustuneet Crysis sarjaan josta on joko ilmestynyt tai kohta ilmestymässä se kolmas osa riippuen siitä koska julkaisen tämän tekstin. Crysiksien suuresta menestyksestä huolimatta tämä kyseinen pelisarjan teos on jäänyt vähemmälle huomiolle. Enkä oikeastaan ihmettele sitä tosiseikkaa. Sillä ensimmäinen Crysis kaikessa loistavuudessaan oli myös kovan luokan pettymys monelle pelaajalle. Alun mukava viidakkosota korealaisten kanssa muuttuu pitkäpiimäiseksi hinkaamiseksi avaruusörmyjä vastaan, enpä muista enää tarkalleen jaksoinko edes koko peliä pelata loppuun. Siksi olinkin hieman varautunut Steamissa asioidessani tämän hankkimiseen, pienen harkinnan jälkeen 3 euron tarjous vei voiton ja päätin ladata tämän itsenäisenä lisäosana kaupatun teoksen.

Lisäosa onkin hieman harhaan johtava termi kuvaamaan Warheadia. Sillä tämä voisi olla aivan yhtä hyvin ihan oma pelinsä. Sisällön pituuden ja laadun puolesta peliä voisi pitää itsenäisenä jatkona. Lisäosan tästä tekee lähinnä muutama pieni seikka. Ensinnäkin tapahtumat sijoittuvat samaan tarinaan ko emopeli, ainoina eroina eri sankari ja osaksi eri tapahtumapaikat. Warhead ei kumminkaan lankea samaan sudenkuoppaan kuin äitinsä ja tarjoaa koko matkalta kelpo viihdettä ja tasapainoilee hyvin sekä mielenkiintoisempien koreavihollisten että vähemmän mielenkiintoisten avaruusörmyjen välillä. Aseistus, puvun kyvyt ja toiminta itsessään on identtistä emopelin kanssa.

Tarinan päähenkilö on psyykkisesti hieman epävakaa brittiläinen ammattisotilas joka on niinikään puettu jo sarjan ikoniksi nousseeseen nanopukuun. Itse tarina ei ole millään tavalla yllättävä, mutta on omalta osaltaan tarpeeksi viihdyttävä yksinkertaiseen räiskyttelypeliin. Avaryysörmyjen artivaktia tavoitteleva keneerinen paha pohjoiskorean kenraali antaa pääpahikselle kasvot ja juonessa sankarimme ja edellä mainittu kenraali tavoittelevat samaa asiaa. Salaperäistä muukalaisteknologiaa. Kenraali yrittää kuljettaa sen kotimaahansa Koreaan ja brittisoturimme työskentelee setä samulin piikkiin ja jahtaa Korealaisten haltuunottamaa kapistusta. Matkan varrella myös avaruuden muukalaisilla oma mielipiteensä artivaktin omistusoikeudesta.

Pelaaminen itsessään on melkoisen sitä samaa putkiräiskyttelyä yllättävänkin laajoissa putkissa. Muutenkin fps-genren pelit tuntuvat aika tavalla samasta puustä veistetyiltä jo pitemmältäkin aikaväliltä tarkastellessa. Crysisksistä erillaisen kokemuksen tekee lähinnä nanopuku ja pelaajan omassa harkinnassa oleava etenemistyyli. Tätä voi pelata monella eri tavalla, itse käytin enimmäkseen hyödykseni hidasta hiippailutyyliä ja näkymättömyyttä, mutta sujuu peli myös vauhdikkaasti rynnäten speedmode päällä ja ampuen viholliset adhd-moninpelityylillä. Tosin jäljestä mainittu etenmestyyli lyhentää pelin ikää huomattavasti.

Viidakko näyttää hienolta ja pelin ikää ei tule ihan heti ajatelleeksi tätä tahkotessa. Graavinen anti nimittäin on kilpailukykyistä nykypäivänäkin ja koneessa on syytä olla tuhti näytönohjain ja muutkin seikat kunnossa jos mielii saada kaikki mehut irti. Itsellänikin oli vähän nykimisongelmia tiukimmissa taisteluissa vaikka laitteistoni pitäisi olla ylimitoitettu Warhedin kannalta ajateltuna. Ääni ja musiikkimaiilma on laatutuötä ja päähenkilön epävakuas tulee hyvin ilmi ääninäyttelijän tulkinnasta. Brittiaksentti myös oli kiva lisä sen ikuisen jenkkilätinän vastapainoksi. Kontrollit toimivat loistavasti ja kaikki mahdollinen tuntui olevan kätevästi käden ulottuvilla. Lisäksi mainittakoon että peli viihdytti koko kestonsa ajan vaikka ajoittain tulikin se tämähän on jo nähty fiilis.

Sitten niihin kakkaroihin. Ensinnäkin peli kaatuili välividoiden jälkeen syystä tai toisesta, ehkä hieman pienemmillä silmäkarkkiasetuksilla olisi saanut tuon kaatumataudin korjattua, mutta en katsonu sitä tarpeelliseksi kun muuten pyöri pelattaessa ihan mallikelpoisesti. Sen vielä jotenkin sulatan että omituinen muukalaisrotu kestää osumaa tavallista enemmän, mutta jotenkin hassulta tuntui ampua lippaallinen panoksia pelkkään maastopukuun verhoutuneeseen korealaissotilaaseen. Noin puolen välin tietämillä on muutama turhanpäiväinen kenttä joissa käytännössä vain juostaan muukalaisten lentohärveleitä pakoon ja väliin juosten ammutaan muutama vihulainen. Vastapainona tylsyydelle on vain näyttävyys ja toiminnan viihdyttävä tykitys, vaan minäpä olen nirso ja se ei aivan ollut sitä mitä peleistä haen. Viimeisenä seikkana mainittakoon että ne avaruusötöt ovat edelleenkin hyvin tylsä vihollinen. Ne olivat tylsiä emopelissä ja niin ovat myös tässä pelissä. Kakkososa odottaa vielä pelaamistani joten toivotaan niiden vähän terästäytyneen seuraavassa osassa.

Kaikenkaikkiaan pienistä vioistaan huolimatta laatupelattavaa koko kolmen euron hintansa puolesta. Ilman ikiihanaa Steamia tämäkin elämys olisi jäänyt kokematta. Ai niin pitää vielä mainita että oikea pelijorno oli läpäissyt erään arvostelun mukaan tämän noin kuudessa tunnissa, minä kellotin pelin kahdessatoista, mutta tietenkin mun tyyli on erillainen. Tutkiskeleva ja rauhallinen kun on aikaa enempi eläytyä kuin oikeilla journoilla. Suosittelen kokeilemaan, tuskin petytte ainakaan kovin pahasti jos pidätte genren peleistä.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Alkuperäistä peliä parempi lisäosa, suosittelen kokeilemaan.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: James Bond 007 - Blood Stone

Alusta: PC

Muut alustat: PS 3, Xbox360, DS.

Julkaistu: 2010

Tämä onkin jo ties kuinka mones pelaamani Bondpeli. En erityisesti odottanut siltä mitään erikoista joten yllätyin positiivisesti. Peli ei ole minkään elokuvan lisenssillä ratsastava tuote, vaan ihan itsenäinen oma "Bondelokuvansa". Tarinassa on pyritty mahdollisimman elokuvamaiseen suoritukseen ihan kaikessa. Löytyy esinäytös jonka jälkeen nähdään nimet ja enenkaikkea kuullaan tunnusbiisi. Biisin jälkeen tarina jatkuu. Mukana ovat hienot autot, isot aseet, agentille tyypillistä hiiviskelyräiskintää ja enen kaikkea ihan pätevä Bondtyttö.

Tarinassa jahdataan bioaseita ympäri maailmaa ja jokainen ympäristö on omalla tavallaan hienoa nähtävää. Hiiviskelyräiskintä sopii agentin lähestymistavaksi parhaiten, osassa kenttiä ei edes tarvitse listiä ketään jos ei halua. Tunnelma tosin rikkoutu niissä täysimittaisissa suojautumissodissa joita nähdään pelin aikana muutamat kipaleet. Bondi on myös oppinut nykypeleistä tyypillisen runkkarihuohotuksen jonka aikana elinvoima palautuu.

Pääpainon ollessa rauhallisessa ja vähän epärauhallisemmassa jalan suoritettavissa agentoinneissa toinen merkittävä osuus suoritetaan erinnäköisten kulkuneuvojen ohjaksissa. Kulkuneuvoilla suharointi onkin toteutettu hienosti. Ympärillä räjähtelee ja meno on jopa elokuvaesikuviaan menevämpää. Mutta ajoitpa kuinka lujaa ja hyvin tahansa et saa edellä pakenevaa kiinni ennen kuin käsikirjoitus niin sanoo. Muutenkin ajoittain tuntui siltä että kyseessä on enempi interaktiivinen elokuva kuin peli jonka kulkuun itse voi vaikuttaa.

Tiukasti käsikirjoitetun juonen pisteinä iin päällä ovat kunnolliset ääninäyttelijät ja Bondin roolin naamalainan lisäksi hoitaa itse Daniel valkokangassuoritusta odottaessaan. Allekirjoittanut ei ole vielä nähnyt uusinta bondia joten peli hoitikin pahimman nälän tunteen. Mutta peliksi tämä on turhan lyhyttä viihdettä. Eipä tainnut mennä kahdeksaa tuntia pitempään läpäisyssä.

Graafinen anti on tarpeeksi näyttävää. Äänet ja puheet ovat laatukamaa ja ohjauksestakaan ei ole muuta pahaa sanottavaa kuin seinään suojautumisen ja siitä pois pääsemisen lievä sekoilu. Väliin Bond ei oikein tiennyt etä mitenkä päin muljuaa suojasta pois ja siihen kiinni.

Pelin ehdottomasti huonoin puoli oli lyhyen keston lisäksi liian yksioikoinen toiminta ja ajeluosuus putkimaisissa pyrähdyksissä. Olisin kaivannut enemmän sitä oikeaa agentointia pelkän ammuskelun ja toiminnan vastapainoksi. Jopa pienet puzzlet eivät olisi olleet pahitteeksi.

Pienistä puutteistaan ja yksioikoisuuksistaan huolimatta yksi parhaista Bondpeleistä. Suosittelen pienellä varauksella kaikille maailman kuuluisimman agentin edessottamuksista pitäville. Ja muutkin voivat saada tästä oivallisen toimintapläjäyksen. Mukana on myös verkkopeli, mutta sillä puolella ei oikein tungosta näkyny.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ihan kelvollinen "agenttielokuva" jota on höystetty pelillisillä piirteillä..

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Conflict: Desert Storm

Alusta: PC

Muut alustat: PS 2.

Julkaistu: 2002

Muistan sen päivän kun Irakin ensimmäinen sota alkoi. Olin noinkymmenen vuotias ja minua oikeasti pelotti ensimmäistä kertaa tämä maailma. Toki olin tuohon ikään mennessä jo kuullut juttuja Talvisodasta ja muistakin vanhempien aikojen kahakoista. Mutta ne olivat aina tuntuneet pelkältä historialta. Vasta Irakin sota sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään pikkupojan aivoissani että sota voi olla todellisuutta tässä ja nyt. Peli ei puolesataan herätä mitään tunnereaktioita, vain vanhoja muistoja.

Conflict: Desert Storm on taktinen räiskintä jonka tapahtumapaikat ovat edellä mainitsemani confliktin näytttämöllä. Pelaaja saa ohjastettavakseen joko jenkkien deltat tai vaihtoehtoisesti Brittien sassit. Näissä ei sitten ole muuta eroa kuin uniformut. Tämän jälkeen alotetaan ensimmäinen tehtävä ja jatketaan peliä eteenpäin 15 kentän verran. Tähän joukkoon mahtuu niin autiomaata kuin kaupunkiakin. Tehtävät vaihtelevat vankien vapautuksesta siltojen räjäyttelyyn. Joissakin kohtauksissa pääsee myös ajamaan hirveän hankalasti ohjautuvia kulkuneuvoja.

Aseistus on sitä vanhaa samaa joka jenkin lelua. Vihollisen romppeita tosin halutessaan voi poimia mukaan ja jos perusrynkyn käyttö maistuu puulta voi vaihtaa vaikka AK-47:kaan. Neljän pelattavan hahmon kyvyt nousevat pelin edetessä, mutta enpä tuosta mitään ihmeellistä huomannut hyötyväni. Kykyjen erillaisuus näkyy vain silloin jos yrittää esimerkiksi perustetsaajaa naittaa tarkkuuskivärin kanssa. Siitä ei seuraa useimmiten mitään hyvää.

Pelissä on hiukan kiristetty vaikeustasoa rajoittamalla tallennusten määrää ja onkin syytä hiukan miettiä missä kohtaa tallentaa. Taktiikan ei saa myöskään olla mitään päätä pahkaa juoksemista, sillä tavalla vain pääsee helposti hengestään. Viholliset eivät ole mitään mensan poikia mutta kyllä ne varomattoman ryhmän saavat hengettömäksi.

Aavikkomyrsky on vanha ja tekninen laatu sen mukaista. Kaikki toimii kyllä hyvin ja kuvallinenkaan anti ei ole mitään huonointa kymmenvuotiaalta pääalustanaan pleikkarille suunnatussa pelissä. Äänetkään eivät häiritse, vaikka toki nykyaikaisissa paukutteluissa on tuplasti realistisempi rytinä päällä.

Ihan mielekäs teos lajityypissään, vaan ei kyllä mikään erityinen helmikään. Voitte ihan hyvillä mielin peleilla tätä, mutta ei kannata odottaa ihmeitä.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ihan kelvollista taktiikkaräiskintää paremman puutteessa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Red Orchestra: Ostfront 1941-1945

Alusta: PC, vaatii jatkuvan nettiyhteyden.

Muut alustat: Mitä luultavimmin ei.

Julkaistu: 2006

Tyypit ajattelivat tehdä pelkän modin, mutta päätyivät tekemään kokonnaisen pelin joka toi mainetta ja vähän mammonaakin. Siinä lyhyttä syntytarinaa tälle nettiräiskyttelylle joka oli aikansa armottomin ja realistisin teos. Näköjään vieläkin löytyy porukkaa linjoilta joten jotakin on tehty oikein.

Harjoittelu bottien kanssa yleensä kannattaa, mutta tällä kertaa siitä taitaa olla enemmän harmia kuin hyötyä. Sillä bottien kanssa opitut muka taidot ovat yhtä hyödyllistä kuin hammaslangan käyttö ennen gaslerpihvin syöntiä. Todellisessa nettimatsissa nimittäin saa aloittelija kylmän suihkun niskaansa. Olkoonkin kaltaiseni harkitsevainen pelaaja, se ei auta tämän junan kyytiin hyppäämisessä. Mutta kun pääsee kubletin juoneen mukaan alkaa se pikkuhiljaa sittenkin sujua.

Kuten lukijani tietävät en ole mikään nettiräiskyttelyiden suurkuluttaja. Mielestäni niissä on liian aivoton ja itseään toistava rakenne joka ennemin karkoittaa kuin houkuttelee tällaista tunnelmapelaajaa. Eikä tämäkään ole siinä mielessä poikkeus. Halusin lähinnä tutustua tähän teokseen siitä lukemieni juttujen perusteella, ja totta tosiaan tämä ei sovellu ihan joka pojalle.

Peli sijoittuu itärintaman taisteluihin natsiskasan ja neuvostoliiton välillä toisen maailmansodan aikaan. Pelaaja voi valita joko ryssät tai natsit omaksi puolekseen ja rynnätä taistelukavereineen ottamaan mittaa toisesta osapuolesta. Tähän asti kaikki onkin tuttua huttua. Sitten pelin edetessä huomaa ettei panoksia ole tuhlattavaksi ja jos mielii pysyä edes jonkin aikaa hengissä on yksin aukean poikki juokseminen lähes täysin kiellettyä puuhaa. Jalkaväen lisäksi taistelutantereilla häärivät panssarivaunut ja noita metallihirmuja on syytä kunnioittaa.

Aseistus on autenttista toisen maailmansodan kalustoa. Pari esimerkkinä mainittakoon tässä yhteydessä. Pulttilukkokivääriä käyttäessä se tussari pitää myös virittää jotta voi ampua seuraavan laukauksen. Panssarikauhulla pitää tähdätä oikeaan paikkaan jotta sen vaikutus todella tuntuu tuhottavassa kohteessa.

Äänimaisema kuulostaa sodalta. Kanssapelaajat ovat tupeksiessaan tappavan vaarallisia ja älä koskaan aliarvioi vihollista on se ominaisuus joka jakaa taatusti mielipiteitä, eli ei sovi tosiaankaan pullamössöräiskittelyjen ystäville. Graafinen anti on rosoisen vanhahtavaa, mutta jos tuo seikka ei haittaa voi tästä kehkeytyä realismia tavoittelevan nettiräiskijän paras ystävä. Kontrollit tottelevat viiveettä käskyttäjää ja muutenkin tekniikka tuntuu olevan hienosti hyppysissä.

En voi sille mitään että pidän nettiräiskyttelyjä tylsänä pelimuotona, mutta pakko myöntää että tällä kertaa minulla heräsi mielenkiinto kokeilla myös jokunen aika sitten ilmestynyttä toista osaa.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vaativa nettiräiskintä jolle pitää antaa aikaa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Binding of Isaac

Alusta: PC

Muut alustat: Luulisin tämän löytyvän myös älypuhelimille ja täppäreille.

Julkaistu: 2011 ja lisäsiältö 2012

Näin ensialkuun varoitus kaikille teille jotka tuijotatte uskovaisten taivaskanavaa, eli TV7:ta. Teidän päissänne voi kuulua Jumalan ääni ja tuo ääni voi käskea satuttamaan lähimmäisiänne. Näin tapahtuu Iisakki nimisen pienen pojan äidille. Jumala käskee uhrata lapsen jotta äiti voisi todistaa tosi rakkauden herralleen kokonaan kuuluvaksi. Mutta itkuiisakki ei anna ihan noin vain periksi ja pakenee kellarin uumeniin. Kellarissa häntä odottaa möröt ja kakkaläjät.

Iisakin seikkailut on peli jonka nindento hylkäsi tarjonnastaan kuullessaan uskonnollisista aspekteista, mene ja tiedä oliko tuo ainoa syy. Sillä nyt ollaan tekemisissä eräänlaisen taideteoksen parissa ja tämä taide ei ole sitä kauneinta katsottavaa. Jonku mielestä kuvallinen ja juonellinen anti voi menna pissakakka ja ripaus Jumalaa hahahaaosastoon. Minun mielestä tämä kertoo jostakin muusta, vaikka ripaus huumoriakin on mukana. Toisaalta tekijän uskonnollisista motiiveista en ole ihan varma. Haluaako hän pilkata kristillisyyttä vai kristittyjä. En tiedä, mutta aavistus ivan makua tulee suuhuni.

Olipa asia niin tai näin itse peli on kuvalliselta anniltaan omalaatuinen ja pelilliseltä puoleltaan yksinkertaisen toimiva. wasd näppäimillä liikutaan ja nuolilla ammutaan ötöjö kyynelillä, erikoisemmat iskut kuten pommit saadaan toimimaan shiftillä tai välilyönnillä. Iisakin tehtävänä on puhdistaa huone kerrallaan ja kohdata lopussa pomovastustaja. Siinä sivussa kerätään erillaisia esineitä kuten esimerkiksi yhdeksänsakarainen kissaruoska tai mädäntynyt lihakimpale.

Iisakki on loppujenlopuksi aika peto listimään ällöttäviä ötöjä joista osa muistuttaa esimerkiksi siittiösolua tai pomppivaa anaaliaukkoa. Pääaseenaan hänellä on omat kyyneleet. Pelin tasot ovat siinä mielessä oivallisia että kaikki on loppujen lopuksi kiinni omasta taidosta ja taito kehittyy per pelikerta. Nimittäin kuolema on lopullinen ja Iisakki aloittaa homman alusta kuoleman koittaessa.

Jostakin syystä pelatessani tätä tuli kaksi asiaa mieleen. Vanha 8 bittisen nindenton zelda ja Shoutparkin anarkistiset hahmot. Vaikka jäljestä mainitulla ei paljoa pelin kanssa ole tekemistä muun ko asennehuumorin saralla. Ensiksi mainittu mielleyhtymä lähinnä kuvastaa pelin melko armotonta luonnetta ja alkuhämärien toimintaseikkailupeleistä pöllittyä inforuutua elinvoimasyrämminiin päivineen.

Graafisen annin taiteellinen luonne toimi minulle. Äänipuoli oli hiukan liiankin yksinkertaista, mutta kertojannääni teki loistosuorituksen. Pelin ohjastaminen näppäimistöllä oli tarkkaa. Oikeastaan kokonnaisuus tuntui hiotulta timantilta. Pahaa sanottavaa ei juurikaan löydy mutta jos ihan rutinan vuoksi voisin mainita että peli sopisi mielestäni paremmin kannettville laitteille kuin tehokkaalle PC-koneelle. Olisi mukavaa pelailla erä Iisakkia vaikkapa bussimatkalla, mutta koneen äärellä alkaa helposti haikailemaan sitä uusinta roolipeliä jonka ostin juuri äsken.

Tämä on niitä pelejä joita on kovin vaikea arvostella pisteillä, joten jokainen kiinnostunut tehköön oman päätelmän. Minä annan ysin, mutta tällainen pieni indietaidepeli taatusti jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseen.

Ai niin tämä maksaa alle 5 ekeä nettikaupoissa.

Arvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Pieni pippurinen ja taiteellinen toimintaseikkailu.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: kill.switch

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox, PS 2.

Julkaistu: 2004

kill.switch ei pelastanut huonojen pelien putkea... Tai sitten tätä kolmannen persoonan räiskyttelyä ei vain ole tarkoitettu minulle. Kaikeksi ihmeekseni huomasin että eräs nettiarvostelija oli täysin eriä mieltä kanssani.

Ensialkuun täytyy kummastella pelin kehyskertomusta. En oikein saanut selkoa kertaakaan mistä oikein on kyse. Röpötteleekö sotasankarimme virtuaalimaailmassa, takaumissa vai tosielämässä vihulaisiaan. Lisäksi lähiidässä pahan "ahlamin" metsästys länkkärin toimesta taas jälleen kerran tuntui puuduttavalta touhulta. Jep, ymmärrän että peli on 2004 julkaistua materiaalia, tuohon armon vuoteen mennessä oli tosin jo julkaistu roppakaupalla pelejä samasta aiheesta ja osa niistä oli parempaa kamaa.

Kun unohdamme ympäristön ja vähintäänkin hämmentävän juonen. Mitä jää käteen? Itseään toistava yksinkertainen kolmannen persoonan räiskintä. Viholliset eivät ole aikalaiseksi mitään tyhmimmän pään edustajia. Useimmiten silti riittä se että ryntää lähimpään suojaan ja odottaa että jonku pää pomppaa esiin ja täysi laidallinen tulta. Peli on kaiken lisäksi erittäin lyhyt ja en ymmärrä miten netin peliarvostelija oli saanut kulumaan tähän kokonnaiset kaksi iltaa. Itsellä urakkaan meni noin viitisen tuntia. No vaikeusasteesta sen verta että jos menettää henkensä joutuu aloittamaan koko kentan alusta, mutta ei hätää viholliset löytyvät juuri samoista paikoista kuin ensimmäisellä yrittämällä ja voi juosta muistin varassa rynkkäri paukkuen kuolinpaikalle saakka ilman mitään erityisiä vaikeuksia.

Aseistus on tavanomaista niin monista muistakin sotilasleikeistä virtuaalimaailmassa. Riittä kun tiedätte että löytyy erinnäköistä rynkkäriä, haulikko ja kranaatteja. Kentät ovat selkeästi suunniteltu juuri suojautumista ajatellen, muttei se poista sitä tosiseikkaa että ne ovat lyhyitä ja kovin kapoisia putkia.

Silmäkarkittelua peli ei tarjoa. Lähinnä se näyttää PS Onen tarjonnalta vaikka tuohon aikaan ensimmäinen xlaatikko ja PS 2 tarjosivat paljon kehittyneempää graafista antia. Ääninäyttely on kornin ylimiehistä uhittelua joka huvittaa ja muu äänimaailma jotenkuten piereskelee taustalla. No jos selkeästi kehuttavaa pitää etsiä, niin eipä ohjaus kyllä takkuillut kertaakaan. Tuntui siltä että kontrollit ovat jostakin toisesta pelistä lainattuja. Hyvän ohjauksen vastapainoksi peli sisälsi bugeja ja kaatuilua ämpärikaupalla.

Huhu tulipa taas pelattua yksi tusinapelien mereen uppoava tekele jota tuskin kukaan kaipaa oikein erityisesti.

Arvosana:
4 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Älä vaivaudu kokeilemaan ellei ole pakko.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Game of Thrones: Genesis

Alusta: PC

Muut alustat: Ilmeisesti ei muille alustoille.

Julkaistu: 2011

Hieno kirjasarja ja hieno televisiosarja. Entäpä samaan aihepiiriin perustuva peli? No ei niin hieno. Viime viikkoina on näköjään vaivannut oikein paskapelien armada. Halvalla ei hyvää saa kuuluu appiukkoni viljelemä sanonta, ja olen yllättävän samaa mieltä viimeaikaisista pelihankinnoistani päätellen. No ainakin tavaratalon viihteestä vastaava myyjä on ollut tyytyväinen saadessaan huonon kaman nurkista lojumasta. A Game of Thrones: Genesis ei ole ehkä sieltä paskimmasta päästä, mutta ei se pitkälle paskaläjästä ryömi.

Pelin alkuasetelma on kunnossa. Nimittäin sen tarkoitus on valottaa koko saagan tapahtumia lähes esihistoriasta lähtien. Fanit alkää silti nuolaisko ennen kuin tipahtaa. Toinen hyvä idea on kuljettaa pelin tapahtumia erillaisten vehkeilyiden, salaliittojen, selkään puukottamisien ja juonenkäänteiden kautta. Löytyyhän tästä paketista se täysimittainen sotakin, mutta se on tylsin puoli koko hommasta.

Alun mukaansatempaavasta diblomaateilla, salamurhaajilla, naitettavilla aatelisnaisilla ja armeijan rakentamisella siivitetty pelaaminen tuntuu jopa hienolta. Kunnes jonkin ajan kuluttua huomaa että koko paketti on nähty parin ensimmäisen tunnin aikana. Sitten kun se ensimmäinen totaalinen sota rävähtää käyntiin on peli menetetty. Harvoin olen nähny yhtä tylsää sotimista. Kirpun kokoiset armeijat punovat toisiaan turpiin karttapohjalla niin pitkään kunnes saa kentälle niin paljon yksiköitä että pystyy toisen jyräämään totaalisesti alleen.

Noin puolen välin jälkeen sitten katoaa totaalisesti fokus koko touhusta. On lähestulkoon mahdotonta tietää kuka on puolella ja kuka vastaan ja lähes ainoa keino on vain tappaa kaikki vastaantulijat armeijan ylivoimalla, kunhan saa sellaisen siinä sekavassa härdellissä pestattua itselleen. Lisäksi vaikeusaste tuntuu jo heikommalla tasolla olevan lähes sadistinen ja yhden kartan valtaamisessa menee luvattoman kauan leikkiessä kissahiirileikkiä.

Ääninäyttely ja graafinen puoli menevät likaviemäristä alas. Selkeästi plussaa löytyy jounen ja toimivan ohjauksen puolelta, toisaalta voiko näin yksinkertaista meganiikkaa edes yrittämällä mokata.

Enpä oikein tiedä kelle tämä on tarkoitettu. Tulen ja jään laulusta pitävien ei välttämättä pidä tarttua kiinnostuksen kohteen vuoksi peliin ja strategiapelienkin ystäville löytyy parempaa tarjontaa.

Arvosana:
3 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Tulen ja jään laulun pelisovitus on selkeä väliintippuja.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Diablo III

Alusta: PC

Muut alustat: Mac

Julkaistu: 2012

Hulluus. Vanha hulluus ei muutu koskaan. Ei edes yli 12 vuodessa. Olen niitä henkilöitä joita aikoinaan puraisi se kuuluisa Diablokärpänen kakkosoasn ilmestymisen myötä. Toki pelasin sen ensimmäisenkin Diablon lisäosineen, mutta se ei saanut minua ihan täysin pauloihinsa. D2 oli se peli joka siivitti minun pelaajanuraani eteenpäin vuosikausiksi. Väliin saatoin innostua jostakin muustakin toimintaropesta mutta aina palasin häntä koipien välissä takaisin ison D:een pariin. Pelasin tuota legendaarista pelia aina siihen saakka kun ensimmäiset huhut kolmannesta osasta saapuivat ja eräs toinen toimintrope lähestulkoon vei sydämmeni (Titan Quest). Mutta pelaajan sydämmeen ei mahdu kuin tasan yksi mörppi ja tasan yksi toimintarope ja se on ollut aina kunnigas Diablo. En ole edes varma siitä olenko tuon rakkauteni tähden kovinkaan jäävi optimaalisesti arvostelemaan tätä peliä. Yritetään kumminkin.

Olen pitänyt aina toiminnallisempien roolipelien verrokkina D2:sta ja miksen sitä tekisi nytkin kun tarkastelen sen pikkuveljeä kolmosta. Päällisin puolin ne vaikuttavatkin saman jatkumon peleiltä ulkoisesti ja sisäisesti. Mutta totuus ei ole ihan sitä miltä ensialkuun näyttää. Ensimmäisenä tulee mieleen se valtaisa nettihöpinä pelin liian värikkäästä ulkoasusta ja olin itsekkin sitä mieltä ettei D:eestä saa tehdä mitään korealaistyylistä söpöropellusta. Sitten näin ensimmäiset vidopätkät ja kuvakaappaukset. En voinut kuin ihmetellä mistä se valtava halloo söpögrafoista oikein nousi. Eivät ne kuvat nimittäin näyttäneet minun silmiin miltään halinallejen piknikeiltä. Toinen mieleen tuleva seikka on se kauhea itku ja hammasten kiristys pelin ilmestymisen jälkeen. Osittain toki syystäkin, sillä suuri joukko ihmisiä ei päässyt pelaamaan alkuun ollenkaan palveliemien ollessa totaalisesti tukossa. Mutta sitä kyllä ihmettelen suuresti. Sehän oli alusta lähtien selvää että peli vaatii kuten mörpit sisäänkirjautumista ja jatkuvaa nettiyhteyttä jotta pääsee mättömään ötöjä turpaan. Silti suuri joukko itki natsistista piratismikamppanijaa joka syöksee kaikki pelaajien oikeudet kaivoon. No myönnettäköön näin jälkiviisaasti että kyllä sen Blizzardin ehkä olisi pitänyt valistaa tavallista kansaa ennen julkaisua oikein kädestä pitäen, ettei se olisi rekisteröitynyt vain pienen elitistisen nörttipoppoon tietoisuuteen. On tosin hassua että miksi peli vaatii yksinkin D:eetä nauttivilta fyysisen levyn ostaneilta asiakkailta sitä sisäänkirjausta, kyllä sen ymmärtää niiltä jotka päätä pahkaa ryntäävät moninpeliin kaverit kintereillään. Ehkä se on sitä natsistista ja äärimmäistä piratismin vastustamista. Tietääkseni Blizzart ei ole näistä seikoista huolimatta täysin onnistunut kitkemään pelinsä laitonta kopiointia. Eli metsään meni.

Pitkästä alustuksesta lähdemme etenemään kohti synkkää Tristramia hiirikäsi nykien ja jännetupentulehdukset paukkuen. Alun uusista jutuista huolimatta pian selviää että vanha kunnon jännetuppimeganiikka on tallessa ja muutkin perussäännöt löytyvät uuden kuorrutteen alta. Nimittäin pääpaino on lähinnä tappamisessa ja tavaran kahmimisessa. Siinä sivussa hahmon tasot nousevat, juonentapainen kulkee taustalla ja turpiinvetoympäristö vaihtuu tasaisin väliajoin toiseen. Alun ihastus vaihtuu kumminkin shokkireaktioon viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa että kykypuu on menty tupeksimaan aivan toisenlaiseksi kuin suuressa ja mahatavassa edeltäjässä. Missä on se näennäinen vapaus valita itse. Pienen masentuneen hetken jälkeen kumminkin opin elämään uuden kykypuun varassa ja kahlaan läpi ensimmäiset vaikeustasot ilman mitään erotyisiä vaikeuksia. Vasta Viimeisellä vaikeustasolla haaste puskee niskaan ja on jo hiukan mietittävä miten demoninmetsästäjän kykypuusta ja varustuksesta saa toimivamman kokonnaisuuden. Onkin aika kummallista miksi seuraavallakin hahmolla pitää aloittaa ensimmäiseltä vaikeusasteelta, eikö olisi suotavaa että jos kantti kestää niin menee vaikka kovimpaan paikkaan sillä mopoimmalla ukolla.

Hirviökaarti on osakohtiin jo edellisistä osista tuttua. No vaikka samat luunrangot luuraavatkin nurkissa on ympäristöt sentään alun "nostalgia-alueen" jälkeen aikatavalla erinnäköisiä. Ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia vaikka en pitänytkään loppupuolen taivasvaltakunnassa raahustelua kovinkaan maittavana antina. Pimeä fantsu ei vain meielstäni istu moiseen ympäristöön.

Matkan varrella suoritettavat tehtävät tulee ikäänkuin vahingossa suoritetuiksi ja ne sivupolutkaan eivät koidu massiivisiksi etenemisen estäjiksi. Eli ei ole oikeastaan mitään erityistä syytä juosta päätä pahkaa maaliin ainakaan ensimmäisellä kieroksella.

Varusteita löytyy joka kokoa ja näköa ja hahmoluokille vielä kaupan päälle omat romut. Varusteiden suuresta määrästä huolimatta tuntuu lähestulkoon hassulta kuinka harvoin omalle ukolle sattuu juuri oikean hahmoluokan varuste tippumaan. Olen pelannut kahdella eri hahmolla ja kummankin kohdalla sama ongelma toistuu. Mutta ei hätää jos ei möröiltä irtoa kunnon kamaa voi aina opetella sepän luona itse valmistamaan omat romut ja jos sepänpajankaan tuotokset eivät kiinnostu on syytä marssia kipinkapin pelin sisäiseen markettiin josta löytyy sekä pelin leikkirahaa että oikeaa rahaa vastaan sopivaa hansikasta, korua ja miekkaa. Jopa siinä määrin että, tuntuu liiankin helpolta lähteä ostelemaan uutta kamaa sen sijään että odottaa että josko sattuis jutakin bronssia kiiltävämpää irtoamaan örrimöykyiltä.

Pelin ulkoinen anti on hienoa, jopa peräti taiteellista. Äänimaailma musiikkeineen toimii mainiosti ja lisää tunnelmaa, no toki pitemmän aikaa väännettyäni kaipaan toisenlaistakin musiikkia piristämään turpakäräjiä. Ääninäyttelijät puolestaan yrittävät olla liiankin kanssa nimenomaan fantasiahahmoja ja se särähtää korvaan. Tekniikka on suurimmalta osalta toimivaa, mutta toisinaan vieläkin hahmoni varppailevat ja se tuntuu jotenkin hassulta sillä nettiyhteyteni ainakin pitäisi olla tarpeeksi nopea. Eli HC-hahmoa en uskalla ainakaan vielä koettaa, varppaus väärässä paikkaa voi koitua kohtalokkaaksi.

Olen pelistä hyvin hämmentynyt ja ristiriitaisissa tunnelmissä päätän arvosteluni. Nimittäin ehkä odotin liikaa D2 kaltaista kykypuuta ja hahmonkehitysmallia. Ei pitäisi ikinä liian innokkasti odottaa jotakin, sen suurempi kolaus sen suuremmat ennakkoodotukset. Kaikesta huolimatta en kumminkaan ole kokopettynyt tuotokseen ja luulen tästä löytyvän tuleville vuosille vielä paljon huvia. Mutta kyllä kuningas Diablo 2 pitää aina paikkansa sydämmessäni. Kauan eläköön kuningas valtaistuimellaan, vain aika näyttää kuinka kaus pikkuveljesi siivet kantavat nykyisen pelaajasukupolven sydämmissä.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kuninkaan uudistettu versio niin hyvässä kuin pahassa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Cursed Crusade

Alusta: PC

Muut alustat: Ei kiinnosta, eikä pitäisi kiinnostaa muitakaan

Julkaistu: Yllätyksekseni vuonna 2011

Vituttaa että menin tuhlaamaan eurojani tällaiseen täysin käsittämättömään paskaan. En suosittele kenellekkään, en edes pahimmalle vihamiehelle vaikka hän voikin tätä tovin pelattuaan tehdä itsemurhan. Tätä peliä ei pitäisi myydä kaupoissa ollenkaan, tai oikeastaan tarkemmin mietittyäni tätä ei pitäisi edes laittomasti jakaa pirattiverkoston kautta ihmisille. Teitä on todellakin varoitettu, kirottu ristiretkeläinen on nimensä väärti.

Ei huvittaisi tuhlata aikaa tämän isompaan analysointiin. On kumminkin jonkin verran raapustettava että ymmätte miksi moisen avautumisen saattelemana esitän teille tämän roskan.

Ensinnäkin tämä ei tunnu peliltä laisinkaan vaan erittäin huonolta animaatiolta jota ajoittain katakaistaan miekkailuilla, nopeilla napin painalluksilla ja muulla muka tärkeällä toiminnalla. Olen joskus nähnyt hyviä toimintapelejä joissa on pitkät välivideot. Valitettavasti pelin ei pitäisi olla pelkkä välivideo ja vieläpä huono sellainen. Entäpä se miekkailu. No kuten ehkä olette jo arvanneetkin, sillä ei tee yhtikäs mitään. Nimittäin miekalla huidotaan ympäriinsä miten sattuu ja ei näytä olevan väliä onko vastustaja edessä vai takana silti miekkani näytti maagisesti osuvan maaliinsa. Aika poikia nuo ristiritarit. No entäpä sitten se kirous. Äijä vain muuttu liekehtiväksi sarvipääksi jonka ympärillä tuli roihuaa, mitään muuta järkevää tuossa muodonmuutoksessa ei sitten olekkaan.

Tässä kai oli jonkin sortin juonikin mutta se ei innosta, eikä kiinnosta ketään. Ääninäyttelijät yrittivät olla muka uskottavia. Graafinen anti oli kaiketi 2011 tasoa sieltä karkeimmasta päästä.

Hu hu äkkiä koneelta pois koko roska ettei puuseeni sano tuollaisen pelin takia itseään palveluksesta irti ja tuon levyn pistän mielelläni kahvikupin alustaksi.

Arvosana:
0,1 ja sekin on liikaa. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ristiritariseikkailu jota ei ole tarkoitettu kenellekkään.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand