IRC-Galleria

Viime yönä:

-nukuin päälläni flanellipyjama, fleecehuppari, kolmet villasukat, oma peitto, vierastäkki, villahuopa ja päiväpeitto
- näin kaikenlaisia tuuletus- ja palelemisunia
- heräilin vähän väliä vittuuntuneena

Nyt:

- soitan huoltoon ja menetän malttini

On se nyt perkele.

Viime yönä myrskysi. Musta se oli vähän pelottavaa, ikkunapellit kolisi ja tuuli ulvoi. Kummaa onkin se, miks moderni ihminen pelkää tuulta silloin, kun se on omassa kodissaan, neljän seinän ja katon suojissa.

Mä rakastan kännyköitä. Miten sitä muka pystyi elämään ilman tekstiviestejä ja "äänetön"-toimintoa?

Mä olen lakannut uskomasta siihen, että olis olemassa jokin yleinen ja yhtäläinen moraali. Että ihminen selkärangalla ja automaattisesti tietäis mikä on oikein ja mikä väärin. Eilen bussissa keksin, miten ton voi ilmaista: olen nähnyt liikaa värejä tyytyäkseni mustavalkoisuuteen. Mutta toihan on ihan käsittämättömän kornisti sanottu, en siis sano niin.
Vakavasti: on ihan vain pari asiaa, jotka on absoluuttisesti hyviä tai huonoja. Ja mä voin kyllä itse uskoa lujasti omaan näkemykseeni, muttei mulla lopulta ole kuitenkaan mitään, mihin vedota. Tai siis että mikä kelpaa auktoriteetiksi? Itse hylkäsin turhan epämääräisenä ainakin maalaisjärjen, yleisen inhimillisyyden ja raamatun. Eikö melkein kaikki tässä maailmassa ole kuitenkin relativistista, kontekstisidonnaista ja tulkinnanvaraista?

Olis niin paljon helpompaa olla eläin. Elelis vaan, seurais vaistojaan ja luontoaan eikä turhia pohdiskelis.

Tiedättehän, kuinka joskus sitä odottaa jotain kivaa juttua kamalan kiihkeästi, samoin kuin lapsena joulupukkia? Niin kovasti, että herää yölläkin muutaman tunnin välein katsomaan kellosta että olispa jo aamu että sais nousta. Ja kun sitten viimein on lupa herätä, ensimmäinen asia jonka saa ymmärrykseensä on, että tuo kiva juttu onkin peruttu. Vaikka syy olisi kuinka oikea ja asiallinen hyvänsä ja perustelut täysin ilmatiiviit ja järkeenkäyvät, on kerta kaikkiaan sellainen olo että tekis mieli järjestää tilanne. Ryhtyä täysin kohtuuttomaks, kinata ja äkäillä, murjottaa ja olla ymmärtämättä, kerta kaikkiaan. Heittäytyä ihan tenavaksi.

Mutta tässäkin tilanteessa, kuten elämässä yleensä, aikuisuus palkitaan ruhtinaallisesti. Tunti lisää unta, vähemmällä vitutuksella ylös, muutama tekstiviesti ja kas! Kaikki on jälleen enemmän kuin kohdallaan. Luvassa ainakin uusia levyjä ja kenties muutosten tuulia, ensi viikosta alkaen.

Elämä on niin jännittävää! Niin uskomatonta ja huikeaa, että jos se olis elokuva, mun hermot ei kestäis katsomista.

Mä luulen että tarvitsen jonkinasteista mielialalääkitystä. Sellanen turta tasaisuus olis vaihteeks oikeasti todella nastaa.
Aamulla heräsin normaalisti, ihan normaalilla tuulella, tein normaaleita juttuja. Täysin varoittamatta, aivan yhtäkkiä havaitsin olevani käsittämättömän raivoissani. Ilman syytä. Puun takaa iskenyt vitutus kesti pitkälle iltapäivään, kunnes yksi ainoa nimi puhelimen ruudulla käänsi taas kaiken ylösalaisin. Nyt olen energinen, hyväntuulinen ja hymyilevä.
Mitäköhän vielä ehtii tapahtua, ennen kuin päivä muuttuu huomiseksi?

Olen elänyt mp3-soittimen kera nyt vuorokauden, enkä enää ymmärrä miten joskus selvisin ilman. Rakastan.

Mä juuri tajusin, että monilla asioilla, jotka lopulta oksettaa, on tekemistä hauskanpidon tai nautinnon kanssa. Viinan juominen. Ylensyöminen. Seksin harrastaminen. Huvipuistot.

Millonkohan mä saan Nobelin?

Mun elämä on selittämättömän hyvää, ainakin mitä tämän viikon tapahtumiin tulee. Eilen sirkus. Tänään Tikutaku. Huomenna fäshönii. Kyllä taas on voita molemmin puolin leipää.

Niin siitä sirkuksesta. Täti sydän Sirkus Finlandia. Alun epämukavat penkit, eläimen haju ja ahdistavat pellet unohtuivat, kun show pääsi käyntiin. Äkisti taas muistin, miksi lapsena tein itselleni lupauksen lähteä kiertämään sirkuksen mukana. Oon sitä paitsi ihan varma, että sirkuslaisilla käy vapaailtana tolkuton flaksi baarissa.
No. Mä en olis mä, jos en kaiken viihtymisen keskellä olis alkanut pohtia sirkuksen syvempää olemusta. Siis että mistä siinä ihan oikeasti on kyse, miksi ihmiset ilta toisensa jälkeen täyttävät katsomot äärilleen, ostavat ylihinnoiteltua popcornia ja sietävät pölyävää sahanpurua. Mä en halunnut uskoa että pelkkä viihde saisi tuvan täyteen ja ihmiset hurraamaan: mun ensimmäinen teoria oli, että pihvinä on pelkojen kohtaaminen. Ihmiset menevät katsomaan, kun joku tekee jotain huimaa ja pelottavaa: käsittelee villejä ja arvaamattomia eläimiä (kissapedot, mursut) tai isoja eläimiä (elefantit, hevoset), uhmaa painovoimaa ja korkeita paikkoja (trapetsitaiteilijat, nuorallatanssijat), käsittelee vaarallisia objekteja kuten tulta (tulennielijät ja muut liekkitaiteilijat) tai teräaseita (taikuri, joka heittelee puukkoja kaunista, pyörivään tauluun kiinnitettyä naista kohti tai sahaa samaista poloista kahtia). Etenkin ennen vanhaan sirkukset olivat myös friikkishown tyyppisiä paikkoja, joissa saattoi nähdä sellaisia kauhistuttavia juttuja kuin parrakkaita naisia, voimamiehiä / jättiläisiä tai kääpiöitä. Pelleistä ei kai tarvitse erikseen edes puhua. Ne on vain puhtaasti pahoja.
Mun loistava teoria kuitenkin torpedoitiin. En enää muista perusteita mutta lannistuin sen verran, etten väitä edelläesitetyn olevan totuus. Ehkä kyse on kuitenkin pohjimmiltaan puhtaasta viihteestä: mennään katsomaan jotakuta, joka on tolkuttoman taitava jossain. Ihailemaan. Ihmettelemään. Sellasta.
Joka tapauksessa eilisestä sirkuskokemuksesta jäivät mieleen ainakin tolkuton yhdelläkädellä seisova jamppa, jonka kroppa oli ihan naurettavan näköinen. Se oli kuin suoraan anatomian oppikirjasta: joka ikinen lihas erottui ja yhdessä ne muodosti tasapainoisen, käsittämättömiin juttuihin kykenevän kokonaisuuden. Sen vartalonhallinta oli jotain aivan uskomatonta, ja mä en voinut olla miettimättä, minkälaisista ammattivaivoista se kärsii. Että mikä osa sillä hajoaa ekana ja toivottavasti se ei käy kesken näytöksen.
Toinen suosikki oli sitten hylkeet. Tolkuttoman näköisiä eläimiä, miten sellasia on? Tai siis eihän ne vedessä ole mitenkään absurdeja, mutta noin kuivalla maalla ne oli kuin jotain mutantteja. Toivon ettei ne kauheasti kärsineet.
Jesh. Se on hei siellä Auroran kentällä vielä 5.11. saakka, kannattaa mennä!

Jostain syystä Damien Ricen musiikki -etenkin kuulokkeista kuunneltuna- saa mut tuntemaan oloni elokuvalliseksi. Etenkin tällaisena raudanvärisenä syysaamuna tavallinen ratikkapysäkkikin alkaa näyttää kulissille, kuin se olisi pala jonkun Wim Wendersin tai Sofia Coppolan visiota. Itse alkaa käyttäytyä kuin joku tarkkailisi, tavallaan esiintyä näkymättömälle kameramiehelle. Hillitysti, tietenkin. Ohi lipuu kaupunkimaisema, jota on liian väsynyt katsomaan; ihmiset liikkuvat kuin raskaassa vedessä, hitaasti ja äänettömästi. On liian syvällä ajatuksissaan reagoidakseen mihinkään, kuin suuren, läpinäkyvän muovikuplan sisällä.
Ja koko ajan taustalla soi: "There's still a little bit of your song in my ear /
There's still a little bit of your words I long to hear / You step a little closer to me / So close that I can't see what's going on"

Välillä kokee musertavia hetkiä tajutessaan, että pohjimmiltaan on oikeasti aivan yksin tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan pääse toisen pään sisään, kukaan ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää ketään toista eivätkä useimmat edes jaksa välittää itsensä ulkopuolisesta elämästä. Kaikki kokemukset ja ajatukset ovat lopultakin vain subjektiivisia, vain omia, eikä kielen kaltainen epämääräinen ja harhaanjohtava järjestelmä riitä alkuunkaan välittämään tunnelmia täsmällisesti kenellekään toiselle.
Joskus kokee niin syvää yhteyttä jonkun ihmisen kanssa, että kaiken tän unohtaa hetkellisesti. Kuinka lähelle voi päästä? Kuinka paljon voi ymmärtää? Kuinka paljon voi ketään tuntea? Mitä muuta on valmis unohtamaan?

Viime yönä mä näin unta, että mun äiti oli ryhtynyt dokaamaan salmaria, isosta lasista. Mä olin aivan järkyttävän raivoissani. En niinkään siksi, että olisin ollut huolissani sen terveydestä tai mitään, vaan lähinnä koska se oli mun mielestä niin käsittämättömän tyylitöntä. Muutamaa tuntia myöhemmin, herättyäni, äiti lähestyi mua tekstiviestitse. Se oli unessaan flirttaillut Sedu Koskisen kanssa ja oli aika peloissaan. Lohdutin sitä sanomalla, että salmari vie fiksummankin arvostelukyvyn. Ehkä meillä on jotenkin telepaattinen yhteys.

Siivosin tänään. Vihaan sitä, mutta sen jälkeen on ihana tulla himaan. Pitäis harrastaa useammin.

Töissä soi jotenkin hämärästi Metro FM. Sieltä tuli ykskaks yllättäen Mikko Kuustosen Kaktusviinaa. Kamalan nostalgista, jouduin aikamatkalle rippikouluaikoihin... Kaivoin kotiin päästyäni levyn esiin ja nyt fiilistelen. Hullun hommaa, vanhat levyt pitäis polttaa roviolla. Tai heittää roskiin edes.

Sitten vielä semmosta, että mä olen taas ihan älyttömän hyvällä tuulella. Tiesinhän.


En milloinkaan oppinut kaipaamaan
ja nyt tämä ikävä murhaa
Kuinka sinua väsyisin odottamaan
näihin aamuihin, en valvo turhaan

-Mikko Kuustonen

Olin tänään Tärkeiden Ihmisten Kerhossa pönöttämässä tiskillä. Paikka, jossa en siis osaa tehdä juuri mitään, paitsi pelata pasianssia ja haukotella. Niin ja nyppiä kynsinauhoja. Joten. Millä todennäköisyydellä vatsarutistuslaite kossahtaa juuri tuon tuokion aikana? Millä todennäköisyydellä unohdan kaiken, mitä olen koskaan tiennyt kodinkoneista, tekniikasta ja marttajärjestä, ja laitan pesukoneen vahingossa pyörittämään samaa ohjelmaa heti perään uudelleen, vaikka tarkoitukseni oli kytkeä se pois päältä ja tyhjentää pyykeistä? Millä todennäköisyydellä siihen tiskille on mun perään tulossa nainen, joka tietää noista jutuista vielä aika tavalla vähemmän kuin mä? Ja miksi ikinä ketään ei saa kiinni silloin kun tarttis?

Tiistaitemmitys on vielä valloillaan. Odotan että puhelin sois ja lopettais sen. Koska niinhän siinä käy, väistämättä.

Viime yönä mä heräsin ainakin kolme kertaa siihen, että mun käsi -tai itse asiassa molemmat- oli aivan totaalipuutuneet. Mussa on varmaan taas jotain elimellistä vikaa. Oon rikki, risa, hajalla, mäsänä. Ja taas lopetusuhan alaisena.

Vapaa viikonloppu lähenee. Mitähän ihanaa sitä keksis? Perjantaina ainakin on Tiktak Neitsyessä. Sain lipun, wuhuu.

Mä en kernaasti ajattelis itseäni erilaisiin tilanteisiin ajautuvana ajelehtijana, elämän virrassa kelluvana ajopuuna (kuinka monta sanaa, joiden kantana on ajaa!) - ja nythän on jo tiistai, joten kukaan ei enää muistele viime perjantaita. Eihän? Joka tapauksessa viimeisten kuukausien aikana olen löytänyt itseni muutamia kertoja keskeltä kiihtynyttä, mylvivää väkijoukkoa, joka liikehtii velloen ja huutaa iskulauseita rytmikkäästi loitsuten. Eilen olin kaikessa rauhassa, ketään häiritsemättä, omista asioistani huolta pitäen, matkalla töihin (tai itse asiassa työasioissa matkalla - voiko sanoa matkalla töissä?). Seisoin Lasipalatsin ratikkapysäkillä, kun kauempaa Manskulta alkoi kantautua tuttua kiihkeää joukkosloganien toistelua ja tasatahtista jytinää. Opintotukimielenosoitus! Hieno asia, joka koskee minuakin - enää tosin periaatteen tasolla mutta kuitenkin kirvelevän läheisenä: kiitos vielä kerran, Kela! Asialleen omistautuneita opiskelijoita, jotka tuloloukustaan ovat ryömineet puolustamaan oikeuksiaan! Ja mitä teen minä? Seison edelleen paikoillani, hieman hämilläni väkimassasta, hymyillen kannustavasti ja ymmärtäen pysäkin lasiseinän läpi ja nousen tärkeänä raitiotievaunuun. Mulla on kiire töihin katsokaas. Milloin musta tuli tällainen? Mä en enää tunne maailmantuskaista, tiedostavaa itseäni. Mikä mä olen? Mikä mä kuvittelen olevani? Ja ennen kaikkea: kenen joukoissa seison?

Seuraava osuus on vanhan toistoa. Pitkästymisen uhallakin muistelen kertauksen olevan opintojen lähisukulainen, joten tärkeän asian puolesta: täältä pesee!
Mä olen oikeastaan ihan hyvä kärsimään. Näin dramaattinen luonne pitkästyy, jos ei saa aikoihin heittäytyä tunneviemäriin vellomaan ja räytyä piinallisen elämän pyörteissä. Sen sijaan mun on äärimmäisen vaikea kestää läheisten ja mulle tärkeiden ihmisten tuskaa. Haluaisin tehdä jotain, edes sanoa jotain mikä helpottais niiden oloa - siitäkin huolimatta, että tiedän varsin hyvin sanojen olevan täysin toissijaisia. Ei ole olemassa lauseita, jotka sais tehdyn tekemättömäksi, sydämen ehjäksi, arvet katoamaan. Silti haluaisin. Koska välitän.

Mulle tehdään uusi saliohjelma. Kuinka jännittävää. Tästä syystä mun työtoveri on tänään sivellyt, painellut ja tunnustellut mun kehoa eri kohdista, laittanut mut kääntyilemään, kumartumaan, paneutumaan makuulle ja kertomaan fyysisistä rajoitteistani. Tutkinnan perusteella langetettiin tuomio: mun selkä on paitsi notkolla myös pahan kerran vino ja koko keho tämän seurauksena epätasapainoinen. Jos mä olisin hevonen, mut todennäköisesti jouduttaisiin lopettamaan... Ihme kyllä en joutunut edes pahemmin tolaltani. Joku voisi kutsua tätä perusteettomaksi auktoriteettiuskoksi tai sokeaksi luottamukseksi jonkun toisen ammattitaitoa kohtaan. Musta oli vain miellyttävää puhua mun kehosta ja sen tekemisestä paremmaksi.


I don't care if monday's blue
Tuesday's grey and wednesday too
Thursday i don't care about you
It's friday i'm in love
Monday you can fall apart
Tuesday wednesday break my heart
Thursday doesn't even start
It's friday i'm in love

- The Cure