IRC-Galleria

Bara nästan två timmar kvar...

Mä lähden himaan,
mä lähden himaan!
Ei mua estä mikään,
ei mua määrää Jyr-kikään...

Haha, riiminiekka. Lomalomaloooomaaaaaah!

Mä olen tässä parin viime päivän aikana tehnyt uskomattoman tyydyttäviä blogilöydöksiä interviemäristä. Kas tässä:
http://huoradiary.blogspot.com/
http://enitenvituttaakaikki.blogspot.com/
Nämä kaksi on ehdottomia helmiä kaiken maailman Kotiäiti kertoo-, Kirjoneule- ja Tekniset vempaimet korvaavat puuttuvan potenssini -blogien joukossa: kieliopillisesti korrekteja, täsmällisiä, hauskoja, selkeitä, yleistajuisia - ja teemoitettuja.
Harkitsen vielä, alanko / jatkanko seuraavien seuraamista:
http://nainenratissa.blogspot.com/
http://www.suhdesoppa.fi/seireeni/
Nämä näyttäis olevan onnistuessaan ihan lystikkäitä, mutta ainakin Seireenin päivitystaajuus on heikentynyt dramaattisesti, eikä kukaan jaksa ikuisesti odottaa tapahtumatonta tapahtuvaksi. Naista ratissa sen sijaan alan ehkä seurata siksi, että mua jotenkin hämärän perverssisti kiehtoo koko se Pandoran lipas, joka taksikuskien eteen levitetään ilta toisensa jälkeen - ja jota ne ei kai periaatteessa sais jakaa eteenpäin mutta josta kaikki haluais kuulla. Anonyymisti mikä tahansa on mahdollista.
Tätä mä taas seuraan puhtaasti siksi, että mun mielestä noi sen hahmot on hurjan sieviä ja se itsekin kovin suloinen ja juuri niin ylioppilaskesässään kuin kukaan:
http://www.ulriikka.vuodatus.net/blog/486212

Bloggaushan on lajina kovin kiehtova, ja jos sitä alkais tässä syväluodata, voi olla että loppuis paitsi tila myöskin huumori kesken. Sen verran kuitenkin, että huomaan itse hakeutuvani ja viihtyväni hyvinkin yhdenmukaisten bloggaajien virtuaaliseuraan: niitten blogien pitää tosiaan olla oikeaa suomea; postaukset kohtuu tiheitä ja aiheet siten tuoreita; vitsikkyys ja etenkin itseironia ovat enemmän kuin toivottavia; ympäristön havainnointi oman alati kiehtovan navan sijaan on mitä todennäköisemmin muittenkin mielestä vangitsevampaa luettavaa.
Mulla on myös EHDOTTOMASTI EI! -lista. Mä EN halua lukea kotiäideistä ja lapsiperheen arjesta, syömishäiriöistä tai muista mielenterveyden ongelmista ja niitten terapoinnista, käsitöistä, fitness-alasta enkä ruuanlaitosta. Aihepiiriltään kiinnostavakin blogi joutuu pannaan välittömästi, jos sitä kirjoittaa joku lukihäiriöinen tai muuten vain ulosanniltaan kehittymätön yksilö.
Ja kaikista näistä kohdista saa vapautuksen ja mun jakamattoman kiinnostuksen, jos kirjoittajana sattuu olemaan joku jonka mä tunnen.

Hmm. Mä vähän luulen, etten itse lukisi omia bloggauksiani, ellen mä olis mä. Eli mitä?

Seuraava teksti sisältää voimakasta itseterapointia, tilitystä sekä henkistä masturbointia. Ei sovellu heikkohermoisille eikä yleisesti tiedostaville yksilöille. Eikä humoristeille.

Mä olen kauhukseni huomannut muuttuneeni. Huonoon suuntaan. Mulla on tässä kolme selkeää esimerkkiä väitteeni tueksi, toisin sanoen kohtia joiden suhteen olin ennen parempi ihminen. Luisun kohti rappiota, katsokaa vaikka:

1) Mä arvostan ihmisissä sitä, että ne kuuntelee mitä niille sanoo, ja painaa asioita mieleensä. Se luo ainakin vaikutelman siitä, että niitä kiinnostaa ja että ne piittaa puhujasta. Toimin itsekin ennen näin: mun oli helppo muistaa ihmisiin liittyviä yksityiskohtia ja saatoin sitten yllättää ne iloisesti osoittamalla ystävällisesti tietämykseni niistä.
Nykyään mä unohtelen. Mun on kamalan vaikea palauttaa mieleen, missä jengissä serkkuni ystävä M. pelaa, mitä ystäväni ystävä P. taas opiskelikaan, mitä erään tärkeän äiti tekikään työkseen... Mulla ei myöskään kovin helpolla anna sisu myöden kysyä uudelleen, koska silloinhan osoittaisin hukanneeni asian muististani, eikä se käy päinsä. Ei mulle.

2) Ennen vanhaan mun tavaramerkki oli mun tukka: pitkä ja hehkuvan punainen. Se oli oikeastaan ainoa, johon mä siihen aikaan panostin. Tallille ei pitkät kynnet olis sopineet vaikka ne olis kasvaneetkin, eikä ne oikeastaan olleet edes kovin kiinnostavat vaan enimmäkseen vain tiellä ja muistaakseni valtaosan aikaa huolsin niitä jyrsimällä ne lyhyiksi; kouluun puolestaan ei ollut mitään mieltä paljon meikkailla kun siellä oli vain epäkiinnostavia ihmisiä ja älyllisesti liian vähän haasteita.
Nyt mä en lähde meikkaamatta melkeinpä edes salille. Kynnet huollatan kerran kuussa ja glitterkärjet niihin on näköjään tulleet jäädäkseen. Ja, kuten kaikki jo tietävätkin, tukka ajetaan laitattamaan noin kerran kuussa Tampesteriin. Mikä pahinta, mä nautin kaikista näistä jutuista melkein luvattoman paljon. Musta on ihanaa, että ihmiset huomaavat kynnet ja kaupan kassakin saattaa kommentoida niitä ihailevaan sävyyn. Eilen eräs vanhempi miesasiakas huomioi mun tukkaa sanomalla "Aika erikoinen": sekin oli musta vain hyvä, sillä mikään ei olisi pahempaa kuin sulautua tapettiin. (Eikö olis tärkeämpää, että olis persoona joka erottuis eikä sitä tarvitsis korostaa ulkoisilla seikoilla...?)

3) Nuoruudessa mä olin kiihkeä idealisti. Mä keräilin yläasteen pihalla nimiä Animalian adresseihin, saarnasin kestävästä kulutuksesta ja vannoin, etten koskaan osta autoa. Mä podin maailmantuskaa, mä lähettelin vetoomuksia, mä koetin pelastaa maailmaa laulun sanoin eläin kerrallaan.
Tänä päivänä mä harrastan narsistisia ja tyhjänpäiväisiä asioita kuten jumppaa sen sijaan, että vaikka neuloisin ruutuja Äiti Teresan filtteihin kuten meidän Mammukka. Mä kyllä itse pyrin elämään ekologisesti ja tekemään parhaita mahdollisia valintoja, mutta vain niin, etten joudu kovasti tinkimään normaalista elinmukavuudestani; mä en myöskään enää koeta käännyttää ystäviäni ja läheisiäni pesemään tölkkejä ja irrottamaan laturia seinästä - mä jopa kutsun ystävikseni ihmisiä, jotka eivät erottele jätteitään. Autoa mulla ei edelleenkään ole, mutta kuorma-autokortin tulin lukioikäisenä ajaneeksi - ja yleisesti tiedossa on mun mieltymys yksityisautoiluun ja ylinopeuteen.

Onko tämä nyt sitä, mitä kutsutaan iän mukana tapahtuvaksi ehdottomuuden tasaantumiseksi? Kuinka paljon mä voin vielä muuttua - ja olla silti minä? Onko olemassa jotain persoonallisuuden kovaa ydintä, joka pysyy aina samana ulkoisista seikoista riippumatta - ja jos on, miten se ilmenee?


Voi voi voi mun pientä prinsessaa,
kun on pari hernettä patjan alla!
Niin päätin vaivata kaikkia mun ongelmilla...

- Egotrippi: Koivuniemen herra

Törmäsin tänään yhteen duunikaveriin, jota en oo nähnyt kai koko kesänä. Se kamalan ystävällisesti katsoi mua ja sanoi, että näytän olevan tiukassa kunnossa, että oonko reenannut? Myönsin hämilläni ja kysyin myös hitusen vaivaantuneena saamastani huomiosta, että näkyykö se ihan näin vaatteiden päällekin? Se vastasi että näkyy.
No. Voihan olla, että se oli vain kohtelias ja hyvätapainen ja oikeasti mitään muutosta ei ole havaittavissa, mutta oletetaan hetki että se oli tosissaan. Tollaiset kommentit nimittäin saa mut aina semisti tolaltani. Siis toki olen kamalan imarreltu ja mielissäni, sillä periaatteessa mä lasken ton kuitenkin enemmän kehuksi kuin miksikään muuksi. Jokuhan voisi jopa sanoa, että sitä tällä kaikella tavoitellaankin.
Sitten toisaalta taas alan miettiä että VOI KAMALA, minkähänlainen valas oon sitten tullutkaan olleeksi, kun nyt huomautellaan että oon tiivistynyt ja ite en huomaa mitään! Että enkö mä todellakaan osaa katsoa peiliin vai enkö mä vain ymmärrä näkemääni vai mitä hiittä. Ja että katsooko muut mua OIKEASTI alati noin tarkkaan. Ja sitten mun melkein jo tekiskin mieli leipoa kehujaa käkättimeen, että on se nyt perkele, kato ittees vaan ja anna mun olla!
Voisko joskus vain ottaa sanat sanoina, yrittämättä kaivautua niitten taakse? Voisko uskoa, että joskus joku - vaikka se joku sattuiskin olemaan mies - saattaa ihan oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoo - ja vain sitä?
Voisko hankkia tärkeempää ajateltavaa?

Noilla sanoilla Nuunis kiteytti tänään mun ja sen tunne-elämälle yhteisen piirteen. Juuri näin.
Ja jos tässä asiassa ei voi olla luonteelleen uskollinen, on se itseaiheutettua väkivaltaa itseään ja sisintään kohtaan. Tyytymistä.

Ain't gonna happen, bro.

Yhtään ei ahdista, hymyilyttää vain. Näin tän pitäis mennä.

Kivointa tänään:

- Niken mustat irtohihat
- uusi lohikäärmetukka ja sarjakuvakynnet
- imartelu ja hyvät käytöstavat
- jääkylmä vesi
- purjeveneet
- tulossaoleva loma
- body art
- J. Tykki, sekä tosielämän että kuvitteellinen
- kesäyöt Helsingissä
- kirjoittaminen

Tällasta. Enää 4 työpäivää lomaan. Sitten vasta hymyilyttääkin.

I ain't no vision, I'm the girl
who loves you inside and out
Backwards and forwards with my heart hanging out
I love no other way
What are we gonna do if we lose that fire?

- Feist: Inside and Out

Radio Rock mainostaa Klaus Flemingin showta ehkä hauskimmin ikinä. Ensin siinä mainoksessa eri ihmiset hokevat eri äänillä "On se kova!" ja sitten tulee se varsinainen slogan, kuten: "Klaus Fleming kuoli 10 vuotta sitten. Kuolema ei vain vielä ole rohkaistunut kertomaan sitä hänelle.". Mun mielestä tämän sarjan ylivoimaisin on ehdottomasti: "Klaus Fleming ei käytä iskurepliikkejä. Hän yksinkertaisesti sanoo: 'Nyt.'". Onpa frekkiä. Kyllä mä sanon, että jos jollakulla olis naamaa tulla mulle sanomaan röyhkeästi vain että "nyt" ja olettaa että mä lähtisin pykälään, niin...

Puhuin alati rakkaan serkkuni Hinkkihaukan kanssa tänään. Muun keskustelun lomassa kävi ilmi, että tämän serkun puhelimesta oli viime viikonloppuna akku lopahtanut heti Provinssirockin alkumetreillä - tuo urhea nainen oli painaltanut maanantai-iltaan saakka ilman puhelinta ja täysin tyytyväisenä. Suurin huoli ja raivo oli ihmisillä, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittaneet naista.
Mun mielestä on upeaa, että joku voi olla niin hetkessä, niin emotionaalisesti kylläinen ja kaiken itselleen olennaisen ympäröimä, ettei sen tarvitse olla tavoitettavissa. Se ei kaipaa mihinkään eikä ikävöi ketään, ei odota puheluita eikä viestejä. Sille riittää Tässä ja Nyt.
Siihen olis mun mielestä hyvä pyrkiä.

Ehkä ihan hyvä, etten voi kuunnella mun Jippua mp3-soittimesta. Eihän siitä liikuttumisesta tulisi loppua lainkaan.

Kohtasin eilen uudessa Trendissä koskettavimman mielikuvan aikoihin. Kolumnisti Sami Kuusela, jonka teksteistä en muutoin suuremmin välitä, kirjoittaa aiheesta syksy ja rakastuminen. Ja se hieno hetki, näin se oli kirjattuna: "Entäpä vuosikaudet yksin asuneen miehen matka yli tuulisen ja punakeltaisten lehtien peittämän Pitkänsillan, kiireesti askeltaen, koska maailman ihanin nainen on tulossa kylään.". Menin kananlihalle kuvitellessani sitä puolijuoksua etenevää jännittyneen onnellista hahmoa, joka poikamiesboksiinsa päästyään oikoo hermostuneena puhtaita lakanoita, katkaisee muutaman tulitikun yrittäessään sytyttää tunnelmallisia kynttilöitä, tuuppaa viime tingassa likaiset sukat sängyn alle piiloon. Jonka kädet tärisee sen avatessa ovea, joka punastuu läikyttäessään viiniä tiskipöydälle. Mä toivon sille pelkkää hyvää.


Built a wall around my heart
IÂ’ll never let it fall apart
But strangely I wish secretly
It would fall down while I'm asleep

- Maroon 5: Nothing Lasts Forever

Juokseminen on kamalan terapeuttista ja niin mun juttu, kerrassaan. Tämä tämä Riikka Pulkkinen kertoi juuri jossain haastattelussa, kuinka se vanhana kilpajuoksijana edelleen juostessaan - ja vain juostessaan - saavuttaa sellaisen zen-tilan, jota se kutsuu nimellä Tämä. Sen sanoin vain juostessaan se saa "läikehtivän levottomuutensa" (taisin muuten varastaa sen termin muutaman päivän takaiseen bloggaukseeni, onpa noloa) lakkaamaan olemasta ja se saavuttaa tasapainon, sen tämyyden. Musta hienosti kiteytetty. Tänään juoksin toista kertaa elämässäni toisen ihmisen kanssa, ja se oli elämys sinänsä. Ei vielä yhtä kivaa kuin yksin pinnistely, mutta moniulotteisempaa.

Viimeisen kahden päivän aikana kolme jo kadotetuiksi luultua ystävää vuosien takaa on yllättäen lähestynyt mua, ihan ystävällisin aikein. Se on ollut mukavaa joskin hämmentävää, sillä niitten ihmisten kanssa puhuakseen pitää ensin palata toviksi yhteiseen menneisyyteen ja koettaa tiivistää sen jälkeen tapahtunut joksikin sopivaksi suupalaksi. Miten sen sitten tekee?

Mun yksi, noh, sanotaan nyt vaikka kaveri, ilmoitti tänään hankkineensa purjeveneen. Minä siihen kysymään, että ai säkö purjehdit sitten?, johon hän, että en ole koskaan purjehtinut, se kun on vähän vaikeaa ilman sitä venettä. Aika aukotonta päättelyä, totesin, ja toivotin siunausta sekä suotuisia tuulia hänelle ja uudelle rakkaudelleen.

Kesä on kamalan ristiriitaista aikaa. Vaikka silloin on useimmiten vähemmän lunta kuin lopun vuotta ja muutenkin riehakkuus valtaa mielen tavan takaa, monet asiat ovat aivan jossain muualla kuin paikoillaan silloin. Ihmiset esimerkiksi. Ne saattaa olla jossain Kouvolassa tai Connecticutissa tai Parikkalassa eikä ollenkaan siellä missä niitä eniten kaivattaisiin. Siksi toivon että tulis jo kohta syksy, tai ainakin kotiinpaluu. Tulkaa jo pois piilosta.

Kumpi painaa lopulta vaakakupissa enemmän: yksi iso vai monta pientä huonoa puolta?
Paljonko aikaa on kylliksi?
Miksi hyttyset pistää aina vähälihaisiin paikkoihin?
Mistä johtuu jälkihiki?
Miksi mä en pääse lauantaina ulos?
Missä kaikki on - ja miksi mä en ole siellä?