IRC-Galleria

En osaa sanoa miksi. Olen hämmentynyt.

Näin eilen elokuvan Number 23. Siihen tai sen sisältöön sen syvemmin tässä puuttumatta siteeraan vain sen viimeistä repliikkiä, joka kuului jokseenkin seuraavasti: "There's no such thing as fate. There are just choises that we make.". Musta se oli hirveän hyvin kiteytetty, ja mä luulenkin, että kohtaloon uskovat oikeasti vain pelkurit, jotka eivät halua tai viitsi ottaa vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Mutta tästähän mä olen puhunut ennenkin.

Viime sunnuntaina palattiin häistä Kasnäsistä. Siellä lounaissaaristossa kuului radio hirveän huonosti enkä mä tietysti ollut muistanut pakata mukaan matkamusaa. Kuunneltiin ensin vahingossa Novaa, kunnes mun tärykalvot alkoi vuotaa verta ja vartalon vaivaantunut vääntelehtiminen muuttui pakonomaiseksi kouristeluksi. Vaihdoin Suomipopiin, ja kuuntelin sitä ihan sisulla koko sen kuuluvuusalueen ajan (mikä rajoittui melko tarkalleen kehä kolmoseen, how 'bout that). Ei oikeasti mikään huono valinta, sillä kaiken maailman Kirka-Annikki Mattiloiden ja muiden levyttävien miss Kalakukkojen välillä sieltä kuului myöskin klassikoita kuten Leevi and the Leavingsiä (mä en muuten ikinä ole jaksanut tarkistaa, kirjoitetaanko se noin. Toivottavasti.) ja Juicea: päätin oitis alkaa kuunnella enemmän vastaavaa, koska sekä Gösta että Juice (ja mä lukisin tähän myös Hectorin) on tunnetusti lyyrisiä neroja. Oikeasti. Tämän pontimeksi mun oli tarkoitus siteerata tähän loppuun Kaksoiselämää, mutta tarkemmin ajatellen sehän olis ehkä vähän turhan pateetista. Oh well.


Yksinäisyys ympärillä
joskus ottaa hahmon ihmisen.
Tiedän, mitä haluan;
tiedän, miten vähään kykenen.

- Juice Leskinen: Kaksoiselämää