IRC-Galleria

Viime yönä mä oikeasti nukuin kellon ympäri. Aina silloin, kun on päättänyt mennä varhain nukkumaan ja kerrankin saanut jopa nukahdettua, puhelin on elämöinyt hulluna ja tulvii puheluita ja tekstareita kun sitten viimein koittaa aamu ja ylösnousemus. Koska takuusti jos olisin sinnitellyt väkipakolla hereillä puolilleöin, ei luuri olis päästänyt ääntäkään.

Miten sitä voi viikossa elää elämäänsä niin paljon eteenpäin? Niin että alitajuisesti on jättänyt monia asioita taakseen ja aloittanut uusia, ja kun sieltä kuvitteellisesta menneisyydestä sitten joku ihminen ottaa yhteyttä todelliseen nykyisyyteen, sitä joutuu oikein miettimään suhtautumistapaa ja tunnetilaa, jolla yhteydenotto tulisi palkita. Että pidänkö mä edes tästä ihmisestä? Miten se nyt kaikkien näiden tapahtumien ja kuluneen ajan jälkeen yhtäkkiä mut muisti? Mitä mä olinkaan sanomassa?

Mulla on äkisti kovin haikea ja surumielinen olo. Ei-minkään vuoksi. Mä olen nähnyt tänään monta hyvää ystävää, joista yksi on palannut melko vastikään pitkältä matkalta ja toinen juuri lähdössä sellaiselle. Ehkä siksi, maailma muuttuu, ihmiset matkustaa - mitä mulle tapahtuu. Oikeasti kun miettii elämäänsä vaikkapa vuoden päähän taaksepäin, ei ole tunnistaa sitä ihmistä joka silloin kutsui itseään mun nimellä. Puhumattakaan kaukaisista ajoista, kuten siitä päivästä jolloin mä muutin tähän asuntoon. Se oli ihan oikeasti kokonaan eri aikakautta, ei vain henkilökohtaisesti vaan myös yhteiskunnallisesti: Suomeen ei vielä ollut valittu naispresidenttiä. Tosi-tv ei vielä ollut lyönyt itseään läpi. Digikanavista puhuivat vain harvat. Tuplatornit olivat vielä olemassa. Mun isoäiti eli vielä. Mä en ollut koskaan käynyt Alppipuistossa tai Porthaniassa. Mulla oli vielä koira. Mä olin monin tavoin paljon naiivimpi, viattomampi, tyhmempi. Mä en ollut vielä koskaan poistunut tästä maanosasta. Mä en olis osannut aavistaakaan, missä oon tänään ja kenen kanssa. Ja ennen kaikkea, miksi.