IRC-Galleria

Näin muuttoa valmistellessa joutuu käymään menneisyyttään läpi kertyneen materian muodossa. Eilen tein täsmäiskun kirjahyllyyn, minkä johdosta tunnen ekaa kertaa elämässäni pölyallergian oireita. Lisäksi jouduin hetkittäin aika kauas tästä päivästä. Se muuttamisessa ehkä onkin kaikkein parasta: että saa luvan kanssa upota, tehdä surutyötä ja luopumista omasta tähänastisesta elämästään - ja tietysti hankkiutua eroon raskauttavasta todistusaineistosta.
Ensinnäkin ne kirjat. Löysin lainakirjoja, jotka olen unohtanut palauttaa (hyi minua! Hoidan sen heti kuntoon.). Löysin Mammukan jäämistöstä tulleita kirjoja viime vuosisadan alusta, klassikoiden kolmansia painoksia, sellaisia kirjoja joiden sivut on ihan itse avattu paperiveitsellä. Helmiä, harvinaisuuksia, huteja ja hämmentävyyksiä. Pari Elämää Suurempaa Teosta. Pari valtaisaa pettymystä: kirja, joka joskus oli parasta ikinä ja joka toisella lukemisella osoittautui melkoisen tavalliseksi, latteaksi ja tylsäksi (tuosta kaikesta seurasi luonnollisesti melkoinen henkinen romahdus: miten mä nyt määrittelen itseni? Mä en siis olekaan ihminen, joka pitää tuollaisesta kirjallisuudesta, päinvastoin kuin olen kuvitellut olevani. Mikä ja millainen mä siis olenkaan? Kumpi on muuttunut, mä vai kirja?).
Joidenkin kirjojen välistä löytyi Aarteita: vanhoja lippuja ja lappuja (Moi Cata! Kiitos lainasta! t. xxx), tarroja, käännettyjä kulmia, kirjanmerkkejä...
Sitten se kaikki muu tavara, jota sinne hyllyyn oli kertynyt: enkelinsiivet, pupunkorvat ja -häntä, taikasauva, amerikkainen minijalkapallo, Nalle Puh -palapeli, kaikkea muuta. Jokaiseen esineeseen oli tarttunut jotain, konkreettisesti tai symbolisesti, joka toi mieleen lukuisia tarinoita.
Tämän ansiosta kuljin monta tuntia aivan unessa. Jotenkin se kaikki kulminoitui siihen, kun mun kanssa samassa kasin ratikassa tuli lauma pikkutyttöjä. Ne oli selvästi samasta jostain jengistä ja ne oli matkalla jonkinlaisiin skaboihin jutuista päätellen. Ne oli ehkä kaksitoistavuotiaita, jotenkin kamalan luottavaisen ja puhtaan näköisiä. Siinä körötellessä pari niistä alkoi yllyttää toveriaan laulamaan Can't Fight The Moonlightia. Hetken kursailtuaan se ryhtyikin työhön käskettyyn: kiskojen kolinan seasta mäkin välillä kuulin, miten se hennolla tytönäänellään lauleli LeAnnia ja vähän svengasi mukana. Olin yhtäkkiä jotenkin aivan valtavan täynnä hellyyttä niitä lapsosia kohtaan, ja samalla olo oli aivan ikäloppu: mun teki nimittäin mieli sanoa niille erittäin tätimäisesti, että nauttikaa nyt sillä kohta ihan kaikki on ihan toisin. Sen sijaan jäin pois ja menin ostamaan Lordi-namuja.