IRC-Galleria

Tänään olin hyvän ystäväni kanssa käymässä Vallilassa sijaitsevalla kirpputorilla nimeltä Valtteri. Rähjäisen ulkokuoren alta paljastui kirjojen maanpäällinen taivas: joka puolella oli vanhoja kirjoja; keittokirjoja vuosisadan alusta, Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan luettelo vuodelta 1933, kaikenlaista hauskaa ja kummallista innostamaan ja naurattamaan meitä. Aika hupeni kuin käsistä ja niinpä tulimmekin viettäneeksi tomuisten, pölyntuoksuisten kirjojen seassa useamman tunnin lueskellen niitä ja nauraen vedet silmissä. Lopulta päädyin itse ostamaan muutamalla eurolla keittokirjan vuosisadan alusta - ja ystäväni monta monituista kirjaa. Kirjakirpputorin pitäjä, ystävällinen herrasmies, olisi jostain syystä halunnut veloittaa keittokirjani ystävältäni. Ehkäpä tosiaan näytämme avioparilta, kun meille nykyään käy kaikkialla näin ehtimiseen.

Yhtäkkiä elämä tuntuu valoisammalta ja nautinnollisemmalta, vaikken ole tehnyt mitään epätavallista: laittanut yksinkertaista ruokaa, käynyt tapaamassa rakasta perheystävääni ja äitiäni, puhunut ystävieni kanssa puhelimessa... Onni syntyy siitä, että saa olla tekemisissä rakkaiden ihmisten kanssa.

Silittäessäni tyttäreni pieniä vaatteita huomasin, että olin yhtä aikaa onnellinen ja ikävissäni - mutta sellaisella lämpimällä, hyvällä tavalla. Se antaa minulle voimia ja halua kutsua ystäviäni kylään ja järjestää heille mukavia asioita. Haluan osoittaa heille, miten paljon heistä välitän, jokaisesta hieman eri tavoin.

Miksi ihminen kaipaa rakkautta? Ja - ennen kaikkea - miksi sitä kaipaa juuri yöllä? Kaipaa jotakuta, jonka kanssa ei tuntisi oloaan vain tyytyväiseksi, vaan kenties jopa onnelliseksi, edes hetkittäin. Jotakuta, jolle ei olisi yhdentekevä tai itsestäänselvä.

On varmasti liioittelua kaivat jotakuta, jolle olisin aina merkityksellisempi kuin nyky-yhteiskunnan tarjoamat viihdykemuodot: tietokonepelit, televisio, elokuvat; mutta kun olisin sitä edes joskus. Silloin tällöin, kun apeus valtaa mielen, mietin, onko kanssani todella niin pitkästyttävää tai vaikeaselkoista keskustella. Asia ei voi olla niin; onhan maailmassa olemassa ihmisiä, jotka pitävät viihdykemuotona minun kanssani keskustelemista. Osalle heistä se ei tietystikään ole jokapäiväistä. Mkä tahansa jokapäiväisenä toistuessaan muuttuu kenties puuduttavaksi. Silti muistan ajan, jolloin en sitä vielä ollut. Mikä on muuttunut?

Vai pohdinko vain synkkiä, koska heräsin keskellä yötä tekstiviestiin?

Tänään pakatessani hellästi pois sekalaisten joulukoristeidemme kokoelmaa odottamaan ensi vuotta sattui käsiini enkelilyhty. Ostin sen alun perin, koska jokin sen naivistisessa, hieman kömpelössä ulkomuodossa kiehtoi minua. Se oli viaton, ujosti hymyiilevä pieni enkeli kantamassa metallista lyhtyä.

Tyttäreni ihastui siihen välittömästi. En tiedä miksi hän rakastaa enkeleitä niin aidosti; en itse ole tietoisesti sitä hänelle opettanut, mutta silti niin on päässyt tapahtumaan. Nähdessään rakkaan enkelilyhdyn keittiön pöydällä ennen joulua ilahtui tyttäreni niin, että nosti sen syliinsä ja yritti kantaa sen olohuoneen pöydälle kunniapaikalle - tuhoisin seurauksin. Hän kompastui keittiön kynnykseen ja lyhty räsähti lattialle särkyen paloiksi.

Tyttäreni kykeni surultaan tuskin käsitätmään tapahtumaa - puhumattakaan hyväksymisestä. Hän itki pitkään lohduttomasti pyytäen minua korjaamaan lyhdyn. Ensin olin vihainen ja ajattelin heittää sirpaleet roskiin, mutta sitten, vähän kerrassaan mieleni lauhtui. Kokosimme palaset ja ryhdyimme korjaamaan niitä yhdessä.

Lopputulos ei ehkäpä ole aivan uuden veroinen: kipsillä paikkailtu, siipien juuresta murtunut; vaan sitäkin rakkaampi.

Kuka minä olen sanomaan, milloin enkeli on särkynyt korjaamiskelvottomaksi?

Yritin korjata vuorokausirytmiäni eilen, mutta laihoin tuloksin. Joulun aikaan sairastettu virus - influenssako lienee ollut, korkeasta kuumeesta päätellen - jätti jälkeensä päälaelleen kääntyneen uni-valverytmin, eikä se ole vieläkään korjaantunut. Asiaa ei liene myöskään korjannut se, että olen käynyt muutaman ystäväni kanssa viime öinä äärettömän mielenkiintoisia keskusteluja. Oikeastaan hyvä niin, sillä olen oppinut niiden avulla itsestäni uusia asioita, jotka toivottavasti tekevät vähitellen elämästäni helpompaa ja parempaa.

Kaipaan uniani: jännittäviä seikkailuja, rauhallisia vaelluksia unimaailmani metsissä; rakkaita ystäviäni, joista toisinaan näen unta. Erityisesti kaipaan erästä ystävistäni; olen tapani mukaan hieman huolissani hänestä.

Toissapäivänä olin ystäväni kanssa kävelyllä. Kävimme katsomassa dendrologisesti mielenkiintoista puuyksilöä: tsaarinpoppelin ja laakeripoppelin luonnollista risteymää. Sen oksat olivat suorastaan kiharaiset ja rungosta työntyi laakeripoppelille tyypillisiä vaaleanharmaita, harjanteellisia runkovesoja. Puu seisoi aivan meren rannassa, keskellä aivan toisenlaisten poppelien suoraa rivistöä; yksin, erilaisena. Ajattelin, että se poppeli oli vähän kuin minä: käkkyräinen, erilainen, helposti joukosta erottuva. Silloin päähäni kohosi ajatus, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Aloin pohtia, olenko minä tylsä. En juurikaan käy ulkona. Harrastukseni toki ovat mielenkiintoisia varmasti useammankin mielestä, mutta esimerkiksi larpinkirjoitus on enimmäkseen yksinäistä puurtamista; toisinaan pieniä voittoja, usein suuria tappioita tai karvaita epäonnistumisia. Oppimista, mistä nautin eniten. Ihmisenä kehittymistä.

Sitä ei koskaan saavuta ilmaiseksi.

Olen tänään hereillä aamulla, mikä on hämmentävää pitkään kestäneen kuumeilun jälkeen. Vaikka mieleni on uudelleen löydetystä vuorokausirytmistä hyvä, tunnen oloni silti hieman apeaksi. Ollessani sairaana - ja aiemminkin - ehdin tottua keskustelemaan ystävieni kanssa syvällisiä, ajatuksia herättäviä ihania keskusteluja. Nyt, kun tiedän, etten voi enää jatkaa öiden valvomista, tunnen jo etukäteen surua siitä, että tiedän keskustelujen jäävän vähemmälle. Rakastan uusia ajatuksia; sitä että pääsen tarkastelemaan omia arvojani ja ajatusmallejani yhdessä minulle rakkaiden ihmisten kanssa; että he hienovaraisesti sanoillaan ja esimerkillään ohjaava minua. Tiedän tulevani siten onnellisemmaksi ja ehyemmäksi.

Ihailen ihmisiä, joilla on rohkeutta tarttua uusiin ja vaikeisiin haasteisiin. Haluaisin tulla samanlaiseksi kuin he. Toisinaan pelkään kyllästyttäväni heitä, näitä hienoja, minulle niin tärkeitä ihmisiä. Elämäni vaikuttaa varmasti tasaiselta ja harmaalta, enkä tiedä, muuttuisiko se siitä sen värikkäämmäksi, teksinpä mitä tahansa. Pienen lapsen vanhemmuus sanelee omat ehtonsa aamuherätyksineen, hoivahetkineen ja kurinpitoineen. Toisinaan en tiedä, arvostavatko ystäväni tätä tasaista elämää. Olenko heidän mielestään tylsä?

Elämäni värikkäin osa on pääni sisäpuolella - ainakin toistaiseksi: ajatuksissani ja siinä, mitä luon. Kunpa se riittäisi.

Olen viimeaikoina keskustellut ystäväni kanssa paheista - siitä, miten sanan voi määritellä ja siitä, milloin paheesta tulee vaarallinen. Olen kokenut nämä keskustelut hyvin hyödyllisinä. Jostain syystä samalla mieleeni on noussut CMX:n kappale "Ruoste" ja sen sanoituksista kohta: "kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle / kaikki hyvä, mikä estää näkemästä / se on ruoste".

Pari päivää sitten tulin yhtäkkiä ensi kertaa ajatelleeksi, että kenties mikä tahansa sellainen, josta tulee ihmisellä elämää ja minuutta määrittävä ja rajoittava tekijä ja kasvun ehkäisijä - on pahe, tai ruoste CMX:n sanoin. Kaikesta sellaisesta tulisi ihmisen hankkiutua eroon, sillä ennemmin tai myöhemmin alkaa ruoste syövyttää ihmisen mieltä. Maailma vääristyy - ja ruoste kasvaa maailman kokoiseksi, asiaksi, joka näyttää siltä, että ilman sitä ei ole mitään. Viimeistään tällöin tulisi siitä älytä luopua, vaikka varmasti tällöin näyttääkin siltä, kuin se olisi mahdotonta.

Ystäväni määritteli paheen "tavaksi, jolla voi olla terveydellisesti tai psyykkisesti ikäviä seuraamuksia". Ehkäpä tämä onkin oikeampi, tai ainakin tavallisempi paheen määritelmistä. Vaan mikä sitten on se paha, josta kerroin - paha, joka kasvaa elämää tärkämmäksi? Onko se ruoste? Sellaistakin pahuutta on paljon ja valitettavasti myös näen sitä ympärilläni. Ruosteen vangiksi joutuneet eivät valitettavasti oivalla sitä itse. Kun maailma vaatii heitä luopumaan ruosteesta, pitävät he siitä kynsin hampain kiinni, säälien kenties itseään - oivaltamatta, että maailma on tekemässä heille palveluksen.

Ruosteesta tuleekin luopua. Vaikka se tekisikin kipeää.

Päätin ryhtyä itsekin kulkemaan muistojen polkua. Sairastuttuani jouduin tekemään niin toistaiseksi vain kuvaannollisesti ja niinpä olen kuunnellut tänään kappaleita, jotka olivat uusia silloin kun olin lukioikäinen. Ne ovat nostaneet mieleeni useita uudenlaisia muistoja ja ajatuksia; minuuden, joka oli perin toisenlainen kuin se, jonka nykyiset ystäväni tuntevat.

Kukaan nykyisistä ystävistäni yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ei tuntenut minua ollessani alle 20-vuotias. Miten paljon olenkaan muuttunut noista päivistä! Entisestä hiljaisesta, ujosta, syrjäänvetäytyvästä ja säikystä lukutoukasta on tullut yltiösosiaalinen ihminen. Rampauttavasta idealismista en siltikään ole vielä päässyt eroon.

Tänään olen miettinyt, miksi ihmiset antavat asioiden tulla välilleen? Miksi he antavat niille niin suuren arvon ja vallan elälmästään, että sallivat niiden repiä rikki ystävyyssuhteita, kumppanuuksia? Itselläni on toki myös tärkeitä arvoja, mutta silti ystävät ja läheiset ihmiset ovat minulle kaikkein kalleimpia. Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä, puolustanut turhaan arvoja ja taistellut. Teen sitä vieläkin toisinaan, mutta alan oppia, että se on turhaa. Loppujen lopuksi tärkeää on vain se, mitä Muumimamma tekee. Rakastaa, välittää, pitää huolta muista.

Tunnen ihmisiä, jotka muistuttavat minua suuresti. He ovat minulle tärkeitä ja läheisiä, mutta aivan yhtä läheisiä ovat myös monet sellaiset, jotka eroavat minusta. Toisinaan tunnen säikähdystä ja halua eristäytyä kun olen haavoittunut ja voin huonosti. Silti kerta toisensa jälkeen palaan ystävien luo, aluksi arasti. Heidän seurassaan tulen jälleen paremmalle tuulelle. Kuumeisena en kykene hahmottamaan ajatustani niin selkeästi, kuin haluaisin. Ehkäpä huomenna jatkan vielä ihmistenvälisistä eroista.

Luin tänään tyttärelleni Nalle Puhista kertovaa kirjaa - en siis sitä alkuperäistä ja ainoaa oikeaa, vaan Disney-yhtiön jäljitelmää. Kirjassa Nalle Puh oli unohtanut paljon tärkeitä asioita ja niinpä hänen ystävänsä lähtivät hänen kanssaan kulkemaan Muistojen polkua, joka kulki Puolen hehtaarin metsän halki pysähtyen paikkoihin, joista Puhilla oli hyviä muistoja.

Minusta tuntuu, että olen tullut tienristeykseen elämässäni. Toisinaan tuntuu, että haluaisin luopua kaikesta, lähteä ja jättää taakseni menneisyyden painolasti. Ajatus houkuttelee päivä päivältä enemmän. Tiedän, etten voi jättää kaikkea menneisyydestä taakseni: tyttäreni rakastaa ja tarvitsee minua. Selkeimmin olen huomannut sen ollessani joulun aikaan flunssassa; hän kaipasi minua muuttuen levottomaksi ja menettäen yöunensa. Tiedän, etten voisi jättää häntä jälkeeni. Silti minua houkuttelee ajatus muuttaa jonnekin kauas, täysin tuntemattomaan paikkaan ja elää siellä vailla sidoksia ja sitä kipua, jonka ihmiset toisinaan aiheuttavat.

Olen miettinyt sitä, onko olemassaoloni ylipäätään tarpeellista vai koituuko minusta vain haittaa. En ole vielä päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen. Haluaisin olla rauhassa omissa oloissani, ettei minun tarvitsisi jakaa suruani kenenkään kanssa ja kuormittaa sillä minulle tärkeitä ihmisiä tai pilata heidän iloaan elämästä. Ehkä oppisin jälleen olemaan tyytyväinen yksinäisyydessä, tekemään yksinäisiä, hiljaisia asioita.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Paljon lämpöä, iloa ja ennen kaikkea paljon tilaisuuksia oppia elämältä.

Juhlimme vuoden vaihtumista perinteisesti läheisen perheystävämme luona kolmisin. Söimme herkullisia pasteijoita, joimme Pommacia ja katselimme raketteja. Keskiyön hetkellä tyttäreni, joka ei malttanut mennä nukkumaan rakettien paukkeessa, kipusi syliini ja suukotti poskilleni monta lämmintä, pehmeää ja märkää uudenvuodenpusua. Lapsen suudelmat ovat sanoinkuvaamattoman ihania, kuin perehosen kosketuksia, tulvillaan puhtainta rakkautta. Tunsin itseni hyvin onnekkaaksi voidessani aloittaa uuden vuoden tällä tavoin.

En tiedä, haluaisinko katsoa lainkaan taaksepäin, miettiä mitä viime vuonna tapahtui, sillä vuosi ei omalla kohdallani ollut yksinomaan helppo. Muutamia aiemmin minulle tärkeitä ihmissuhteita katkesi, mielestäni täysin turhaan, sillä kaikille ei ollut helppoa sulattaa muutaman kuukauden kestänyttä sairastumistani seuraamuksineen. Onneksi oli niitäkin, jotka kestivät. Heille olen valtavan kiitollinen heidän antamastaan tuesta, seurasta ja avusta. Ilman heitä olisin tuskin selvinnyt.

On viime vuoteen mahtunut paljon positiivisiakin asioita: terveydentilani radikaali paraneminen, tyttäreni kasvun seuraaminen, monet uudet läheiset ja minulle hyvin rakkaat ystävät - ja monet uudet tilaisuudet ottaa opikseen. Olin mukana järjestämässä neljää live-roolipeliä: Toinen totuus 6 - Huutokauppa Mal-en-Point, Toinen totuus 7 - Hyväntekeväisyystanssiaiset, Punainen Lanka, Pihlajapuu ja ... Ja sitten palvelet tulevat varmasti kaikki jäämään ikuisesti mieleeni. Jokainen näistä myös opetti minulle paljon - ja jätti jälkeensä useita ihania uusia tuttavuuksia.

Uudenvuoden aikaan kuuluvat lupaukset. Kenties minunkin kuuluisi antaa muutamia. Ensinnäkin lupaan pitää aiempaa aktiivisemmin yhteyttä vanhoihin ystäviini; toisekseen koetan pitää parhaalla mahdollisella tavalla huolta myös uusista ystävyyksistäni ja kolmanneksi luupaan pitää huolta itsestäni, etten omalla huonovointisuudellani rasittaisi lähipiiriäni enempää kuin on tarpeen.

Minulla on paljon odotuksia ja paljon toiveita tulevalle vuodelle. Aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat.

Viime päivinä olen miettinyt, mikä minulle elämässä on tärkeää. Hämmästyksekseni olen todennut, että vuosi vuodelta maallinen omaisuus merkitsee minulle yhä vähemmän, kun taas ystävät ja se, että minulla on joku jota rakastaa ja jolta kenties saada vastarakkauttakin on tullut yhä tärkeämmäksi. Tunnen erkanevani maallisemmin suuntautuneista tuttavistani enkä tiedä, onko se hyvästä vai pahasta. Olen toki onnellinen niiden ystävieni puolesta, joiden osaksi on siunaantunut maallista hyvää, mutta en osaa palvoa sitä saatika että haluaisin sitä enää samassa määrin kuin ennen.

Toki rahallakin saa miellyttäviä ja tärkeitä hyödykkeitä: kirjoja, elokuvia, levyjä, ruokaa... Asioita, jotka pitävät meidät myös hengissä. Silti en näe omistamista ihmiselämän ylimpänä päämääränä. Olen totisesti markkinoijan painajainen.

Ei materia minusta turhaa ole, tai halveksuttavaa. Tunnen silti itseni erilaiseksi, kun en kykene riemuitsemaan maallisista saavutuksista: esineiden keräilemisestä tai omistamisesta. Esineet näyttäytyvät minulle hyödyllisinä välineinä tai asioina, jotka muistuttavat jostakin. Elleivät ne omaa jompaa kumpaa - tai mieluiten molempia - noista ominaisuuksita, tuntuu niiden läsnäolo turhauttavalta.

Pitäisi siivota. Pitäisi omistaa vähemmän materiaa.