IRC-Galleria

Näin muuttoa valmistellessa joutuu käymään menneisyyttään läpi kertyneen materian muodossa. Eilen tein täsmäiskun kirjahyllyyn, minkä johdosta tunnen ekaa kertaa elämässäni pölyallergian oireita. Lisäksi jouduin hetkittäin aika kauas tästä päivästä. Se muuttamisessa ehkä onkin kaikkein parasta: että saa luvan kanssa upota, tehdä surutyötä ja luopumista omasta tähänastisesta elämästään - ja tietysti hankkiutua eroon raskauttavasta todistusaineistosta.
Ensinnäkin ne kirjat. Löysin lainakirjoja, jotka olen unohtanut palauttaa (hyi minua! Hoidan sen heti kuntoon.). Löysin Mammukan jäämistöstä tulleita kirjoja viime vuosisadan alusta, klassikoiden kolmansia painoksia, sellaisia kirjoja joiden sivut on ihan itse avattu paperiveitsellä. Helmiä, harvinaisuuksia, huteja ja hämmentävyyksiä. Pari Elämää Suurempaa Teosta. Pari valtaisaa pettymystä: kirja, joka joskus oli parasta ikinä ja joka toisella lukemisella osoittautui melkoisen tavalliseksi, latteaksi ja tylsäksi (tuosta kaikesta seurasi luonnollisesti melkoinen henkinen romahdus: miten mä nyt määrittelen itseni? Mä en siis olekaan ihminen, joka pitää tuollaisesta kirjallisuudesta, päinvastoin kuin olen kuvitellut olevani. Mikä ja millainen mä siis olenkaan? Kumpi on muuttunut, mä vai kirja?).
Joidenkin kirjojen välistä löytyi Aarteita: vanhoja lippuja ja lappuja (Moi Cata! Kiitos lainasta! t. xxx), tarroja, käännettyjä kulmia, kirjanmerkkejä...
Sitten se kaikki muu tavara, jota sinne hyllyyn oli kertynyt: enkelinsiivet, pupunkorvat ja -häntä, taikasauva, amerikkainen minijalkapallo, Nalle Puh -palapeli, kaikkea muuta. Jokaiseen esineeseen oli tarttunut jotain, konkreettisesti tai symbolisesti, joka toi mieleen lukuisia tarinoita.
Tämän ansiosta kuljin monta tuntia aivan unessa. Jotenkin se kaikki kulminoitui siihen, kun mun kanssa samassa kasin ratikassa tuli lauma pikkutyttöjä. Ne oli selvästi samasta jostain jengistä ja ne oli matkalla jonkinlaisiin skaboihin jutuista päätellen. Ne oli ehkä kaksitoistavuotiaita, jotenkin kamalan luottavaisen ja puhtaan näköisiä. Siinä körötellessä pari niistä alkoi yllyttää toveriaan laulamaan Can't Fight The Moonlightia. Hetken kursailtuaan se ryhtyikin työhön käskettyyn: kiskojen kolinan seasta mäkin välillä kuulin, miten se hennolla tytönäänellään lauleli LeAnnia ja vähän svengasi mukana. Olin yhtäkkiä jotenkin aivan valtavan täynnä hellyyttä niitä lapsosia kohtaan, ja samalla olo oli aivan ikäloppu: mun teki nimittäin mieli sanoa niille erittäin tätimäisesti, että nauttikaa nyt sillä kohta ihan kaikki on ihan toisin. Sen sijaan jäin pois ja menin ostamaan Lordi-namuja.

Metsän taa käy päivä tää
väsyneet silmät valvomaan jää
Syvällä jossain on outo tunne
jostain mitä pysty en selittämään

Joo mä tunsin jotain kun juteltiin
Nähtiin ensi kertaa
tuntui niin kuin oltaisiin
tunnettu kauan
ja näytitkin etäisesti
eräältä kenet
tunsin aiemmin

Nyt silmin suljetuin nään
Jotain minkä toivoisin jääneen pimeään
ja vaikka tuskin enää koskaan kohdataan
jokin silti jäi pientä päätä vaivaamaan

- Egotrippi: Suljetuin silmin

Menkää katsomaan elokuva nimeltä Miehen työ. Se on oikeasti loistava: se on ahdistava, hauska, toiveikas, surullinen; kaikkea yhtä aikaa. Ja jotenkin kamalan tosi. Hieno.
Ja Tommi on parasta, mitä Suomen yleisöille on aikoihin tapahtunut.

Oikeesti. Saako näppikseen asennettua alkolukkoa? Yksi sellainen tähän osoitteeseen, kiitos. Häpeän.

Mä tiedän (tai luulen tietäväni), että on muutama ihminen tässä maailmassa, jotka lukee tätä blogia ilman virallista tribuuttia asiaan. Mulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, haluaisin vain tietää että niillä on kaikki ok. Tai ei mua suinkaan kaikki kiinnosta. A.: jos luet ja jotain, niin ei muuta kuin että ikävä. Oikeasti, älytön. Siks mä jäin sitä Lauri nelosta kyttäämään äsken kotimatkallani, kun se sattui olemaan Otteen edessä ja sä olisit voinut olla siellä. Ehkä. Mahdollisesti. Mitä ikinä. Sekopäistä, tiedän, mutten voi auttaa asiaa. Muille ei ole senkään vertaa sanottavaa. Tiedän etten voi pyytää ottamaan yhteyttä: haluaisin sitä silti.
Ehkä nyt meen unille. Varmaan kaikille parempi. Huomenna kokoan itseni enkä koskaan enää bloggaa humalassa. Lupaan.

"Sano vaan kuka on ollut sulle ilkeä ja mä meen vetämään sitä pataan. Oikeasti menen. Näytä mulle vaan oikea suunta."
- mun tuutori TKT:ltä vuodelta 1999

Nyt-liitteen jutussa abeista ja seksistä oli kuvituksena valokuvia toisistaan suutelevista abeista. Vain niissä kuvissa, joissa kaksi tyttöä pussasi keskenään, kuvateksti kertoi, minkä lukion kasvatteja he ovat. Arvatkaapas huviksenne. Oikein, Kallion. Ja tämä oli tiedollisesti merkittävää siksi että? Kalliossa on taidelukio, ja taiteilijat nyt ovat vähän taiteilijoita, seksuaalisesti vapaampia ja kokeilunhaluisia you know? Kallion lukiolaiset ovat ylpeitä opinahjostaan, ja vaativat itse sen ilmipanemista lehteen? Jostain muusta syystä, mistä?
Britney ajoi itsensä kaljuksi. Miksi se automaattisesti tarkoittaa, että se on mentaalisesti epästabiili? Eikö tyttö voi olla kalju ilman että se on syöpäpotilas - tai hullu?

Parempi kai olla edes vihainen kuin apaattinen, haluton ja ahdistunut.

Mun oli pakko keskeyttää työt tänään hetkeksi ja vihata Susan Kurosta vielä hieman lisää. Ihan oikeasti. Paljonko pitäisi maksaa, että joku kävisi a) lopettamassa sen tai b) edes tartuttamassa siihen HIVin tai jonkun kiusallisen, mykistävän kutkan? Miksei ihmisissä ole MUTE-toimintoa? Silleen että Susan, mä näen että sun suu heiluu mutta mitään ei kuulu ja luojalle kiitos siitä.

Tämän jälkeen vihan syöksykierre oli valmis. Aloin vihata taas kerran entistäkin tarmokkaammin huomioonottamattomuutta ja egosentrisyyttä: ihmisiä, jotka salilla jumittavat täsmälleen sen ainoan vesipisteen eteen säätämään iPodiaan viideksitoista minuutiksi eivätkä tajua väistää mihinkään. Ihmisiä, jotka eivät viitsi katsoa eteensä ja kävelevät muita päin, tai vähintään tönäisevät kivuliaasti kanssatallaajaa. Ihmisiä, jotka porsastelevat yleisissä vessoissa: viskovat paperia lattialle, jättävät pisaroita renkaalle, eivät vaivaudu huuhtomaan jälkeensä. Ihmisiä, jotka ottavat viimeisen minkä tahansa kysymättä, eivät sano siitä kellekään eivätkä takuusti hanki lisää. Ihmisiä, jotka myöhästelevät säännönmukaisesti ja pakottavat muut odottamaan. Onko oikeasti liian vaikea välittää? Pieniä asioita, jotka olisi helppo hoitaa. Ja taas maailma olisi vähän parempi paikka.

Se uusi jonkun puhelinoperaattorin prepaid-liittymämainos on löytänyt sloganin, jonka luulisi uppoavan suoraan tämän hedonistisen ja Matti Nykäsen keskittymiskyvyllä varustetun instant-sukupolven pehmeimpään ytimeen: "Ei sitoumuksia, ei laskuja". Sitoutumattomuus, tuo aikamme Rota-virus, on jotenkin niin lähellä tämän päivän maailmanselitystä, etten osaa sitä edes sanoiksi pukea. Annan siis esimerkkien puhua puolestaan. Pätkätyöt. Kevytsuhteet. Kännykät, digiboksit, warettaminen ja kaikki muu elämää "vapaammaksi" ja "helpommaksi" tekevät vempaimet ja asiat. Kaikki kertakäyttöesineet. Hiustenpidennykset ja rakennekynnet. Sähköpostikortit. Texas Hold 'Em -buumi.
Tänään satuin näkemään pikkuisen pätkän jotain päivällä esitettävää tyhjänpäiväistä komediasarjaa, jossa Jamie Lee Curtisin esittämä hahmo sanoi suomennettuna jotenkin, että "Elän väärässä ajassa. Minun pitäisi tulla hevosella töihin ja käydä joella pyykillä.". Samaistuin voimakkaasti. Myös mä vihaan myös nykyaikaa. Ainakin tänään.

Taidan olla järkeilijöitten sukua. Aloitin henkisen muuttoprosessin välittömästi, kun sain kuulla aikataulusta. Töistä päästyäni säntäsin heti parin ongelmapesäkkeen kimppuun. Kaappien päällyksiä siivotessani puuhasin mm. seuraavia asioita:
- opin, että pöly alkaa muistuttaa hiekkaa, jos sitä on kylliksi, ja toukkia, jos sitä pyyhkii kostealla rätillä
- mulla oli tallessa kaikki Hevoset ja ratsastus -lehden numerot vuosilta 1998-2002, hevosenkenkiä eri hoito- ja vuokrahevosilta vuodesta 1988 alkaen, sekä kirjeitä ala-asteaikaisilta kirjeystäviltä
- löysin lukuisia kadoksissaolleita esineitä ja vaatteita
- sulloin roskasäkkeihin luultavasti kymmenen eri kokoista ja -näköistä pehmoeläintä (paitsi Pasi-nallen, joka tulee hautaankin mun kanssa)
- mietin taas kerran pystysuunnassa kutistuvien paitojen arvoitusta sekä sitä, kuka on tuonut mun asuntoon esineitä kuten "Grow An Ear"-lelukorvan, ruman feikki-Bratzin, pupunhännän sekä -korvat, enkelinsiivet sekä lukuisia kuusiokoloavaimia
Nyt pitäisi enää tietää, miten mikrokuituliina puhdistetaan.
Sanotaan kaikki yhdessä: symbolinen irtiotto.

Viime viikon torstaina keskustassa ei voinut välttyä vanhojentanssikansalta. Itse näin niitä lauman Vanhan edessä kessuttelemassa, tukat tupeerattuina, helmat tärkättyinä ja huulet sinisinä. Ne oli huikaisevan kauniita ja kovin nuoria ja jotenkin hurjan hellyyttäviä - tulin ajatelleeksi, että omasta tanssiaispäivästäni on tänä keväänä kulunut tismalleen vuosikymmen. Tulevaisuus on päivä päivältä lähempänä.
Mä yllätän itseni toistelemasta, kuinka mukavaa olis olla vielä lapsi ja jonkun holhokki. En mä ihan sitä kuitenkaan todellisuudessa toivo: täsmällisemmin ilmaistuna vaalin sitä aikuisuuden illuusiota, joka mulla lapsena oli. Silloin sitä kuvitteli, että aikuisuudessa olisi kyse siitä että saisi valvoa pitkään ja syödä karkkia vaikka päivittäin ja ostaa koiran jos halusi - elämää vailla kieltoja ja käskyjä. Jos asiat eivät keskenkasvuisena onnistuneet, saattoi yleensä aina syyttää jotakuta: äiti ei päästänyt, isommat serkut kielsi, opettaja määräsi.
Nykyään mun tekis tuon tuostakin mieli juosta keskelle Manskua ja huutaa teatraalisesti väräjävällä äänellä nyrkkiä puiden ja jalkaa polkien, että EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ! EN MÄ TÄLLAISTA TILANNUT! MISSÄ MUN OIKEA ELÄMÄ ON JA MIHIN TÄN VÄÄRÄN VOI PALAUTTAA? KENEN ON VASTUU? Mitä ikinä tapahtuikaan sille ihmiselle, joka mun piti nyt olla?

Seuraava pätkä luultavasti leimaa mut elitistiseksi ja arjesta vieraantuneeksi ihmisvihaajaksi, mikä on toki hirveän valitettavaa. Lupaan silti olla puhkeamatta nyyhkytyksiin. Mä olen viime päivinä saanut jotenkin ihan todella mittani täyteen raitiotievaunuista. Tämä on merkittävä käänne mun joukkoliikenne-elämässäni, sillä tähän saakka spårat ovat olleet mun lempivälineeni: metrot oli ahdistavia, koska niissä joutuu maan alle ja helposti loukkoon; bussit puolestaan liikkuu irrationaalisesti pitkin kaistoja ja niiden kyytiin uskaltauduttuaan sitä saattaa yks kaks löytää itsensä jostain Tapulikaupungista tai Veräjämäestä.
Nämä pakkaset (tai mahdollisesti Venäjän metsäpalot, go figure) ovat kuitenkin saaneet taas kerran aikaan sen, että ratikat on täyttyneet kaikenlaisesta epätasalaatuisesta ihmisaineksesta. Ja mä olen kerta kaikkisen lopen kyllästynyt siihen, että ehdonalaistaan lusiva väkivaltarikollinen selostaa mun takana värikkäin sanakääntein, äänenvolyymiaan säästelemättä sitä, miten on ensin tullut sytytetyksi pirtulla tuleen ja sen jälkeen kostanut tekoset viiltelemällä murhapolttoyrittäjän akillesjänteet suikaleiksi. Ja siihen, kun tismalleen keskellä Helsingin keskustaa alan mies navigoi viereeni pysäkille, kaivaa pelivälineensä esiin muina pultsareina ja piipii melkein mun kengille. Mä olen saanut tarpeekseni pakkasnesteen ja eritteiden löyhkästä, mölinästä ja manailusta, horjahtelusta ja mönginnästä. Onneksi ihan pian tulee kevät, ja mä saan alkaa pyöräillä.

Niin ja sitten mä joudun muuttamaan. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.

Kokeile syödä.
Kokeile juoda.
Kokeile olla yksin.
Kokeile olla seurassa.
Urheile.
Nuku.
Viina.
Lääkkeet.
Seksi.
Tanssi.
Laula.
Kirjoita.
Itke.
Naura.
Juhli.
Vetäydy.
Puhu.
Ole hiljaa.
Satuta itseäsi.
Satuta muita.
Jankuta.
Vaikene.
Huuda.
Kuiskaa.
Mitä vielä?

Miten ihmiset selviää ikävästä, joka on suurempi kuin mikään koskaan? Miten ihmiset suree olematta surkuhupaisia? Miten ihmiset on onnettomia olematta kliseisiä? Miten ihmiset rakastaa kuulostamatta huonolle iskelmälle? Miten ihmiset purkaa tunteitaan juuttumatta samoihin lauseisiin? Miten ihmiset on palasina olematta melodramaattisia?
Miten ne tekee sen?
Mä en taida osata.