IRC-Galleria

Luin tänään tyttärelleni Nalle Puhista kertovaa kirjaa - en siis sitä alkuperäistä ja ainoaa oikeaa, vaan Disney-yhtiön jäljitelmää. Kirjassa Nalle Puh oli unohtanut paljon tärkeitä asioita ja niinpä hänen ystävänsä lähtivät hänen kanssaan kulkemaan Muistojen polkua, joka kulki Puolen hehtaarin metsän halki pysähtyen paikkoihin, joista Puhilla oli hyviä muistoja.

Minusta tuntuu, että olen tullut tienristeykseen elämässäni. Toisinaan tuntuu, että haluaisin luopua kaikesta, lähteä ja jättää taakseni menneisyyden painolasti. Ajatus houkuttelee päivä päivältä enemmän. Tiedän, etten voi jättää kaikkea menneisyydestä taakseni: tyttäreni rakastaa ja tarvitsee minua. Selkeimmin olen huomannut sen ollessani joulun aikaan flunssassa; hän kaipasi minua muuttuen levottomaksi ja menettäen yöunensa. Tiedän, etten voisi jättää häntä jälkeeni. Silti minua houkuttelee ajatus muuttaa jonnekin kauas, täysin tuntemattomaan paikkaan ja elää siellä vailla sidoksia ja sitä kipua, jonka ihmiset toisinaan aiheuttavat.

Olen miettinyt sitä, onko olemassaoloni ylipäätään tarpeellista vai koituuko minusta vain haittaa. En ole vielä päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen. Haluaisin olla rauhassa omissa oloissani, ettei minun tarvitsisi jakaa suruani kenenkään kanssa ja kuormittaa sillä minulle tärkeitä ihmisiä tai pilata heidän iloaan elämästä. Ehkä oppisin jälleen olemaan tyytyväinen yksinäisyydessä, tekemään yksinäisiä, hiljaisia asioita.