IRC-Galleria

Ihminen on oppiva eläin. Mä opin viime viikonloppuna monia elämän ja sen elämisen kannalta arvokkaita asioita, kas tässä:

1) Mä olen jo sen ikäinen (fyysisesti, en psyykkisesti), että en enää pärjää itselleni moisen vapaapudotuksen jälkeen. On tuskallista myöntää, että juuri kun on oppinut käsittelemään holtittoman juopottelun ruumiillisia seuraamuksia ja jopa ennaltaehkäisemään niitä (burgeri päivässä - tai yössä - pitää pirjon loitolla), saakin havaita, ettei päätään voi vaientaa millään kardiovaskulaarisella itsemurhapommilla.

2) Suorittaessani niin sanotusti mentaaliukemia tunteiden tatamilla huomasin myös riemukseni, että taitaa sittenkin olla aika monta tyyppiä, jotka välittää musta oikeasti. Ihan yksi pieni tekstiviesti oikeaan aikaan, kommentti blogissa, piknik puistossa - osoitus siitä että piittaa. Ja niin monen monta hukattua tilaisuutta, mahdollisuutta ja tuhannen taalan paikkaa - osoituksena siitä, ettei sittenkään viitsi vaivautua.
Toisaalta. Kuosmis, joka lukee Hessua kuin vihtahousu raamattua, bongasi sunnuntain numerosta kerrassaan helmen mielipidekirjoitukseksi. Nimimerkki "Petetyn" vuodatus toi tiettyä suhteellisuudentajua taas päivään: oma olo alkoi tuntua paitsi voittajalle myös älykkäälle, suositulle ja tasapainoiselle. "Petetylle" haluaisin sanoa: osta sukka elämä.

3) Spatiaalis-temporaalisesti nakkikioskijono ja lentokone muistuttavat kovasti toisiaan. Antakaahan kun perustelen: kummassakin sun odotetaan olevan tietyssä muodostelmassa, aivan liian lähellä vieraita ihmisiä, nurkumatta ja kärsivällisenä. Kummassakin sun ympäristöön yleensä parkkeeraa joku a) verraton vitsiniekka tai vähintään alastomuutta - ennen kaikkea omaansa - arvostava wannabe-naturisti, b) liikematkalla ja pahoilla teillä oleva keski-ikäinen känniääliöinen puku-Pekka tai c) Suomen Leijonan sydämensä kohtaan tatuoinut riidanhaastaja, joka viskaa väärännäköisen kanssakulkijan rillit maahan ja tulee uhotessaan sylkeneeksi kaikkien eväisiin. Molemmissa pääsee usein lähietäisyydelle myös sitä naistyyppiä, joka haluaa aina humalassa laulaa: mitä kovempaa, sitä kivempaa. Molemmissa täyttymyksen odottaminen kestää yleensä kohtuuttoman pitkään ja aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä sekä piinallista pikkuaivopainetta kaikille.
Tähän hienoon ja viiltävän syväluotaavaan analyysiin päädyin perjantain ja lauantain välisenä yönä jonottaessani vatsa kurnien Karhupuistossa Harrin Nakin edessä. Sain burgerin ja maidon (miten se maistuukin niin hyvälle!) lisäksi traumoja ja pahan mielen. Vaihteeksi. Taidan olla liian herkkä tähän maailmaan, pikku paperienkeli.

4) Mun on rappioelämän sijaan hyvä harjoittaa ruumiillista kuritusta urheilun muodossa, sillä se jalostaa mun monet mainiot ideat ihan timanteiksi saakka. Vai mitä sanotte tästäkin bloggauksesta.

Kyllä. Valoa tunnelin päässä.