IRC-Galleria

Tämän päivän Savon Sanomissa Suomen Punaisen Ristin viestintäpäällikkö Hannu-Pekka Laiho kritisoi voimakkaasti suomalaisen median tapaa käsitellä ulkomaiden kriisejä.

Laihon mukaan media luo kriisireportaaseissa usein totuudesta eroavan kuvan tekemällä esimerkiksi jaon hyvään ja pahaan - näin on käynyt esimerkiksi Syyrian kriisin tapauksessa, jonka käsittelyssä on luotu kahtiajako pahaan hallitukseen ja hyvään oppositioon. Todellisuudessa oppositiokaan ei ole mikään yhtenäinen iso ryhmä, vaan kymmenistä erilaisista näkökulmien sirpaleista rakentuva hajanainen joukko.

Artikkeli pitää paikkansa. Ajoittain suomalaisen median tapa käsitellä Lähi-idän kriisejä on mennyt hyvinkin epärealistiseksi ja puolueelliseksi. Viime aikoina seuratun Syyrian tilannetta on sorruttu jopa hehkuttamaan - länsimaalaisten päähän näytetään iskostavan ajatusta, että kun paha hallitus kaatuu ja oppositio pääsee valtaan, Syyriaan saadaan demokratia ja kaikki on ihanaa jee jee.

Ainoa ongelma on, ettei niin tule tapahtumaan.

Kun ns. arabikevät alkoi vuonna 2011 ja monet arabimaat alkoivat kapinoida hallitsijoitaan vastaan, länsimaissa uskottiin nähtävästi aidosti, että vallankumouksien myötä ihmisoikeustilanne Lähi-idässä paranisi. Luulisi historian opettavan - esimerkiksi Napoleon kaappasi aikoinaan Ranskassa vallan vieden koko Euroopan sotaan. Leninin 1917 aloittama vallankumous taasen johti Neuvostoliiton syntymiseen 1923, eikä tämä kansandemokratia palvellut kansaa tai parantanut ihmisten oloja.

No, historia ei opettanut - Libyan itsevaltiaan Gaddafin tappo, Egyptin itsevaltiaspresidentti Mubarakin vallasta syrjäyttäminen ja kaikki muut vastaavat otettiin länsimaisessa mediassa lähes riemuiten vastaan.

Alku näytti lupaavalta, esimerkiksi Egyptissä järjestettiin nopeasti vaalit. Vaalien voidaan sanoa olleen jonkinasteinen menestys - vaikka vilppiä esiintyikin, vaikutti siltä, että demokratia oli saapunut Egyptiin. Ongelmalliseksi tilanne muodoistui, kun valtaan päätyikin islamistipuolueet monien maallistuneiden egyptiläisten kauhuksi. Lisäksi kinastelua vallasta on esiintynyt vaaleilla valittujen edustajien ja sotilasneuvoston välillä. Äskettäin Egyptin uusi presidentti Mursi julistautui Egyptin faaraoksi diktaattorin oikeuksin. Valta juovuttaa? Nyt kättä on väännetty uudesta perustuslaista, ja voittajiksi uskotaan päätyvän islamistipuolueet. Kaikki eivät tule olemaan tähän tyytyväisiä, joten Egypti painii itsensä kanssa jatkossakin.

Eikä sen paremmin mene esimerkiksi Libyassakaan: väliaikaiseksi tarkoitettu hallinto on edelleen vallassa, kansa on alkanut kyllästyä jo siihenkin, tieto vaaleista on epävarmaa. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty huomautti edelleen tapahtuvista kidutuksista ja laittomista pidätyksistä.

Sama homma jatkuu myös Tunisiassa, josta arabikevään kansannousut alkoivat ja jonka piti olla malliesimerkki demokratian toteutumisesta. Salafistit mellakoivat kaduilla, turismi on vähentynyt. Islamistit pääsivät valtaan aggressiivisen vaalikamppailun lisäksi myös kepulipelillä - monet pienemmät "demokraattiset" puolueet liittyivät myöhemmin islamisteihin. Maallistuneet tunisialaiset ovat huolissaan mahdollisesti perustuslakiin lisättävästä ankarasta Sharia-laista. Vuosi vallankumouksen jälkeen maassa ei vieläkään ole tietoa demokratiasta, ei luotettavia luottamusmiehiä, ei korjattua perustuslakia.

Ehkä silloin olin yltiöpessimisti, kun arabimaiden vallankumouksia seuratessani en edes jaksanut uskoa demokratian toteutumiseen ja olojen kohentumiseen. Valitettavasti fakta on, ettei ihmisillä siellä päin ole edes kunnollista käsitystä siitä, millainen tai mitä demokratia on. Diktatuurit ovat kuuluneet Lähi-itään jo kauan, eikä muutama mellakka saa niitä katoamaan.

Ehkä nyt olen yltiöpessimisti, kun totean, ettei demokratiaa saada arabimaihin välttämättä koskaan. Mellakointi vain nostaa entisen korruptoituneen ihmispaskan tilalle uuden korruptoituneen (tai viimeistään pian korruptoituvan) ihmispaskan. NATOn sotilaallisen väliintulon sijasta Libyan tilanteellekin parempi olisi mahdollisesti ollut vaikkapa maahan kohdistettava taloussaarto (mikäli demokratiaa ei olisi suostuttu kehittämään) tai tullihelpotukset länsimailta (mikäli demokratiaa olisi kehitetty) .

Seuraavan kerran kun jossain arabimaissa mellakoidaan, toivon ihmisten muistavan, ettei vallankumous välttämättä johdakaan demokratian kehittämiseen tai hyvinvointivaltioon. Ne ovat ihania ajatuksia, mutta voivat olla hyvinkin kaukana todellisuudesta.

---

Lähteitä:
Libya:
http://www.guardian.co.uk/world/2012/feb/19/libya-government-absent-revolution-anniversary
Egyptistä:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/egyptissa-taistellaan-vallasta/1275227
Tunisia:
http://www.nytimes.com/2012/11/01/opinion/tunisia-a-sad-year-later.html?_r=0
Savon Sanomat (17.12.2012)