IRC-Galleria

Mä olen viime aikoina havainnut merkillisen asian: mä en enää vihaa ydinperheitä ja keskiluokkaisuutta aivan yhtä katkerasti ja leppymättömästi kuin ennen. Ei musta edelleenkään ole kovin kiintoisaa analysoida meidän Urho-Vienon vaippaihottuman astetta ja nasevia "lasten suusta"-tyyppisiä kommentteja tai kuunnella kuvauksia meidän Penan uusista verkkapöksyistä ja nikkarointiprojekteista, mutta mä en myöskään enää poistu huoneesta, kun keskustelussa vilahtavat sanat "meidän perhe", "yhteinen loma", "lasten ehdoilla" ja "hoitamaan parisuhdetta". Onkohan musta tulossa keski-ikäinen?

Kävin äsken viimein raivaamassa mun vinttikomeron. Matka menneisyyteen jatkui pölyisissä merkeissä: sieltä löytyi mm. pomppukengät yhdeksänkymmentäluvun lopulta, vanhat, melkein valkoiset kisahousut ja mun yläasteaikainen oman huoneen matto. Eniten haikeutta herätti kuitenkin muovikassi, johon olin kerännyt Tomppelin tavarat. Siellä oli kampa, suka, kynsileikkurit, punkkipihdit ja kampausnestettä sekä sen vanhan pedin peitot. Miksi mä niitä olen säilönyt? Kun mä joskus taas otan koiran, kyllä se saa ihan uuden pedin alusta alkaen. Ehkä musta vain tuntui liian pahalle katsella niitä kotona sen jälkeen kun Donista tuli pieni enkelikoira.
Sekin on ihan uskomatonta, miten kovasti eläimiin voi kiintyä - ja miten hirveää niistä luopuminen joka kerta on. Ihmiset, jotka ei eläimistä niin piittaa ei koskaan voi ymmärtää niitä tunteita, eikä niille kannata niitä koettaa edes selittää, ei ne tajua. Niiden mielestä koska eläin ei puhu, siihen ei voi syntyä koskaan samanlaista sidettä kuin ihmiseen, nehän on vain eläimiä. Mutta nepä ei olekaan koskaan kokeneet sitä pyyteettömyyttä, jolla eläin rakastaa; ne ei ole nähneet, kuinka tiiviin yhteyden voi saavuttaa ilman yhteistä kieltä ja miten sen avulla saa toisensa tekemään asioita jotka on pelottavia, inhottavia tai muuten vain omituisia; ne ei koskaan ole olleet eläimen lohdutettavina kun ovat alakuloisia ja melankolisia. Eivät ymmärrä, mille tuntuu kun tietää että maailmassa on ainakin yksi, jolle olet tärkein juuri nyt.
Nyt jos olisin viistoista vuotta, ommaisin tän Donin lisäksi ainakin Santulle, Pojalle, Lohdulle ja Primukselle: ootte jotain tärkeintä ikinä, en unohda <3
Onneksi mä olen jo melkein kolmekymmentä.