IRC-Galleria

Seuraava teksti peilaa yksinomaan naisnäkökulmaa asioihin. Se perustuu omiini ja lähipiirini kokemuksiin eikä edes yritä olla tyhjentävä tahi kaikkea selittävä läpianalyysi. Eikä siinä taaskaan sanota että Aina ja Kaikki ja Ei koskaan ja Ei kukaan.

Tämä maailma on täynnä ihmisiä, jotka kaipaa rakkautta: ne haluaa rakastaa, ne haluaa tulla rakastetuksi. Miehiä ja naisia, kaikista seksuaali-, sosiaali-, ikä- ja etnisistä ryhmistä. Miten siis on mahdollista, että maailmassa on niin paljon yksinäisiä? Niin paljon turhautumista, epäonnistumisia, sydänsuruja, ahdistusta? Tyhjiä sänkyjä, tv-aterioita yhdelle, levottomia öitä ja hiljaisia aamuja? Mikseivät kysyntä ja tarjonta ihmissuhdemarkkoinoilla kohtaa?
Ihmisten välisissä suhteissa liian moni asia on liikaa sattuman varassa: kemioita ei käy selittäminen eikä tunteitaan voi pakottaa. Äärimmäisen valitettavaa, sillä monet sydämellä tehdyt valinnat johtavat vain itkuun, hammasten kiristykseen ja kyynistymiseen. Jälleen yksi suunnitteluvirhe ihmisessä ja sen psyykessä.
Mä laskeskelin, että mun viidestätoista lähipiiriin kuuluvasta vain kolme on onnellisessa ja pysyvässä parisuhteessa. Mistä tämä kertoo? Suurin osa näistä ihmisistä kuitenkin haluaisi jo pariutua, jättää radalla luuhaamisen (ei sillä että se saalistus suinkaan olisi ainoa motiivi baarissakäymiseen), satunnaiset pokat (ei sillä ettäkö irtoseksi olisi tuomittavaa tai jotenkin epäilyttävää) ja epämääräiset fb:t (ei sillä etteikö koko fuckbuddy-systeemi voisi toisinaan olla varsin onnistunut ja kaikkia osapuolia tyydyttävä järjestely) historiaan ja pysähtyä viimein johonkin. Ne on kaikki hyvännäköisiä, fiksuja, hauskoja, reippaita ja kaikin puolin inhimillistä täydellisyyttä hipovia pakkauksia, joilla on vain käynyt enemmän tai vähemmän paska munkki suhderintamalla.
Mä en tällä tarkoita sanoa, että elämän korkein mahdollinen päämäärä olisi parisuhde, että elämä ei voisi olla erittäin tyydyttävää ja hyvää yksinkin, että naimisiin "pääseminen" tekisi ihmisen autuaaksi ja varmistaisi taivaspaikan tai mitään sellaista. Mä vain en voi olla pohtimatta, missä vaiheessa maailma meni näin piloille. Missä vaiheessa yksinkertaisista asioista tuli näin hankalia? Ja taas kerran: miksi aina se, joka haluaa vähemmän, saa päättää?

Toinen juttu, mitä aprikoitiin viikonloppuna on se, miten yksin miehet tässä maailmassa lopulta ovat. Niiden ystävyys on usein paljon reilumpaa, fyysisempää, toiminnallisempaa ja jotenkin siinä mielessä yksinkertaisempaa kuin naisten välinen. Samalla niiltä on kuitenkin "kielletty" moni juttu: ehdoton tabu on psyykkisesti totaalisti tuhannen p****n päreiksi hajoava mies. Nythän on viime päivinä ollut medioissa paljon juttua erilaisista miehille perustetuista tukiryhmistä: avioeron, väkivallan ja ties minkä varalle. Ne joutuu pitämään fasadia yllä niin pitkään, että sieltä sisältä on ihan jokainen väliseinä sortunut - vasta sen jälkeen se pahvikulissikin kaatuu, usein melkoisella rytinällä. Tultiin ystävän kanssa siihen tulokseen, että yksi parhaista naisena olemisen puolista on siinä, että on lupa sanoa olevansa täysin neuvoton. Ettei kerta kaikkiaan tiedä, osaa, jaksa tai halua enää. Saa mennä palasiksi, ja sitten koota itsensä taas. Miehille tuo ei vain ole yhtä sallittua, jonkin merkillisen kivikaudelta periytyneen alkukantaisen sosiaalikoodin mukaan. Can I just say whattafuck.