IRC-Galleria

Tästä on jo jonkin aikaa, mutta minusta tuntuu, että muutama termi saattaisi kaivata selittämistä. Ennen joulua kysyin tyttäreltäni: "Onko pusukiintiö jo täynnä?" Tietysti poloinen kolmivuotias kuuli kysymyksei väärin. "Ättä, pusukuutio on ihan tyhjä", hän valitti. Sittemmin pusukuutio on saanut seurakseen halikuution. Molempien anatominen sijainti on paikallistettu vatsan seutuville. Jos pusukuutio on tyhjä, se pitää täyttää pusuilla. Sitten niitä voi jaella sieltä muille, jolloin kuutio jälleen tyhjenee. Pusukuution ylitäyttöä tulee kuitenkin varoa, sillä se saattaa räjähtää odottamatta. Silloin pusut voivat lennellä vähän sinne tänne.

Tänään on ollut ihana, ihana päivä. Eilen illalla mennessäni nukkumaan tunsin kurkkuni karheaksi. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin ja mietinkin, olisinko tänään kunnossa jousiammuntaan. Nukuin pitkälle puoleen päivään, mutta - ihme ja kumma - herätessäni olivat oireeni hävinneet tyystin. Aurinko paistoi kirkkaan keväisesti sisään ikkunasta ja minulla oli hyvä mieli. Äitini soitti epätoivoissaan, sillä hän oli hukannut lompakkonsa ja riensin auttamaan häntä. Onnekseni lompakko löytyikin, tyttäreni oli piilottanut sen sateenvarjorattaisiin vieraillessaan mummulassa. Sen jälkeen lähdin käymään kampaajalla. Ostoskeskuksen edessä eräs mies pysäytti minut odottamatta. "Saanko sanoa yhden asian?" hän kysyi. "Totta kai", vastasin hämmentyneenä. "Sinulla on kauhean kauniit huulet", mies sanoi. En oikein osannut vastata muuta kuin mutista hymyillen kiitokseni. Kampaajalla käydessäni sain kuulla, että hiukseni ovat alkaneet vahvistua. Kampaajani nauroi sille, että määrittelin hiukseni pöwwöksi. "Kyllä pörrö on hyvä, kunhan se on hallinnassa", hän selitti. Lähtiessäni hän taputti minua olkapäälle. Sen jälkeen sitten jousiammunnan pariin "Punnitse ja säästä"-kaupan kautta. En ollut koskaan käynyt kaupassa, mutta ystäväni oli maininnut, että sieltä saa jännittäviä teelaatuja. Niinpä sitten käväisin siellä ja päädyin keskustelemaan kahden englanninkielisen asiakkaan kanssa suitsukkeista ja myös myyjän kanssa. Hän suositteli kaupan itsetehtyjä myslejä. Täytynee kokeilla, sillä pidän myslistä. Jousiammuntakin sujui hyvin ja onnellisesti. Olin toivonut kovasti, että kahden vaiheilla ollut ystäväni tulisi sinne - ja tulihan hän, suureksi ilokseni. Kotona sitten pääsin pitkään lämpimään suihkuun ja tyttäreni suukotti minut märäksi.

Aknestikin sanoin: "Tänä päivänä on onnenpäivä, tänään kaikki onnistuu. Voin tehdä aivan mitä vaan."

P.S. "Miksi ihmeessä otsikko on 'feeling orange'", saatat kysyä. "Eihän siinä ole järjenhiventäkään." Mietipä hetki... Oranssi on sinisen vastaväri. Tunnethan sanonnan "feeling blue"?

Ystäväni tuli eilen tapaamaan minua ja syystä tai toisesta nousi esiin perin erikoinen puheenaihe. Keskustelimme näet siitä, miksi ihmisillä on tapana suorittaa eritteiden poistaminen - siis esimerkiksi virtsaaminen ja ulostaminen - yksityisesti. Eikö siinä vallan mene sosiaalisesti hyötykäyttöön kelpaavaa aikaa hukkaan? Ystäväni kertoi minulle, että miehillä on nähtävästi tapana keskustella keskenään vessa-asioitaan hoitaessaan. Itselleni tämä ajatus kuitenkin oli perin outo. Niinpä ryhdyinkin miettimään olenko lainkaan oikeassa halutessani sulkeutua yksin wc:n yksinäisyyteen.

Miksei kuonan poisto voisi olla julkinen tapahtuma? Ajatus kuulostaa kyllä yksityisyyteen tottuneesta vähintäänkin erikoiselta, mutta... Ainakin lapsille se on hyvinkin sosiaalista toimintaa. Kolmivuotiaalla tyttärelläni on tapana raahata pottansa olohuoneeseen, mikäli koolla on mielenkiintoisia vieraita. Miksei aikuinenkin voisi tehdä moista? Potta vaan kainaloon ja menoksi! Ja - entäpä - miksemme me länsimaiset ihmiset yleensä syö istuessamme wc-pytylllä?

Huolimatta siitä, että olen pohtinut tällaisia asioita ei wc-käyttäytymisessäni ole tapahtunut muutoksia. Ilmoitan kyllä, mikäli aion ryhtyä muuttamaan tarpeideni teon showksi. Älkää pidätelkö hengitystänne odottaessanne... Tai, no, voitte aina tietysti harjoitella.

"Ei sinulla ole makaaberi musiikkimaku", huudahti kerran kaverini. "Se on kadaaveri." En itsekään ymmärrä, miksi kuolemasta ja rikoksista kertovat laulut kiehtovat minua niin suuresti. Oma elämäni on hyvin rauhallista ja elämänasenteeni väkivaltaa vastustava - jousiammuntaankin suhtaudun enemmän meditatiivisena keinona itsensä kehittämiseen kuin varsinaisen väkivallan harjoitteluna. Jos kerran vihaan väkivaltaa, miksi se sitten kiehtoo minua musiikissa, ja vieläpä perin äärimmäisissä muodoissaan?

Last.fm:n mukaan eniten olen viime aikoina kuunnellut Andrew Lawrence-Kingin ja Paul Hillierin esittämää "Sweet Margaret and William"-nimisen laulun säveleen sovitettua Helen Adamin runoa "Shallow-Water Warning". Se kertoo eroottissävytteisen murhatarinan siitä, miten nainen hukuttaa rakastettunsa. Kaikessa julmuudessaan se on minusta riipovan kaunis. "Shallow-Water Warning" on kuitenkin vain alkua. Elvis Costellon esittämä "The Night Before Larry Was Stretched" kuuluu myös useimmin soitettuihin kappaleisiini. Se kertoo illasta ennen poloisen pikkurikollisen Larryn hirttäjäisiä. Myös Richard Marxin "Hazard", Miljoonasateen "Olkinainen", Nick Caven koko "Murder ballads" ja monet muut kuluvat (kuvaannollisesti) jatkuvasti.

Ehkäpä yritän ymmärtää väkivaltaa? Vai - pelottavampi vaihtoehto - olenko vain piilottanut väkivaltaisen puoleni jonnekin syvälle, josta se yrittää kiivaasti tarrautua ja pysyä elossa musiikin avulla?

Jousiammunnassa vasemman käteni ylitaipuminen aiheuttaa ongelmia: onnistun kääntämään sitä sen ollessa suorassa varsin outoon kulmaan, mikä yleensä johtaa siihen, että jänne osuu kyynärtaipeeseen aiheuttaen kipua ja suuria ruhjeita. Haluan itse ehdottomasti päästä eroon tästä ikävästä ongelmasta, sillä haluan oppia, mutta eräs ohjaajista ehdotti minulle taljajousen käyttöä. Nyt olenkin kokeillut mokomaa asetta useilla kerroilla ja vaikka se on brutaali, mekaaninen ja kömpelön tuntuinen, on minulle kehittynyt viha-rakkaussuhde sitä kohtaan.

Ääni, jonka nuoli päästää osuessaan tauluun on hyvin tyydyttävä "thump". Väkivaltainen ja raju ääni - ja nuolia saa kiskoa kaksin käsin ja vielä jalkaa apuna käyttäen. Paljon riippuu tietysti jousen paunamäärästäkin.

Tänään suurta iloa aiheutti se, että ystävistäni useimmat päättivät liittyä seurakseni jousiammuntaseuran jäseniksi. Yhteisiä ihania ampumahetkiä lienee tiedossa kesällä.

Joskus, ollessani vielä lapsi, ryhdyin miettimään, voisiko vuoden 12 kuukautta jakaa tasan talvi-, kevät-, kesä- ja syyskuukausiksi. Tuolloin muistan tulleeni tulokseen, että joulu-, tammi- ja helmikuu olivat talvikuukausia, maalis-, huhti- ja toukokuu kevätkuukausia, kesä-, heinä- ja elokuu kesäkuukausia ja syys-, loka- ja marraskuu syyskuukausia. Tämän matemaattisesti ah-niin-täsmällisen jaottelun perusteella olisimme huomenissa astumassa siis kevään puolelle.

Jotenkin minusta ei yhtään tunnu siltä. Onneksi ystäväni on ilahduttanut meitä olemalla vierailulla luonamme, mutta se ei ole estänyt tarpeettomien väärinkäsityksen keertymistä. Toisinaan olen tuntenut itseni äidiksi en vain tyttärelleni vaan toisellekin, sille ihmiselle, jonka pitäisi ikänsä puolesta auttaa kantamaan vastuuta lapsesta.

Parhaina päivinä elämä tuntuu miellyttävältä ja joustavalta, mutta huonot päivät iskevät kasvoihin kuin jäinen tuuli keväällä. Ne muistuttavat siitä, mitä kaikkea todennäköisesti joudun vielä kestämään.

Selkä talvea päin ajattelen kevättä ja toivon auringon lämpöä.

Minua ei enää syö. Siksi siis saatan syödä - jopa kolme kertaa päivässä, kuten esimerkiksi tänään tapahtui. Olen huomannut, että ystävien seura, onnentunne ja liikunta houkuttelevat minut syömään. Niinpä olen lisännyt ystävien seuran ja liikunnan osuutta elämässä. Onnen tavoittelun olen sen sijaan jättänyt sikseen, se tulee jos on tullakseen.

Tänään on ollut miellyttävä päivä. Ystäväni Jyväskylästä saapui tervehtimään meitä ja viettämään kanssamme hiihtolomaa. Olen suunnitellut jo kaikenlaista ohjelmaa tapani mukaan ja ehkäpä se saa minutkin jälleen syömään.

Viime yö oli jälleen masentava, samoin suurin osa tästä päivästä. Kannan yhä surua menetetystä, asiasta, joka olisi ehkä voinut olla olemassa. Synkkinä hetkinäni mietin, paranankohan milloinkaan. Toisinaan epäilen itseäni ja mietin, kuvittelinkohan kaiken alun alkaenkin. Ehkäpä minunkin pitäisi vain herätä unelmista ja survoa ne syvimpään unohduksen syöveriin. Ehkä rakkautta ei todellakaan ole edes olemassa.

Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka välittävät minusta. Ilman heitä suunnittelisin nyt tuskin tulevaisuuttani hieman vielä mieli apeana, mutta silti päättäväisenä siitä, että minun on selviydyttävä. Joka päivä kiitollisuuden ja rakkauden velkani kasvaa vähän - ja mikä onnellista, janoan tilaisuutta maksaa sitä takaisin. Hyvät teot synnyttävät hyvyyttä.

Kunpa menneisyys ei enää muistuttaisi olemassaolostaan.

Keskusteltuani ystäväni kanssa itkemisestä tulin itsekin ajatelleeksi omaa suhdettani siihen ilmiönä, sekä sosiaalisesti että psyykkisesti. Olen aina hävennyt itkemistä julkisesti ja itken hyvin harvoin myös yksityisesti, kerran-pari vuodessa. Edes syvä epätoivo ei saa yleensä minua itkemään, vaikka sisikuntaani kuinka raatelisikin.

Läheisimmät ystäväni ovat jo tottuneet siihen, että jos olen oikein murheellinen, yksinkertaisesti kieltäydyn puhumasta puhelimessa, etten itkisi. Häpeän itkemistä, vaikken haluaisikaan. Uskoakseni tämä on perua koulukiusattuna olemisesta. Itkeminen oli heikkouden merkki, enkä halunnut näyttää heikkouttani kiusaajilleni.

Kipu ei yleensä saa minua itkemään - ei edes silloin, kun olin vähällä kuolla odottaessani esikoistani. En koe olevani vahva, mutta jokin sisälläni estää itkemisen. Haluaisin osata olla myös heikko. Ehkäpä tämän opetuksen aika on seuraavaksi edessäni.

Loppuviikosta on tiedossa (ainakin, mikäli pysyn terveenä!) erittäin mukavia asioita: huomenna pääsen jälleen ampumaan jousella, perjantaina on vuorossa koko päivän metsäretki hyvän ystävän seurassa, lauantaina roolipeliä, sunnuntaina larp... Yhtäkkiä koko elämä tuntuu jatkuvalta menemiseltä. Ei siinä mitään, tiedän, että tahti hiljenee seuraavalla viikolla. Luvassa on silloin jälleen vakituista ahertamista: jousiammuntaa maanantaisin ja torstaisin, kenties myös muina päivinä nyt, kun olen päässyt seuran jäseneksi, lukemista, tyttäreni hoitoa... Sitä samanlaista, joskin hyvin viihtyisää arkielämää.

Odottaminen tuntuu pitkälliseltä. Minusta tuntuu, että elän nyt jatkuvassa odottamisen tilassa. Jotain on tapahtumassa, ehkä piankin, ehkä pidemmän ajan kuluttua. Silti elämä on muuttumassa, toivottavasti parempaan suuntaan.

Äkkiä huomaan kaipaavani toden teolla larp-hahmojen kirjoittamista.